Teatterintekijä A saattaisi kohdata vastarintaa kertoessaan käsityksestään tai pyrkiessään toteuttamaan esityksen edellä kuvaamallani tavalla. Kuvitellaanpa siis teatterintekijä B, joka on enemmän sisällä teatterin tekemisen maailmassa, joka on kokeneempi teatterintekijä ja
näytelmätekstin lukija. Hän saattaisi olla teatterintekijä A:n kanssa hyvinkin eri mieltä siitä, miten näytelmä tulee toteuttaa. Teatterintekijä B olisi ymmärtävinään, että henkilöluettelo on lista näytelmän maailmassa elävistä kuvitteellisista henkilöistä ja että kuka tahansa voi alkaa esittää näitä. Kuka tahansa tarkoittaisi teatterintekijä B:n sanomana ehkä, että kuka tahansa suunnilleen tietyn henkilöhahmon kanssa saman ikäinen ja samaa sukupuolta oleva tai kuka tahansa riittävät näyttelemisen taidot omaava. Simo Kämäräistä voisi esittää siinä viisissä, kuusissakymmenissä oleva mies, miksei taitava nuorempi tai vetreä vanhempikin. Joissain tapauksissa jopa erittäin taitava nainenkin saattaisi tulla kysymykseen. Tärkeintä teatterintekijä B:n mielestä kuitenkin olisi, että se joka Simo Kämäräiseksi ryhtyy, pystyy vakuuttavasti esittämään 58 1/2 -vuotiasta
mökkiläismiestä. Olisimme varmasti melko valmiita myöntämään, että teatterintekijä B on enemmän oikeilla jäljillä näytelmän toteuttamisessa kuin teatterintekijä A.
Onko teatterintekijä B:n näkemykselle myöntymisemme taustalla sitten se, että ajattelemme, että jokainen järkevä ihminen päätyisi samaan näkökantaan, koska jokainen järkevä ihminen tajuaisi, miten käytännössä mahdoton teatterintekijä A:n lukutapa on toteuttaa? Vai se, että näin mekin ajattelisimme ja tekisimme, koska tiedämme, että näin näytelmätekstiä tulee lukea ja toteuttaa?
Luulen, tai toivon, että jälkimmäinen vaihtoehto on myöntymisen taustalla. On hyvä huomata, että teatterintekijä A:n toteutustavan hylkääminen, vaikkapa toteuttamisen vaikeuden perusteella, ei automaattisesti johda teatterintekijä B:n luku- ja toteutustapaan. Teatterintekijä A:n toteutustavan hylättyämme meillä olisi tarjolla rajaton (no, mielikuvituksemme rajoittama) määrä muita
toteutustapoja, joiden joukossa teatterintekijä B:n tapa olisi vain yksi vaihtoehto (jos siis sitä edes keksisimme ajatella). Eli jos meillä on tarjolla vain teatterintekijä A:n luku- ja toteutustapa ja päädymme hylkäämään sen, ei tästä hylkäämisestä seuraa tai synny teatterintekijä B:n luku- ja toteutustapaa. Päädymme teatterintekijä B:n luku- ja toteutustapaan sen kautta, että se on jo tiedossa, olemassa vaihtoehtona, ja ajattelemme, että se on vaihtoehtona parempi.
Usein kun teemme jonkin valinnan tai koemme päätyvämme johonkin ratkaisuun, saatamme ajatella, että päädyimme siihen päättelyn kautta, loogisesti, tulimme johonkin johtopäätökseen.
Kuitenkin monesti saatamme toimia kuten edellä kuvasin teatterintekijä A:n ja teatterintekijä B:n näkemysten kanssa. Asetumme jollekin kannalle, koska se on tottumusta, opittua, se on näkökanta, joka on totuttu hyväksymään ja jolle on itsenään olemassa mielestämme hyviä perusteluja. Kannan hyväksymiseen ei liity päättelyketjua, joka toisen kannan hylkäämisen kautta johtaisi siihen, joka hyväksyttiin. Johonkin kantaan päätyminen voi olla valintatapahtuma kahden tai useamman näkökannan välillä. Se on puntarointi, punninta, etujen ja haittojen lajittelu, joka on eri tapahtuma kuin ketjuna etenevä päättelyprosessi. Valintapuntarin leimattuina punnuksina, vastapainoina, joiden mukaan näkökannan painoarvoa arvioidaan, ovat erilaiset arvot ja niiden muodostamat arvojärjestelmät. Arvot koetaan sinänsä hyviksi perusteluiksi, niitä enää sen enempää
kyseenalaistamatta. Sellaisia voivat olla esimerkiksi käytännöllisyys, toteuttamiskelpoisuus, nopeus ja tehokkuus, jolloin valittavan näkökannan ratkaisee sen käytännöllisemmyys,
toteuttamiskelpoisemmuus, nopeammuus ja tehokkaammuus verrattuna toisiin kantoihin. Entä, jos toinen näkökanta vaatisikin tyystin toisenlaiset punnukset? Jos se on yhteismitaton niiden arvojen kanssa, joita puntarissa käytetään? Vaaka näyttää ihan oikein B:n näkemyksen aina painavammaksi mutta mitä jos A:n näkemysten arviointi pitäisikin tehdä tilavuus- eikä painomitoissa?
Teatterintekijä A:n ja teatterintekijä B:n suhtautumista näytelmään voisi laajentaa koskemaan, henkilöluettelon lisäksi, myös varsinaista näytelmätekstiä; näytelmän parenteeseja ja vuorosanoja.
Simo Kämäräisen ensimmäisiä vuorosanoja näytelmässä edeltää suluissa ja kursiivilla ohje
(Synkkänä, murahtaen)97.
97) Lassila 1961 (1911), 5
Teatterintekijä A, kirjaimellisen, tietämättömän ja lapsellisen lukutapansa pohjalta, saattaisi törmätä tässä ongelmaan. Hän joutuisi ratkaisemaan, mitä sulkeet ja kursiivi tarkoittavat. Hän ehkä
onnistuisi keksimään, että niiden sisäänsä rajaamaa tekstiä ei ole tarkoitus lausua ääneen vaan kyseessä on ohje siitä, miten sulkeissa olevia sanoja seuraavat vuorosanat tulee lausua tai mitä kyseessä olevan henkilön pitää tehdä. Teatterintekijä A saattaisi kuitenkin kohdata lisävaikeuksia, kun pari repliikkiä myöhemmin pitäisi ymmärtää, mitä tarkoittaa keskellä Ronkaisen repliikkiä, jälleen sulkeissa ja kursiivilla oleva
(Kääntäen puheen)"98.
Mitä tämä ohje tarkoittaa? Pitääkö puhe kääntää jollekin toiselle kielelle? Ehkä puhua takaperin?
Mikä puhe? Ehkä nämä suluissa olevat ohjeet eivät liitykään vain puhumiseen... Onko Ronkaisella käsissään jokin paperilla oleva puhe, jonka hän nyt kääntää, siis paperin, toisin päin? Opetteleeko Ronkainen puhetta ulkoa ja sen takia kääntää paperin, lukeakseen ulkomuistista tai tarkistaakseen menikö puhe oikein? Miksi tästä ei ole mainittu aiemmin tekstissä? Teatterintekijä B ehkä
ymmärtäisi, teatterikontekstiin perehtyneempänä, ehkä vain yksinkertaisesti vähän viisaampana, tämän ohjeen näyttämölliseen tilanteeseen liittyväksi, näytelmän kirjoittajan lukijalle jättämäksi, Ronkaisen mielentilan, puheen ja toiminnan suunnan muutoksesta ilmoittavaksi merkiksi.
Teatterintekijä B voisi hyvinkin olla jopa perillä teatterintekijöiden tavasta jättää nykyään näytelmän kirjoittajan tekstiin ujuttamat mahdolliset parenteesit omaan arvoonsa, ehkä jopa täysin huomiotta.
Entä sitten teatterintekijä A:n ja teatterintekijä B:n suhtautuminen itse vuorosanoihin?
Teatterintekijä A, yksioikoisuudessaan ja lapsellisuudessaan, ottaa tietysti repliikit todesta ja henkilöiden tarkoittamina sellaisina kuin ne ovat. Hän ei näe tekstin pinnan alle, näyttämön
tapahtumiin. Toiminta, niin henkilöiden sisäinen kuin ulkoinenkin liikehdintä, on teatterintekijä A:n mielestä ilmoitettu tekstissä ja ainoastaan siinä. Henkilöt eivät tee mitään, jos tekstissä ei tapahdu mitään. Teatterintekjä B taas viisaudessaan ymmärtää ehkä jopa vuorosanatkin suuntaa antaviksi.
Vuorosanoihin perehtyessään hän kiinnittää huomionsa "rivien väliin" ja etsii sieltä tekstin oikeaa sisältöä, näytelmää tekstin alla.
Jotain yhteistäkin teatterintekijä A:lla ja teatterintekijä B:llä voidaan ajatella olevan: heidän
pyrkimyksensä toteuttaa näytelmä sen mukaan, mitä ymmärtävät näytelmän kirjoittajan tarkoittavan.
Teatterintekijä A uskoo vilpittömästi ymmärtävänsä, mitä näytelmäkirjailija tarkoittaa ja pyrkii
98) emt., 5
toteuttamaan tämän tarkoituksen mahdollisimman uskollisesti. Hän ei kysy, eikä hänelle tule mieleenkään kysyä, onko hänen tulkintansa oikea. Hän ei edes näe, osaa ajatella, että olisi muita vaihtoehtoja. Näytelmäkirjailija, esimerkkitapauksessani Maiju Lassila, on teatterintekijä A:lle täydellinen auktoriteetti. Näytelmäteksti Kun lesket lempivät on valmis paketti, jonka teatterintekijä A vain yksinkertaisesti ja ongelmattomasti siirtää näyttämölle. Ja sehän on hienoa se. Myös
teatterintekijä B:n toiminta tekstin parissa on näytelmäkirjailijaa auktoriteettina kunnioittavaa. Sekä teatterintekijä A että teatterintekijä B antavat tekstin kirjoittajalle auktoriteettiaseman ja pyrkivät toteuttamaan kirjoittajan näkemyksen oikein. Mehän ymmärrämme, että "kirjoittajan näkemys" on tietysti loppujen lopuksi se, minkä teatterintekijä A ja teatterintekijä B uskovat kirjailijan
näkemykseksi. Teatterintekijä A siis uskoo, että hänen tulkintansa on automaattisesti oikea. Hän ei yksioikoisuudessaan kyseenalaista tulkintaansa hetkeksikään. Hän ymmärtää täydellisesti, mitä näytelmän kirjoittaja on tarkoittanut ja tämä tarkoitus siirtyy toteutuksessa teatterilavalle.
Teatterintekijä B puolestaan ehkä oikein etsii totuutta tekstistä, pyrkii tarkasti lukemalla ja tulkitsemalla, ehkä jopa taustatutkimusta tekemällä löytämään kirjailijan tarkoittaman, kenties pinnan alle kätketyn merkityksen. Joka tapauksessa sekä A että B luottavat siihen, että näytelmällä on jokin kirjoittajan asettama tarkoitus, että on olemassa yksi oikea tulkinta esimerkiksi näytelmästä Kun lesket lempivät. Se joko siirtyy näyttämölle automaattisesti tai täytyy löytää näytelmää
tutkimalla.