Shokkijoukkona intiaanipolitiikkaa muuttamaan

Näiden Delorian esittämien suurten kysymysten lisäksi on syytä pohtia intiaanien konkreettisia vaatimuksia. Niin Alcatrazin, BIA:n kuin Wounded Kneen tapauksissa yksikään valtaajien vaatimus – Harrison Loechsin ja John O. Crow’n potkuja lukuun ottamatta – ei toteutunut.

Alcatrazissa intiaanit eivät saaneet itselleen hylättyä saarta kulttuurikeskuksineen.

Intiaaniasiainviraston valtaajat eivät saaneet viranomaisia keskustelemaan 20 kohdan vaatimuslistasta ja Wounded Kneen jälkeen hallitus ei ryhtynyt tutkimaan reservaatin heimohallintoa, eikä keskustelemaan vuoden 1868 Fort Laramien sopimuksen voimaan saattamisesta.

Mitkä sitten olivat valtaajien mahdollisuudet saada vaatimuksensa eri tapauksissa toteutetuiksi?

Ainakin tämän tutkimuksen perusteella Alcatraz oli periaatteessa mahdollista luovuttaa intiaaneille. Intiaanien omistusoikeudelle ei ollut lainsäädännöllisiä esteitä. Ongelma oli siinä, että tuota omistusoikeutta vaadittiin ”lain ulkopuolisin keinoin” valtaamalla. Tapa omistusoikeuden saamiseksi oli ongelmallinen, koska tavan pelättiin leviävän joka puolelle Yhdysvaltoja. Sitähän valtaajat avoimesti julistivat ja viranomaiset puolestaan pelkäsivät. Väärän signaalin välttämiseksi oli parempi olla antamatta saarta intiaaneille.

894 Washburn 1975, s. 274.

895 Deloria 1974, ss. 82–83.

Intiaaniasiainviraston ja varsinkin Wounded Kneen valtauksissa vaatimuksiin myöntyminen olisi vaarantanut yli 40 vuotta vallinneen intiaanipolitiikan rakenteet. Mihin taas nämä olemassa olevat rakenteet perustuivat? Yksinkertaisesti vahvemman oikeuteen, johon intiaanit olivat ajan myötä mukautuneet. Hallinnon läpäisseeseen institutionaaliseen rikollisuuteen, kuten yksi tämän tutkimuksen lähteistä on todennut. Muodollisesti rakenteiden taustalla oli lainmukaiset sopimukset, mutta tämän lainmukaisuuden pohjalla tosiasiallista epäoikeudenmukaisuutta. Lisäksi rakenteissa oli kiinni valtaisat taloudelliset sijoitukset. Monien yritysten talous ja sitä kautta monien poliitikkojen ura olisi vaarantunut, jos BIA:n ja Wounded Kneen valtaajien vaatimukset olisivat toteutuneet. Siksi vaatimusten ei sallittu toteutuvan ja tämä estettiin nimenomaan vahvemman oikeuteen turvautuen.

Yhdysvaltain intiaanisotien jälkeinen intiaanipolitiikka oli käytännössä sarja erilaisia poliittisia ohjelmia, jossa uusi ohjelma korjasi edellisen virheitä. Tällä tavalla paranneltiin taudin viimeisin oire, mutta ei varsinaista taudinaiheuttajaa. Toisaalta mikään hallituksen toimenpide ei koskaan vaikuttanut kaikkiin intiaaneihin samalla tavalla. Siten sopimustenteko-oikeuden lakkauttamisen jälkeisenä sadan vuoden aikana syntyi myös valkoiseen järjestelmään tyytyväisiä ja tässä järjestelmässä menestyneitä intiaaneja, jotka vastustivat 1960-luvulla alati kiivaimmiksi kasvavia muutosvaatimuksia.

Usean muutosta vaativien intiaaniaktivistien taustoihin kätkeytyy se ironia, että he olivat 1950-luvun terminaatio- ja uudellensijoituspolitiikan myötä kaupunkiin muuttaneita intiaaneja, jotka eivät olleet viranomaisten kaavailemalla tavalla sulautuneet valkoiseen valtakulttuuriin, vaan tulleet entistä kaunaisemmiksi tätä kulttuuria kohtaan ja samalla monien kohtalotovereidensa myötä tietoisemmiksi omasta intiaaniudestaan. Nämä intiaanit nousivat vastarintaan, omaksuen muilta vähemmistöryhmiltä toimintatapoja, ja näin 1960- ja 1970-luvun taitteessa viranomaiset korjasivat sitä satoa, mitä he itse tai heidän edeltäjänsä olivat 20 vuotta aikaisemmin kylväneet.

Chicagon konferenssin ja Wounded Kneen valtauksen välisenä 12 vuoden ajanjaksona tuo vastarinta kulkeutui maltillisesta mielenilmauksesta epätoivoiseen aseelliseen yhteenottoon.

Intiaaniaktivistit saivat pieniä viitteitä asemansa paranemisesta koko 1960-luvun ajan, mutta toden teolla tuota asemaa ryhdyttiin parantamaan vasta vuonna 1970 Nixonin ilmoittaessa, etteivät intiaanit halunneet sulautua yhteiskuntaan, vaan he janosivat hyväksyntää erilaisuudelleen ja erityisyydelleen. Kuten yleensäkin yhteiskunnallisten muutosten liikkeissä, ensimmäisten

muutosvärähdysten sointi kasvatti vain ruokahalua suurempien muutosvyöryjen pauhunnalle.

Intiaanien tapauksessa pauhu kasvoi hallitsemattomaksi, koska luvatut muutokset eivät ainoastaan jääneet toteutumatta, vaan lähtivät kulkeutumaan muutoksia vaativien aktivistien näkökulmasta aivan vikasuuntaan.

Toisaalta aktivisti-intiaaniryhmät olivat lähtökohdiltaan täysin erilaisia. Intiaanien kansalliskongressin jäsenet olivat korkeasti koulutettuja intiaaniasianvirastossa ja muilla virkapaikoille työskenteleviä henkilöitä. He hallitsivat kielenkäytön ja tiesivät kuinka valkoinen yhteiskunta toimi sekä ymmärsivät miten pitkäjänteistä ja hidasta työ virkaportaan huipulla saattoi olla. Intiaanien kansallisen nuorisoneuvoston jäsenet olivat yliopistojen opiskelijoita, jotka koulutuksen ja lisääntyneen vuorovaikutteisuuden avulla oppivat hallitsemaan moniarvoisessa yhteiskunnassa vaadittavat tekniikat. He ryhtyivät itse vaikuttamaan samaan aikaan kuin koko amerikkalainen yhteiskunta ajautui suuren yhteiskunnallisen kuohunnan pyörteisiin.

Amerikan intiaaniliikkeen jäsenet olivat suurkaupungin ghettojen jengeissä varttuneita ja usein vankilakierteeseen ajautuneita uudelleensijoitettuja. He hallitsivat katujen toimintatavat, olivat kokeneet syrjintää, poliisin mielivaltaa ja ahdistelua. He ryhtyivät toimimaan omien kortteleidensa katupartioina ja omaksuivat nämä toimintamallit yhdistettyinä perinteisiin intiaaniuskomuksiin noustessaan koko intiaanivastarinnan näkyvimmäksi ja kuuluvimmaksi ryhmäksi. Tämän aseman myötä AIM sortui vakavia ongelmia esiin nostaessaan tarpeettomaan teatraalisuuteen, menneisyyden romantisointiin ja julkisuuden kanssa flirttailuun. He toimivat yhtä aikaa sekä yksittäisen taistelun shokkijoukkona että vuosisataisen intiaanipolitiikan suunnanmuuttajana. Tällä tavoin he sortuivat oman asemansa yliarviointiin, mutta yliampuvaan voimankäyttöön sortui myös heitä valvova viranomaiskoneistokin.

Lopuksi niin Alcatrazin, intiaaniasiainviraston kuin Wounded Kneen valtausten yhtenä toiminnan laukaisijana toimivat yksittäiset sattumukset. San Fraciscon intiaanikeskuksen palo pakotti intiaanit etsimään uutta paikkaa, tässä tapauksessa Alcatrazista. ”Rikottujen lupausten polun” piti esitellä pääkaupungissa intiaanien kulttuuria. Muutaman intiaanisurman ja majoitusta koskevien väärinkäsitysten vuoksi tapahtumasta tuli poliittinen mielenosoitustilaisuus. Viraston valtauksen jälkeinen petetyksi tulemisen ja toisaalta voiton tunne yhdistettynä uuteen intiaanisurmaan, paikalliseen konfliktiin ja oman vaikutusmahdollisuuden yliarvioimiseen aiheuttivat yhdessä sen, että symbolinen pienen kylän hetkellinen valtaus muuttui 71 päivää kestäneeksi suhteettoman suureksi asemasodaksi.

Delorian esittämien suurten kysymysten jälkeen on syytä todeta, että kun hiekkaa lapioitiin pois haudattujen ruumiiden päältä, Wounded Kneen ympäristöön syntyi lisää vainajia uusien intiaanivainojen seurauksena. Vanhojen salaisuuksien paljastaminen synnytti samalla uusia.

Valtauksen jälkeinen intiaanivaino pystyi kyllä tukahduttamaan alueen kapinoivien intiaanien käytännön toiminnan. Tuo vaino ei kuitenkaan onnistunut tyrehdyttämään Wounded Kneen eikä muidenkaan valtausten nostattamaa tärkeintä tunnetta: ylpeyttä olla intiaani. Seuraukset näkyvät edelleenkin Etelä-Dakotan seudulla.

Liite 1. Wounded Knee/Pine Ridge Yhdysvaltain kartalla

Lähde: www.nationalatlas.gov (imuroitu 27.5.2008).

Liite 2: Yhdysvaltain nykyiset intiaanireservaatit

Lähde: www.nationalatlas.gov (imuroitu 27.5.2008).

Liite 3: Toukokuun sopimus 5.5.1973

AGREEMENT

To effect the May 1973 meetings between White House representatives and headmen and chiefs of the Teon Sioux contemplated in the April 5, 1973 Agreement between the parties, it is agreed that both the dispossession of arms of the occupants of Wounded Knee will be accomplished in the following manner:

1. The details of this Agreement will be implemented starting at 7:00 A.M., Wednesday, May 9, 1973, and will proceed with expedition until the armed confrontation at Wounded Knee is ended.

2. At 7:00 the Government will remove all its APC’s [armed personnel carriers] from the Wounded Knee perimeter and put one chief or headman in each Government bunker, and the occupants of Wounded Knee will, simultaneously, evacuate all their bunkers, road-blocks and assemble at the Tipi Chapel.

3. Upon Assembly, all weapons, ammunition, explosives, and explosive devices will be turned over to C.R.S. [Community Relations Service] by the occupants of Wounded Knee.

C.R.S. will transport the weaponry to the old tipi site for examination by Government offi-cials. Those weapons which are both legal, and tagged in a manner identifying the owners, will be returned to the owners within 24 hours. All legal weapons and untagged weapons will be seized. A list of all weapons shall be delivered through C.R.S. to the Government by 5.00 P.M., Sunday, May 6, 1973, so that the weapons turned over to the Government on May 9, 1973 can be checked against the May 6, 1973 list. 19 C.R.S. personnel to be in Wounded Knee Tuesday and Wednesday.

4. After C.R.S. has turned all weapons over to Government officials at the old tipi site, the processing of the occupants of Wounded Knee will begin. C.R.S. will monitor the process-ing. The occupants of Wounded Knee will divide themselves into three groups:

a. Those with outstanding arrest warrants against them;

b. Resident occupants of Wounded Knee who resided there prior to February 26, 1973; and

c. All others.

The occupants comprising each of these tree groups will identify themselves with the aid of the agreed-upon form filled out in advance. These forms will be delivered by C.R.S. to Government officials by 5:00 P.M. Sunday, May 6, 1973.

5. The occupant group with outstanding warrants against them will proceed first to the old tipi site from the Tipi Chapel are.

6. When the warranted occupants have been processed, the resident occupant group with the presence in Wounded Knee predates February 26, 1973, will be processed in like manner.

7. Finally, the “all other” group will be processed in like manner.

8. Processing will be accomplished pursuant to the terms of paragraphs 2(a) and 2(b) of the April 5, 1973 Agreement. There may be a dozen or so people subject to arrest despite the absence of an outstanding arrest warrant. These people will be processed pursuant to Para-graph 2(a) of the April 5, 1973 Agreement.

9. After those occupants who have been arrested are en route to Rapid City, and the “all other” group is en route from the Pine Ridge reservation, the permanent residents of Wounded Knee will be escorted to their homes by Government officials pursuant to

Para-graph 2(c) of the April 5, 1973 Agreement. The searches set forth in ParaPara-graph 2(c) of the April 5, 1973 Agreement will then take place.

10. When the procedures required by Paragraph 9 above have been completed and the Gov-ernment is satisfied that Wounded Knee is safe for occupancy, the following will take place:

a. Government bunkers will be evacuated and covered over;

b. Wounded Knee bunkers will be covered over by Government officials;

c. Government roadblocks will be eliminated;

d. A residual force of Marshals and other Government people will be established pur-suant to Paragraph 2(d) of the April 5, 1973 Agreement. It is contemplated that the presence of a portion of this force will be required in Wounded Knee for a period of time subsequent to the end of the confrontation. Paragraph 2(f) of the April 5, 1973 Agreement will become operative.

11. The Government renews its commitment to perform on its obligations set forth in Para-graphs 3, 4 and 5 of the April 5, 1973 Agreement.

Signed:

Wayne B. Colburn Kent Frizzell

Director Solicitor

U.S. Marshals Service, U.S. Department of Interior, for the United States for the United States Government Richard B. Hellstern

Deputy Assistant Attorney general, U.S. Department of Justice, for the United States Government

And for the Oglala Sioux Residents and the American Indian Movement:

Frank Kills Enemy Gladys Bissonnette Isaac Brave Eagle Roger Iron Cloud…

Frank Fools Crow

Eugene White Hawk and others

Lähde: ”Toukokuun sopimus 5.5.1973”, Facts of File 1973, s. 535 – 536.

LÄHTEET