Suomalaiset lapset ja nuoret liikkuvat paljon urheiluseuroissa. Vuoden 2018 LIITU-tutkimuksen mukaan 50 % kyselyyn vastanneista harrasti liikuntaa tai urheilua urheiluseurassa säännöllisesti ja aktiivisesti. Tämän lisäksi vielä 12 % ilmoitti osallistuvansa urheiluseuratoimintaan silloin tällöin. Kyselyhetkellä kaikkiaan 9–15 -vuotiaista 62 % harrasti seurassa. Seuraharrastuneisuus laskee, mitä vanhemmaksi lapset ja nuoret kasvavat, sillä yläkoululaisista seitsemäsluokkalaiset harrastavat eniten urheiluseuroissa (58 %) ja yhdeksäsluokkalaiset vähiten (44 %). (Blomqvist, Mononen, Koski & Kokko 2019.)
Viimeisten neljän vuoden aikana yläkoululaisten urheiluharrastaminen on pysynyt suurin piirtein samana (Blomqvist ym. 2015). Osallistumisessa urheiluseuratoimintaan ei ole suuria eroja sukupuolten välillä. Jalkapallo oli selkeästi suosituin urheiluseurassa harrastettu laji lapsilla ja nuorilla vuoden 2018 LIITU-tutkimuksen mukaan. Tyttöjen yleisimmät lajit olivat tanssi (15 %), voimistelu (15 %) ja ratsastus (14 %). Poikien suosituimmat lajit olivat puolestaan jalkapallo (34 %), jääkiekko (13 %) ja salibandy (13 %). (Blomqvist ym. 2019.) Urheilevien yläkoululaisten yleisimmät lajit olivat Kokon ym. (2011) tutkimuksen mukaan jalkapallo (24 %) ja jääkiekko (22 %). Kolmanneksi eniten oli vastattu kohtaan ”muu laji ” (17,5 %). Tässä tutkimuksessa ei oltu eritelty lajeja sukupuolittain. (Kokko ym. 2011.)
Huolestuttavaa seuraharrastamisessa on se, että urheiluharrastus lopetetaan keskimäärin 11 -vuotiaana. Yleisimmin päätös lopettamisesta oli tehty jo 10 – 12 -vuotiaana (33 % lopettaneista). Lähes yhtä moni teki päätöksen yli 12 -vuotiaana. (Blomqvist ym. 2019.) Vuonna 2014 LIITU-kyselyyn vastanneista 15 -vuotiaista 34 % ja 13 -vuotiaista 27 % oli
14
lopettanut urheiluharrastamisen seurassa (Blomqvist ym. 2015). Yleisimmät syyt seuraharrastuksesta luopumiseen olivat kyllästyminen lajiin (40 %), ei viihtynyt joukkueessa/ryhmässä (31 %), harrastaminen ei ollut tarpeeksi innostavaa (25 %) ja minulla oli muuta tekemistä (22 %) (Blomqvist ym. 2019).
Urheiluseurassa harrastavilla lapsilla ja nuorilla oli LIITU-tutkimuksen mukaan valmentajan ohjaamat harjoitukset keskimäärin kolme ja päälajin omatoimiset harjoitukset kaksi kertaa viikossa. Seitsemäsluokkalaisista 37 % oli valmentajan ohjaamat harjoitukset 2 – 3 kertaa, 27
% 4 – 5 kertaa ja 9 % yli 5 kertaa viikossa. Yhdeksäsluokkalaisista 37 % oli valmentajan ohjaamat harjoitukset 2 – 3 kertaa, 32 % 4 – 5 kertaa ja 10 % yli 5 kertaa viikossa. Iän karttuessa vähintään 4 kertaa viikossa harjoittelevien osuudet kasvoivat merkittävästi. (Blomqvist ym.
2019.) Vuoden 2016 LIITU-tutkimukseen verrattuna yli 5 kertaa viikossa harjoittelevien osuudet ovat nousseet 13 -vuotiailla 2 % ja 15 -vuotiailla 4 % (Mononen, Blomqvist, Koski &
Kokko 2016). Reilu 30 prosenttia 13 ja 15 -vuotiaista harjoitteli omatoimisesti 2 – 3 päivänä viikossa. 13 -vuotiaista 15 % ja 15 -vuotiaista 10 % harjoitteli omatoimisesti 4 – 5 kertaa viikossa. Yli 5 kertaa viikossa omatoimisesti harjoittelevia 13 -vuotiaita oli 9 % ja 15 -vuotiaita 6 %. Iän karttuessa omatoimisen harjoittelun määrä näyttää laskevan selkeästi. 15 -vuotiaat harjoittelivat selkeästi vähemmän omatoimisesti kuin 13 -vuotiaat. LIITU 2018 -tutkimuksen mukaan 9 -vuotiaat harjoittelivat omatoimisesti yli 5 kertaa viikossa selkeästi useammin kuin muut (Blomqvist ym. 2019.)
Urheilua harrastavilla yläkoululaisilla oli selkeästi enemmän harjoituksia kuin muilla ikätovereillaan, sillä Kokon ja kumppaneiden tutkimuksen (2011) mukaan urheilevista yläkoululaisista 36 % 3 – 4 kertaa ja 31 % 5 – 6 kertaa viikossa valmentajan ohjaamat harjoitukset. Valmentajan ohjaamia harjoituksia 6 – 7 kertaa viikossa oli 14 prosentilla yläkoululaisista ja 8 kertaa viikossa tai useammin 8 prosentilla. Omatoimisesti kaksi kertaa viikossa harjoitteli joka kolmas, 3 – 4 kertaa viikossa joka neljäs ja 5 kertaa viikossa tai useammin joka kymmenes. Pojilla oli sekä valmentajan ohjaamia että omatoimisia harjoituksia tyttöjä useammin. (Kokko, Villberg & Kannas 2011.)
15
Yleisimmin yksi valmentajan pitämä harjoitus kesti urheilevilla yläkoululaisilla (39 %) 1 – 1,5 tuntia. Kolmannes kertoi, että harjoitus kesti 1,5 – 2 tuntia ja viidenneksellä harjoitukset kestivät yli kaksi tuntia. (Kokko ym. 2011.) LIITU 2014 -tutkimuksen mukaan 32 prosentilla nuorista harjoitukset kestivät tunnin tai puolitoista ja 25 prosentilla puolitoista tai kaksi tuntia. Yli kaksi tuntia kestäviä harjoituksia oli 8 prosentilla (Blomqvist ym. 2015). Omatoimiset harjoitukset kestivät urheilevilla yläkoululaisilla keskimäärin joko 0,5 – 1 tuntia (40 %) tai 1 – 1,5 tuntia (28 %) (Kokko ym. 2011). Vuoden 2014 LIITU-tutkimuksen mukaan 64 % omatoimisista harjoituksista kesti 0,5 – 1 tuntia ja 10 % 1 – 1,5 tuntia (Blomqvist ym. 2015). Nuoren Suomen, Olympiakomitean ja Suomen Valmentajien laatiman selvityksen (2008) mukaan 12–15 -vuotiaat urheiluseuroissa harrastavilla pojilla oli harjoituksia 4,4 tuntia (2,8 harjoitusta) ja tytöillä 4,2 tuntia (3,3 harjoitusta) viikossa (Finni 2014).
Urheilevien yläkoululaisten valmentajan ohjaamat harjoitukset kestivät keskimäärin pidempään ja erityisesti yli kahden tunnin harjoituksia heillä oli enemmän verrattuna ikätovereihin. Myös urheilevien yläkoululaisten omatoimiset harjoitukset olivat kestoltaan pidempiä kuin muiden. (Kokko ym. 2011.)
16 4 YLÄKOULULAISTEN VÄSYMYS
Lasten ja nuorten väsymystä tarkasteltaessa on olennaista määritellä, mitä väsymys oikeastaan on. Väsymyksen määrittelyyn ei ole olemassa yhtä yksiselitteisesti ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Fyysisen aktiivisuuden seurauksena esiintyvään väsymykseen on löydetty kolme eri lähestymistapaa. Ensimmäinen lähestymistapa tarkastelee väsymystä fyysisen tehokkuuden vähenemisen näkökulmasta. Toinen lähestymistapa edustaa fysiologista näkökulmaa ja silloin väsymys perustuu kehon funktionaalisten järjestelmien tasapainohäiriöön eli hermoyhteyksien sammumiseen. Kolmas lähestymistapa on psykologinen, jolloin väsymyksen tunne perustuu subjektiiviseen kokemukseen. Tällöin väsymyksen tunne liittyy psykofyysisen uupumuksen tunteeseen, motivaation menetykseen ja kiinnostuksen puutteeseen. (Krivokapic 2017.) Nuorten kokemaa väsymystä määritellään väsymyksen kokemisen näkökulmasta, joten voidaan puhua psykologisesta lähestymistavasta. Pageaux määritteli psykologisen väsymyksen tunteen siten, että väsymys on itsestään tunnistettavissa oleva tila, jossa henkilö tuntee olevansa riittämätön täyttää tietyn tehtävän. Tähän liittyvät epämukavuudentunne, heikkous, hitaus ja kognitiivinen turhuuden tunne (Pageaux, Marcora & Lepers 2013).
Ojanen ja Liukkonen (2013) tarkastelevat väsymystä Thayerin (2001, 91) mielialajaottelun mukaan. Mielialan jaottelussa (kuvio 5) on neljä kohtaa: energisyys ja väsymys sekä tyyneys ja jännitystila. Ihmisen energiataso on korkea silloin kun hän on jännittyneen energinen tai tyynen energinen. Silloin häntä ei väsytä. Jännittynyt väsymys johtuu liian pitkään kestäneestä jännittyneestä energiasta, jossa energiat on kulutettu loppuun ja alkaa tuntua, ettei saa mitään aikaan. Stressin kokemukset vaihtelevat, mutta seurauksena on usein unettomuus ja ärtyisyys.
Liian pitkään jatkuneena jännittynyt väsymys voi johtaa uupumukseen. Tyyni väsymys on puolestaan luonnollinen tila rasituksen, kuten kovan ponnistelun tai liikunnan, jälkeen eikä tunnu pahalta. (Ojanen & Liukkonen 2013, 237-240.)
17
Kuvio 5. Mielialan jaottelu energiatason mukaan (Thayer 2001, 91).
Väsymys on kaikki edellä esitetyt huomioon ottaen monimutkainen käsite, jolloin on vaikeaa antaa ainutlaatuista ja ylivoimaista määritelmää. Kuitenkin voidaan päätellä, että toiminnallisesta näkökulmasta väsymys on palautuva psykofyysinen tila, jonka aikana ilmenee kielteisiä muutoksia niin fysiologiassa, psykologiassa ja käyttäytymisessä. (Krivokapic 2017) Väsymys myös liittyy vahvasti mielialaan ja psykologiaan (Krivokapic 2017, Pageaux 2017, Thayer 2001.)
Koululaisten väsymystä on tutkittu WHO:n koululaistutkimuksessa kysymällä oppilailta heidän kokemustaan aamuväsymyksen useudesta. Vastausvaihtoehtoja ovat olleet aamuväsymyksen kokeminen harvoin tai ei koskaan, satunnaisesti, 1–3 kertaa viikossa ja neljänä tai useampana päivänä viikossa. Oppilaat ovat saaneet vastata kysymykseen omien kokemustensa perusteella.
Iän myötä nuorten aamuväsymyksen määrä lisääntyy (Kronholm ym. 2014, Nordlund ym.
2004, Tynjälä & Kannas 2018). WHO:n koululaistutkimuksen mukaan tytöt kokivat poikia useammin itsensä väsyneiksi. 15 -vuotiaista tytöistä 45 % ja pojista 33 % koki neljänä tai useampana päivänä viikossa aamuväsymystä. 13 -vuotiaista tytöistä aamuväsymystä neljänä päivänä tai useammin koki 36 % ja pojista 31 %. Harvoin tai ei koskaan väsymystä kokevia oli alle 10 %. (Tynjälä & Kannas 2018.) Saman havainnon on tehnyt myös Nordlund ym.
tutkimuksessaan, sillä myöhään nukkumaan menevistä seitsemäsluokkalaisista 20 % ja
18
yhdeksäsluokkalaisista 60 % totesi saavansa liian vähän unta ja kokevansa väsymystä (Nordlund ym. 2004). Rättyän ja Vesalan (2013) pro gradu -tutkimuksen mukaan noin 35 % nuorista koki väsymystä neljä kertaa viikossa tai useammin. Harvoin tai ei koskaan väsymystä kokevia oli noin 5 %. Tyttöjen ja poikien välillä ei ollut eroja väsymyksen useudessa (Rättyä &
Vesala 2013).
The Finnish School Health Promotion –tutkimuksen (n=1 100 492) mukaan vuosina 1996-2011 tyttöjen kokema väsymys oli kaksinkertainen poikien kokemaan väsymykseen verrattuna.
Tytöistä 18 % ja pojista 9 % koki päivittäin itsensä väsyneeksi. Puolestaan The Health Behavior in School Aged Children -tutkimuksen (n=36 091) mukaan vuosina 1984-2010 tyttöjen ja poikien aamuväsymyksen kokemisen välillä ei ollut eroa, mutta sen mukaan lähes 30 % nuorista koki päivittäin aamuväsymystä. Myös näiden tutkimuksien perusteella nuorten kokema väsymys yleistyy, mitä vanhemmiksi he kasvavat. (Kronholm ym. 2014.)