Aineistotuntieni seitsemäsluokkalaiset ovat siirtyneet murrosikään, jonka alkaminen vaihtelee 10–12 ikävuoden välillä. Varhaisnuori kehittyy niin fyysisesti kuin psyykkisestikin vauhdilla. Myös kehon mittasuhteet muuttuvat. Muuttuva mieli ja keho sekä alkava oman identiteetin rakentamisen prosessi tekee nuoresta usein erityisen herkän vanhempien, opettajien ja muiden nuorten arvostelulle. Myös ajattelun taidot kehittyvät, kun hermoimpulssien kulku aivojen kuorikerroksissa tehostuu. Sen ansiosta keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta vaativat tehtävät helpottuvat. (Anttila, Eronen, Kallio, Kanninen, Kauppinen, Paavilainen, Salo 2009, s. 127–131).
Sveitsiläinen kehityspsykologi Jean Piaget on kehittänyt lapsen kognitiivisen kehityksen teorian, jossa kehitys jakaantuu viiteen vaiheeseen: sensomotorisen älykkyyden, esioperationaalisen ajattelun, konkreettisten operaatioiden, formaalisten operaatioiden ja postformaalisten operaatioiden vaiheeseen (Piaget & Inhelder 1977). Yläluokkalainen on Piagetin luokituksen mukaan siirtymässä formaalisten operaatioiden vaiheeseen, jossa hypoteettis-deduktiivisen ajattelun rakenne kehittyy eli nuori alkaa kyetä päättelemään asioita, jotka ovat mahdollisesti tosia, ja näin loogisesti ajatellen ennustamaan asioille mahdollisia lopputuloksia. (Piaget & Inhelder 1977, s. 127–128.) Tällä on vaikutuksensa niin affektiiviseen, sosiaaliseen kuin moraaliseenkin kehitykseen, kun nuori voi uusien henkisten rakenteiden mahdollistaessa laajentaa ajatteluaan (Piaget & Inhelder 1977, s.
143).
Murrosiän kehityskriisiä kehityspsykologi Erik Eriksonin mukaan leimaakin
itsenäistyminen ja identiteetin rakentaminen. Oman minäidentiteetin pikkuhiljaa eheytyessä siihen integroituvat samastukset lapsuudesta, ennakoidusta elämän suunnasta, omat kyvyt ja sosiaalisten roolien antamat mahdollisuudet. Tämä vaatii etäisyyden ottamista vanhemmista, jotta on tilaa korvata lapsuudessa vanhemmilta saatu uskomusjärjestelmä omalta tuntuvalla moraalisella ja ideologisella järjestelmällä. Tämä kehitys on 7.-luokkalaisella vasta aluillaan, ja tulee päätökseensä viimeistään 20 ikävuoteen mennessä (Erikson 1982, s. 249; Lehtinen, Kuusinen & Vauras 2007, s. 29.)
Kuvallisessa kehityksessä mimeettiseen kuvaukseen pyrkivä visuaalisen realismin vaihe alkaa vaihtua. Keskeiseksi alkaa nousta esteettisyys ja ilmaisullisuus abstraktin ajattelun kehittymisen myötä. Vaikka jokaisessa kuvallisen kehityksen vaiheessa esiintyy jonkinlaista ilmaisullista asennoitumista, vasta varhaisnuoruudessa kiinnostus ja kyky siihen varsinaisesti mahdollistuvat. Tätä ennen lasten kiinnostus kuvataiteeseen kumpuaa enemmänkin itse kuvaamistoiminnoista saatavalla kinesteettisellä tyydytyksellä, muotojen käyttämisellä kuvamerkkeinä tai luonnonmukaisessa kuvaamisessa tarvittavilla taidoilla.
Näistä mahdollisuuksista huolimatta varhaisnuoruus on kuitenkin aikaa, jolloin monen nuoren kuvataiteellinen kehitys taantuu tai jopa päättyy. Tähän vaikuttavat ainakin visuaalisen realismin kaudella koettu tyytymättömyys omiin taitoihin. (Salminen 2005, s.
49–50.) Murrosikään liittyvällä epävarmuudella lienee myös osansa asiassa. Useat kuvataidekasvatuksen tutkijat näkevät osansa myös kouluinstituutiolla, joka arvottaa muita symbolijärjestelmiä kuten matematiikkaa, luonnontieteitä ja musiikkia, kuvataiteellista enemmän (Davis 1997, s. 55; Salminen 2005, s. 49–50).
3 ETNOGRAFINEN TUTKIMUSSTRATEGIA
Tutkimussatrategiani on etnografinen, sillä tarkoituksenmukaisen aineiston hankkiminen edellytti tutkimuskohteen kokonaisvaltaista havainnointia mahdollisimman luonnollisessa tilanteessa. Etnografiaa hyödynnetään usein erilaisten yhteisöjen, sosiaalisen vuorovaikutuksen ja erilaisten toimintakulttuureiden tutkimiseen. Aineiston keräämisen menetelmäni ovat etnografialle tyypillisiä havainnointi, kenttämuistiinpanot ja äänitys.
Lisäksi kuvallisten dialogien analysoimiseksi aineistona toimii myös kuvataidetunnilla tehdyt oppilastyöt.
Etnografiselle tutkimukselle on tyypillistä tutkimuksen tarkentuminen sen edetessä, kun kokonaiskäsitys tutkittavasta kohteesta karttuu (Vilkka 2006, s. 44). Näin myös omassa tutkielmassani, sillä sekä toinen tutkimuskysymys, että analyysimenetelmät olivat vielä kentällä avoimia. Tutkielmani voi etnografian lisäksi määritellä laadulliseksi tutkimukseksi ja tapaustutkimukseksi. Näen tutkielmani sijoittuvan fenomenologis-hermeneuttisen tieteenfilosofian alueelle, sillä sen keskiössä ovat tulkinta, kokemuksellisuus ja tutkimuskohteen syvällinen ymmärtäminen (Laine 2010, s. 28–33).
Kasvatustieteilijät Susanna Paloniemi ja Kaija Collin kirjoittavat etnografiaa hyödynnettävän silloin, kun tutkittava ilmiö halutaan kytkeä luonnolliseen kontekstiinsa mahdollisimman tiiviisti, ja jäsentää siihen liittyviä asiayhteyksiä. (Paloniemi & Collin 2010, s. 204–205.) Tämän näen myös omana tavoitteenani. Pyrin ymmärtämään koululuokan kontekstissa tapahtuvaa vuorovaikutusta niin oppilaan kuin opettajan näkökulmasta, ja tuomaan näkyväksi siihen olennaisesti liittyviä asiayhteyksiä itseohjautuvuuden tukemiseen liittyen.
Tutkimusprosessini aineistonkeräämisen osuus alkoi valitsemani koulun valinnalla ja kontaktoimisella. Tässä vaiheessa tiesin haluavani kerätä aineiston yläkoulun kuvataidetunneilla, mutta en tiennyt vielä tarkemmin, millä luokka-asteella. Ajattelin yläkoululaisten analysoinnin dialogin ja itseohjautuvuuden näkökulmasta mielenkiintoiseksi, sillä he ovat muutoinkin itsenäistymisen vaiheessa, jolloin itsen
erillisyyttä ja itseohjautuvuutta prosessoidaan erityisesti. Koin, että tämä voisi antaa dialogeihin mielenkiintoisia sisältöjä. Päädyin keskustelemaan opettajan kanssa luokka-asteen valinnasta, joka määrittyikin lopulta käytännöllisestä näkökulmasta, sillä 7.
luokkalaiset aloittaisivat piakkoin uuden työn tekemisen, joten pääsisin sen tekemisen prosessiin mukaan alusta lähtien. Niinpä luokakseni valikoitui yksi seitsemäsluokka.
Seuraavaksi laadin tutkimusluvat niin koululle kuin vanhemmille (liitteet 1 ja 2). Koulun tutkimusluvan lähetin suoraan rehtorille, kun taas opettaja lähetti luvat vanhemmille Wilman kautta. Tämän jälkeen jäin odottelemaan vastauksia niihin. Kolmen oppilaan vanhemmalta ei saapunut lupaa vielä muistutusviestin jälkeenkään, joten päädyin siihen, etten käytä heihin liittyvää aineistoa tutkielmassa. Heidän erottelemisensa aineistosta onnistui melko helposti. Yleensä luokassa käytyihin keskusteluihin osallistui vain muutama oppilas, jolloin minun oli melko helppoa varmistaa, olenko saanut luvan heiltä, joiden lausumia hyödynnän analyysissä.
Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastatakseni havainnoin ja tallensin äänittäen ja muistiinpanoja kirjoittaen aineistoluokan kuvataidetunteja seitsemän tunnin ajan, jonka jälkeen analysoin tuntien vuorovaikutusta suhteessa dialogin teoriaan ja dialogin analyysin käsitteisiin. Vastattuani ensimmäiseen tutkimuskysymykseen, millaisia dialogeja 7. -luokkalaisten kuvataidetunneilla syntyi, minun oli mahdollista päättää toinen tutkimuskysymys, jolla rakensin yhteyden dialogin ja itseohjautuvuuden välille.
Tässä vaiheessa minun oli myös mahdollista valita analyysimenetelmä, jolla kysymykseen vastaan. Näihin ratkaisuihin vaikuttivat monet seikat: Olivatko löydetyt dialogit kuvallisia vai sanallisia? Millaisia tuntien keskustelut olivat? Keskusteltiinko tehdyistä kuvista? Oliko keskustelu juuri näillä tunneilla opettajajohtoista vai spontaania jutustelua tekemisen lomassa? Keskustelivatko kuvat keskenään? Toiseksi tutkimuskysymykseksi muodostui: miten löydettyjen dialogien avulla voi tukea itseohjautuvuuden kehitystä?
Tutkielman kolmannessa vaiheessa analysoin aineistoa eteenpäin hyödyntäen tekemääni dialogin analyysiä suhteuttaen ja analysoiden sen käsitteitä itseohjautuvuuden ulottuvuuksiin ja edellytyksiin. Varsinaista Seikkulan ja Laitilan (2012) ohjeiden
mukaista dialogin analyysiä minun ei ollut mahdollista toteuttaa, koska en saanut taltioitua luokan keskusteluja niin tarkasti kuin kyseinen menetelmä vaatisi. Dialogin analyysissä kaikkien lausumien tulee olla litteroituina, jonka jälkeen ne taulukoidaan, ja kaikki keskustelut otsikoidaan niiden teeman mukaisesti. Tämän jälkeen lausumien analyysi aloitetaan ja niiden tulokset kirjoitetaan myös taulukkoon.
Joitakin pieniä keskustelun pätkiä sain litteroiduksi hyödyntäen sekä äänitystä, että muistiinpanojani. Näihin keskustelunpätkiin tein analyysiä tarkimmin analysoiden niitä useimpien dialogin analyysin käsitteiden avulla. Käyttämiäni käsitteitä olivat: lausumien vastaanottajat, sisäiset äänet, elekieli, positio, semanttinen dominanssi, määrällinen dominanssi, interaktionaalinen dominanssi ja vastauksen kategoria. Avaan näitä käsitteitä enemmän tuloksien yhteydessä. Lisäksi varsinaiseen dialogin analyysiin olisi kuulunut monologisen dialogin, dialogisen dialogin, sekä ulkoisen-, sisäisen- ja reflektiivisen kielen käsitteet. Vaikka en tehnyt analyysiä täydessä mittakaavassa, luokkatilanteiden reflektoiminen sen käsitteisiin antoi minulle välineitä tulkita luokkakeskusteluja tarkemmin itseohjautuvuuden näkökulmasta. Ilman sitä minulla ei olisi ollut tarvittavaa tietoa, millaisista merkityksellisistä osatekijöistä dialogit koostuvat, ja miten nuo osatekijät, pienetkin keskustelun nyanssit, suhteutuvat itseohjautuvuuteen ja tukevat sen kehittymistä.
Tutkimusmenetelmäni ovat teoriaohjaavia. Ensimmäisenä reflektoin aineistoa dialogin teoriaan ja dialogin analyysin käsitteisiin. Näin sain tutkielmasta objektiivisemman, kun tilanteiden määritteleminen dialogiksi ei perustunut vain minun tulkintaani. Kolmannessa vaiheessa etsin dialogeista itseohjautuvuuden teorian perusteella itseohjautuvuutta tukevia tekijöitä. Myös kolmas vaihe on siis teoriaohjaava. Tärkeää oli myös pitää kautta analyysin mukana oppilaiden kehityksellinen näkökulma, ja ottaa huomioon kouluinstituutio dialogien tapahtumaympäristönä.
Kuva 1, Tutkimusprosessin kulku.