Tuhoutuva luonto on pitkään esiintynyt huoli, jota myös kuvataiteessa on aktiivisesti käsitelty. Suomessa 1800-luvun loppupuolella kansallismaisema kärsi metsäteollisuuden jättämistä aukoista maisemaan ja ajan taiteilijat kuten Halonen ja Gallen-Kallella kritisoivat maalauksissaan metsien talouskäyttöä.102Yhtälailla, myöhemmin pohjoisen kuvataiteessa otettiin kantaa metsäteollisuuden harjoittamiin avuhakkuisiin.
Maiseman kuvaus on kokenut myös deflaation ajanjakson, jolloin sitä pidettiin vanhanaikaisena ja sisältököyhänä taiteen lajina. Maiseman esittäminen päivittyi kuitenkin ympäristökysymyksien uudelleen esille tulon ja lisääntyvän huolen aiheen myötä. 1960-luvulta lähtien maisemaa ei esitetä, vaan se asetetaan esille, muokataan, pilkotaan, järjestetään ja kootaan. Johanssonin mukaan maisemassa liikutaan ja kerätään materiaalia, sitä kosketetaan ja siihen viittaavia erilaisia merkkejä ja koodeja rinnastetaan, maisema ymmärretään taiteen materiaaliksi.103 Maisemataide on muuntunut sisällöltään ja ilmaisutavoiltaan teknologisten uudistusten, luonnon ja maiseman tarkastelevan ihmisen näkemysten muutosten sumaksi. 104 Taide esittää nykypäivänä vahvaa kritiikkiä ihmisen luontosuhteesta ja luonnon käsittämisestä hyötynä ja välineenä.
Buberin ajattelun Minä-Se käsitepari rikkoo dialogisen yhteyden maailmaan, minkä kautta taidekentällä esiintyvää ihmisen luontosuhdekritiikkiä voidaan tarkastella. Tämän Minä-Se suhteen voidaan nähdä kuvastavan vallitsevien kulutukseen pohjaavien yhteiskunnallisten mekanismien, joihin yksilö haluamattaankin on osallisena, suhtautumista luontoon. Minä-Se suhde irtisanoutuu vuorovaikutuksesta ja toisen kohtaamisesta erilaisena, omana erityisenä kokonaisuutena. Minä-Se asetelma on kahtiajakautunut ja Minä-keskeinen. Petri Kuhmosen mukaan Minä asettaa toisen osapuolen oman tahtonsa, ajattelunsa ja arvostelmiensa kohteeksi. Tahtova, omia intressejään toteuttava Minä tavallaan sulattaa Sinän itseensä ja toisesta tulee arvoltaan vähäisempi Se.105 Minän ylläpitämä monologi johtaa vääjäämättä välinpitämättömyyden ja toisen erilaisuuden arvostamattomuuden ongelmien ilmenemiseen. Toinen
102Unkuri, Juhani, 2011, s. 29
103Johansson, Hanna, 2006, s. 73
104Johansson, Hanna, 2002, s. 167
105Kuhmonen, Petri, 1998
34
näyttäytyy Minälle välineenä ja Minä varustautuu yhä uusin välinein turvaten näin oman elämänsä kulkua ja vahvistaakseen asemaansa.
Tieto, joka paljastaa luonnon toimintaperiaatteita, on yksi välineen muoto. Tuntemalla luonnon toimintaperiaatteita ihminen saattaa hyödyntää luontoa omiin tarpeisiinsa paremmin ja tehokkaammin.
Kuhmosen melko yksipuolisesti kielteisen näkemyksen mukaan teknologia perustuu luonnon tapahtumien ennakointiin ja edellyttää laskelmointia ja näin se voidaan katsoa olevan eräs asenne luontoon ja tähtäävän luonnon haltuunottoon. Ei ole syytä unohtaa, että teknologia ja tieto palvelee myös luonnon saastumista vastaan. Kuhmonen jatkaa huomauttamalla, että ”Se-maailman piiriin kuuluvat myös eri yhteiskunnalliset instituutiot, jotka monin tavoin säätelevät ihmisen toimintaa ja typistävät yksilön mallinnettuun sosiaaliseen rooliin”.106 Hän huomauttaa, että ”merkittävä osa ihmisen sosiaalisesta elämästä ja toiminnasta tapahtuu Se-suhteiden vaikutuspiirissä, joka lisäksi laajenee koko ajan, maailman ollessa yhä enemmän jo rakennettu, tuotettu ja välitetty; enemmän valmiiksi annettu”.107
Luonnon laajeneva tekninen muokkaus herättää Kuhmosen mukaan kysymyksen siitä, mitä oikeastaan maisemassa nähdään; luontoa vai ihmisen jättämiä jälkiä. Esteettinen luonnon havaitseminen ei ole ainoastaan visuaalisuuteen sidoksissa, vaan kertoo laajemmin ihmisen todellisuuden kuvasta sekä suhtautumisesta luontoon. Leena Vilkka kirjoittaa, että ”sitä vastoin, että ihminen pitäisi maailmaa muiden kanssa jaettuna kotinaan, hän kohtelee elinympäristöään raaka-aine varastona ja kaatopaikkana”.108 Vilkkan mukaan ihminen ei käyttäydy niin kuin kuuluisi luontoon, vaan asennoitumisellaan ja toiminnoillaan ylläpitää keinotekoista Minä – luonto kahtiajakoa. Tämä historiallinen, mutta vääristävä todellisuuskäsitys näyttäytyy elinympäristön rumuutena ja luontoa turmelevana asenteena. Vilkka huomauttaa, että ”ympäristön pilaantuminen kertoo karua kieltään siitä millainen olento ihminen on ja millaisia tämän elämäntavoitteet ja -arvot ovat”.109 Yrjö Sepänmaa kirjoittaa puolestaan osuvasti, että
”maiseman ilme on yhtälailla ihmisen ilme; ihmisen katsoessa maisemaa, hän katsoo samalla myös biologista menneisyyttään, lajinsa historiaa ja tulevaisuutta, sillä maisemasta katsovat vastaan ihmisen omat kasvot, joiden ilmeen viesti on lähtökohtaisesti hänen oma palautuva viestinsä”.110 Ikään kuin ihmisen muokatessa maailmaa, maailma ilmaisee palautuvasti itsensä ihmisessä. Epätasapainon tila ja huonostivointi ei siten kosketa ainoastaan luontoa ihmisestä irrallisena, vaan myös itse ihmistä luonnon osana. Koska luonto on ihmisen elämän ehto ravinnon ja suojan antajana, tietystä luonnon hyväksikäytöstä ja alistamisesta tuskin voidaan päästä eroon. Dialogisuuden asteen intensiivisyyden voimistamisella
106Kuhmonen, Petri, 1998 107Kuhmonen, Petri, 1998 108Vilkka, Leena, 2007, s. 129
109 Vilkka, Leena, 2007, s. 129
110Sepänmaa, Yrjö, 2007, s.15
35
taattaisiin kuitenkin, ettei luonto muuttuisi jo nykyisin tiedossa olevasta niukkuushyödykkeestä myös kaikkien luonnon olioiden elämänpiirin niukkuusvyöhykkeeksi.
Ihmisen äärimmäisen dualistisen luontoon suhtautumisen ja dialogisuuden puutteen käsittelemiseen ja purkamiseen julkisesti voidaan nähdä kuuluvan luonnollisesti teoreettisen keskustelun rinnalla myös taiteen eri keinot. Taide voi olla Anne-Mari Forssin mukaan reitti paikkaan, luontoon, sen merkitykselliseen kokemiseen ja näkemiseen.111 Taide muokkaa henkilön näkemyksiä, ohjaa ja monipuolistaa katsontatapaa. Taide myös reagoi aikaansa käsittelemällä kunkin ajanjakson ilmiöitä ja eniten mieliä askarruttavia asioita. Tällä hetkellä taide lisääntyvästi kertookin ihmisen suhteesta ympäröivään maailmaan. Johansson huomauttaa, että kasvanut kiinnostus ympäristöajatteluun ja ympäristön arviointiin on seurausta elintilaamme kohdistuvasta lisääntyvästä paineesta.112
Nykyajan tiedon ja etäisyyden ja ajan tihentyneessä maailmassa ympäristön ongelmat näyttäytyvät ja ovat arvioitavissa suurimittaisesti ja maailmanlaajuisesti kattaviksi. Ne eivät ole paikallinen ongelma, eristettävissä raja-aitojen mukaan, vaan ympäristöongelmat saavat kosmologisen merkityksen globaalissa maailmassa. Ne koskettavat kaikkia maapallon asukkaita. Ympäristöstä tulee epävarmuuden paikka ja huolen aihe erityisesti siksi, että ympäristöongelmat saavat jatkuvasti uusia ilmenemisen muotoja.113 Huoli luonnon tuhoutumisesta, ennustamattoman kokonaissyy-seurausketjun etenemisestä näkyy taiteen kentällä ja myös herättänee uusia tapoja ihmisen luontoon suhtautumisessa.
111Forss, Anne-Mari, 2007, s. 108 112Johansson, Hanna, 2005, s. 24
113Nyberg, Patrik, 2006, s.40-41
36
Näkymä 2012 -2013 | öljy kankaalle, puu ja tuhka | 700 x 150 cm
37
Perspektiivi 2013 | poltettu, käsittelemätön ja maalattu puu | 3 x 10 x 3 m
38
Poistettu 2013 | öljy valokuvalle | 25 x 40 cm
39