Raivaaja-lehdessä ei Mirjam Kälkäjän (1999, 675) mukaan juuri puhuta negatiivisis-ta asioisnegatiivisis-ta:
Raivaajassa elää tuon ajan nuorison ajattelu ja huumori, mutta aivan kuin sota-ajan elokuvat tarjosivat katsojille turruttavia romanttisia kartanosatuja, niin jättää Raivaaja ankean arjen kuvaamatta ja keskittyy hupijuttuihin. Kylän vaiheista ja asukkaiden an-karasta kamppailusta elinkeinojensa puolesta lehti ei juuri kerro. (Kälkäjä 1999, 675.)
Olen Kälkäjän kanssa kuitenkin eri mieltä. Huumoria toki käytettiin yhtenä keinona lisätä arkeen positiivisuutta ja iloa, mutta lehdessä käsiteltiin paljon myös negatiivi-sia asioita, joskaan ei niin paljoa kuin positiivinegatiivi-sia. Kertomuksissa ja muissa kirjoituk-sissa puolestaan kerrotaan nuorten huolesta elinkeinonsa ja maaseudun tulevaisuuden puolesta. Useimmiten vaikeita aiheita ja tunteita kuvailtiin runoissa ja tarinoissa.
Useassa runossa nousevat esille muun muassa yksinäisyys, ahdistus, pelko, tuska, toivottomuus, kuolema ja parisuhteen päättyminen. Jopa sota-aihe nousee esille muu-tamissa yksittäistapauksissa.
Esimerkiksi kuolema nousee esille Liian myöhään -tarinassa (R:26.5.1955, 5–6,14–
16), jossa tarinan päähenkilönä oleva mies menee eräänä pakkasaamuna kirkkoon.
Hän tuntee olonsa vieraaksi kirkossa ja istuu viimeisellä rivillä vakavana, omissa mietteissään. Mies hypistele taskussaan olevaa kirjekuorta, jonka oli avannut edelli-siltana ennen elokuviin menoa. Kirjeen oli kirjoittanut kertojan sairas äiti. Kotiin päästyään mies pakkaa nopeasti laukkunsa ja suuntaa asemalle, mutta ehti silti kotiin
57 liian myöhään. Äiti oli jo ehtinyt kuolla, minkä vuoksi mies syytti itseään siitä, ettei ollut tullut paikalle ajoissa. Kuvituskuvassa kolme henkilöä suree haudan äärellä (kuva 16 s. 55).
Myös Erno Paasilinna käsittelee kuolemaa Iltasonetti-runossaan (R:4.12.1952, 13).
Kun runon päähenkilö menee nukkumaan yön saapuessa, hänellä alkaa ahdistava tunne ja pelko kuolemasta: ”En valoon kalpeaan katsella mä voi, on äärtä ahdistavaa yllä, alla, se tunne pelon vierahaksi toi ja vuode vartoo yöllä kauhealla…” Lopulta henkilö kuitenkin onnistuu voittamaan ajatukset kuolemasta: ”On sydämeni nevan lailla alaston, mutta joka hetki saakka kuolohon mä murskaks’ aatokseni kuolemasta lyön” (R:4.12.1952, 13). Synkän runon lopussa on siis nähtävillä toivon pilkahdus.
Runot Älä itke! (R:4.12.1952, 14), Ero syksyllä (R:4.12.1952, 15), Meni vieras jo (R:1954, 13) ja Ero (R:5.3.1953) kertovat parisuhteen päättymisestä. Runojen tun-nelma on surullinen ja niissä on luettavissa eron aiheuttama tuska. Erityisesti Meni vieras jo -runossa (R:1954, 13) eron aiheuttama tuska on käsin kosketeltavissa, vaik-ka tarinalla onkin onnellinen loppu:
Lähes kaikki sotaan liittyvät kuvat ja tekstit on tehty humoristiseksi. Kahdessa kuvi-tuskuvassa (kuvat 17 ja 18 s. 58) on kuvattu varusmiehiä (R:15.11.1953, 7 ja R:12.2.1954, 9). Kuvat eivät siis suoranaisesti kuvaa sotaa, mutta liittyvätkin aihee-seen kaukaisesti. Ensimmäisessä näistä kuvassa (kuva 17) ase olalla oleva varusmies tai sotilas astuu aavistuksen eteenpäin sotilaiden muodostamasta rivistä. Kuva liittyy sen rinnalla olevaan vitsiin ja sen vuoksi kyseinen sotilaskin nauraa. Toisessa kuvas-sa (kuva 18) on piirros Raivaajan jäsenestä Toivo Ollikaisesta, joka on kuvatekstin mukaan armeijassa alokkaana. Piirros on kuvattu humoristisen kronikan yhteydessä.
58 Kuva 17. Kuvituskuva. Nimimerkki Heidi,
R:15.11.1953, 7 (VKA).
Kuva 18. Kuvituskuva. Airi Pelkonen, R:12.2.1954, 9 (VKA).
Kuva 19. Kuvituskuva. Mirja Ranta, R:9/1954, 11 (VKA).
Kuva 20. Kuvituskuva. Mirja Ranta, R:9/1954, 4 (VKA).
59 Sota esiintyy aiheena yhteensä neljässä kirjoituksessa (R:4/1954, 8; R:12.4.1954, 11–
19; R:30.4.1953, 5–9; R:26.5.1955, 12). Näistä kaikista poikkeuksellisin on Mikko Ollikaisen kirjoittama Mummon elämys -runo:
[A]lkoi kuulua korvesta kuin orkesterin torvesta, marssilaulua moniäänistä kuin sak-salaisten lauluna se kuulosti metsästä kaikuna. – – Hail Hitler muorimme hihkaisi ja jängän laitaan vilkaisi, vaan nähnyt ei hän kummia eikä Hitlerin poikia tummia. Vain neljä mustaa lintusta hyppeli kuusen oksilla – – Siinä haamut Saksan poikien ilmestyi tielle ihmisten – – (R:26.5.1955, 12.)
Kirjoitus on pienlehtikokoelmassa ainut laatuaan, sillä siinä mainitaan Hitler ja sak-salaiset sotilaat. Runossa on mukana huumoria, minkä avulla siitä on tehty leppoinen ja helposti lähestyttävä tarina. Alussa muistikuvat ovat tietyn paikan ”Kummitusku-run” laitamilla, jonne kertomuksen päähenkilö mummo saapuu. Siellä hän alkaa kuulla lintujen viserrystä, jonka luulee ensin olevan sotilaiden laulua. (R:26.5.1955, 12.) Mielestäni on erikoista, että mummon säikähdys purkautui ulos huudahduksella Heil Hitler, sillä sitä käytettiin tuona aikana natsien keskuudessa. Psykologi Terhikki Linnainmaan (2005, 78) mukaan runot mahdollistavat pahalta, sietämättömiltä ja ahdistavilta tuntuvien tunteiden ilmaisemisen. Runojen kirjoittaminen saattaa auttaa ymmärtämään vaikeita tapahtumia. Niiden avulla voidaan luontevammin puhua myös kuolemasta, joka koetaan usein vaikeana puheenaiheena. Runojen avulla voi olla turvallisempaa kirjoittaa aiheista, joista muutoin olisi vaikea puhua. (Linnainmaa 2005, 78–79.)
Sotaan liittyvät aiheet ovat vaikeita ja niistä on saattanut olla hankalaa puhua. Maria Lähteenmäki (1999, 221) tulkitsee, että sota-aika loi Suomeen vaikenemisen kulttuu-rin, joka sodan jälkeen leimasi vielä pitkään ihmisten sosiaalista kanssakäymistä.
Vaitiololla paitsi pyrittiin pysymään edes jollakin tavalla kasassa sillä myös haluttiin suojella omaisia. Haluttomuudelle muistella ikäviä asioita löytyy toisaalta järkevä selitys poikkeusajan oloista; sota-aika kosketti jokaista yksilöä ja on siten erittäin merkittävä niin yksilön kuin yhteisöjen kollektiivisen muistin ja minäkuvan raken-tumiselle. (Lähteenmäki 1999, 220–222.)
Myös Päivi Granö ja Anniina Koivurova (2013) ovat todenneet, että moni halusi unohtaa. Tutkijat kuitenkin näkevät, että esimerkiksi kuvat toimivat apukeinona vai-keiden tunteiden ja aiheiden käsittelyssä. Heidän piirustus- ja maalausaineistossaan näkyy lasten ja nuorten henkilökohtaiset muistot, jotka tutkijoiden mukaan piirrettiin ja maalattiin yhteisesti hyväksyttyjen ja omaksuttujen kuvaamisen tapojen avulla.
60 Granö ja Koivurova näkevät, että Kansanavun piirustuskilpailu ”tarjosi tärkeän il-maisukanavan ajassa, jossa menneestä vaikeneminen leimasi perheiden arkea, eivät-kä varsinkaan lapset voineet ymmärtää aikuisten sodan mentaalisia seurauksia”.
(Granö & Koivurova 2013.) Näkisin, että Varejoen nuoret pystyivät käsittelemään vaikeita asioita ja tunteitaan turvallisessa ympäristössä ja jakamaan ajatuksensa kol-lektiivisesti toistensa kanssa.
Vaikka kaikki nuoret eivät ikänsä puolesta ehkä olleet kokeneet evakkoutta henkilö-kohtaisesti, uskon, että menneisyyden kokemukset kuitenkin jaettiin suullis-kirjallisperinteen avulla kollektiivisesti toisten kanssa. Tarinoita ainakin kuultiin vanhempien muisteluiden kautta (Harjumaa 2015, 36). Bergerin ja Luckmannin (1995) mukaan ihmiset voivat puhua keskenään sellaisistakin asioista, joista heillä ei ole itsellään mitään henkilökohtaisia kokemuksia. Näin ollen merkittävää on, että kielen avulla tieto saadaan siirtymään sukupolvelta toiselle. Kielen avulla voidaan tehdä läsnä olevaksi myös ne henkilöt tai asiat, jotka eivät ole tilanteessa läsnä juuri sillä hetkellä. Ne voivat kuulua menneisyyteen, jolloin yksilö koostaa muistikuvis-saan esiintyvät objektit mielessään, mutta myös tulevaisuuteen. (Berger & Luckmann 1995, 47–48,50.)
Kuten edellä olen osoittanut, runoissa ja yksittäisissä kirjoituksissa käsiteltiin ikäviä asioita ja tunteita. Myös Kälkäjä (1999, 677) muistelee artikkelissaan, kuinka hän nuorena tyttönä kirjoitti Raivaajaan yksinäisestä nuoruudestaan useita melankolisia runoja. Lehti sisältää positiivisten kirjoitusten lisäksi vaikeiden aiheiden ja ikävien tunteiden kuvauksia. Erityisesti runojen avulla käsiteltiin aiheita, joista olisi ehkä muuten vaikea puhua. Kaiken lisäksi sota-aihe nousee esille muutamissa kirjoituksis-sa kirjoituksis-sakkirjoituksis-salaisten sotilaiden, Hitlerin ja sotakorvausteollisuuden mainintoina. Eniten kuitenkin käsiteltiin surua, yksinäisyyttä ja parisuhteen päättymistä. Näkisin, että runojen avulla nuoret saattoivat käsitellä negatiivisia tunteitaan helpommin kuin esi-merkiksi puhumalla niistä. Raivaaja-lehti saattoi siten osaltaan toimia kipeiden muis-tojen parantamisen apuna. Eräissä runoissa ja tarinoissa käsiteltiin lisäksi joko suo-raan tai metaforien kautta kaipausta, kotiseutua, surua ja toivottomuutta. Erityisesti kaipaus menetettyä kotiseutua kohtaan nousi luvun kirjoituksissa esille. Aineistosta nousevat esille myös epätasa-arvon kokemukset, huoli maaseudun tulevaisuudesta, köyhyys sekä kaipaus kotiseudulle, joita esittelen seuraavissa alaluvuissa.
61 Haluan nostaa esille huomioni eri aineistojen tutkimisen tärkeydestä. Oletin Raivaa-jissa näkyvän poltetun Lapin raunioita, kuten Koivurovan jälleenrakennusajan tutki-musaineistossa (Granö & Koivurova 2013). Niitä ei kuitenkaan sieltä löytynyt. Näki-sin, että tähän vaikuttaa ensinnäkin se, että Koivurovan aineisto on tuotettu jo 1940-luvulla, jolloin tuhotun kotiseudun talorauniot ja varhaisen jälleenrakennuskauden rakennusvaihe oli lapsilla tuoreena mielessä. Raivaajan kuvat on piirretty 1950-luvulla, jolloin oli ehtinyt kulua lähes kymmenen vuotta aikaa siitä, kun kylää alettiin rakentaa. Toisekseen Koivurovan aineiston synty-ympäristö on erilainen, sillä piirus-tuskilpailun kuvat on tuotettu Rovaniemellä, joka poltettiin lähestulkoon täysin maan tasalle. Evakosta kotiin palatessaan perheitä odotti järkyttävä näky (Granö & Koivu-rova 2013). Petsamon siirtolaiset sen sijaan sijoitettiin täysin uudelle seudulle, jossa ei ollut pystyssä edes niitä kivijalkoja.