Rooli ja opiskeluminäkuva

Roolihenkilön omaksuminen ja sisäistäminen yhdistävät näyttelijän sekä henkisen että fyysisen tilan yhdeksi tiiviiksi henkilökohtaiseksi tilaksi. Opiskelijan minäkuva mahdollistaa uskottavan rooliin muuntautumisen, jos hän uskoo itseensä.

Ku mä laitan sitä maskia, niin minä muunnun minusta itsestäni siksi roolihenkilöksi, että se niinku ihan niinku fyysisesti ja sitten niinku sisällä. Nyt vasta tajusin sen, nyt kun sen sanoin ääneen tässä, että siinä on tämmönen hieno metafora. (Liisa)

Opiskelijan omakohtainen epävarmuus itsestään heijastuu haastateltavien mielestä myös roolihenkilössä. Tämä merkitsee pinnallista ja ulkokohtaista roolin esittämistä.

Epävarmuudesta pääsee irti, jos näyttelijä löytää roolihenkilölle ominaisen tavan ajatella, käyttäytyä ja fyysisesti toimia erilaisissa tilanteissa.

…se voi kohdata minkä tahansa asian, mut se kohtaa sen vaan niinku siinä omassa minässä, omalla tavallaan. (Anu)

Anulla on avoin, ennakkoluuloton asenne eikä hän rajaa mitään tilannetta tai tapahtumaa näyttelemisen ulkopuolelle. Anu on valmis kokeilemaan ja ottamaan riskejä. Kaikista haastateltavista muuntautuminen rooliin on pitkä, raskas prosessi, ja näyttelijän on löydettävä useita samaistumiskohtia itsensä ja roolin välille, jotta eläytyminen olisi kokonaisvaltaista. Roolin ymmärtäminen on kaiken lähtökohta. Näyttelijä joutuu tässä myös kysymään itseltään, kuinka pitkälle hän on valmis henkilökohtaisesti menemään sekä henkisesti että fyysisesti roolia esittäessään.

Kallion (2002) tutkimuksen mukaan roolihenkilön muuntautumisprosessi sisältää sen, että näyttelijä hahmottaa samaistumisen ja erottumisen avulla rajaa itsensä ja roolihenkilön välille. Hän on tietoinen siitä, ettei ole se henkilö miksi eläytyy. Kallion tutkimuksessa tulee ilmi se, että kun näyttelijä heittäytyy kokonaisvaltaiseesti elämään rooliaan, rooli alkaa elää näyttelijässä. (Kallio 2002, 191, 192.) Tämä tapahtuu mielestäni myös todellisessa elämässä, kun yksilö sisäistää syvällisesti itselleen jonkun roolin esimerkiksi isän roolin. Silloin yksilö pyrkii toimimaan roolin odotuksien ja ominaisuuksien mukaisesti. Tärkeää siinä tietenkin on se, ettei yksilö teeskentele tai

”näyttele” esittämäänsä roolia vaan on rehellisesti roolin takana eli rooli merkitsee hänelle samaa, millaisena hän kokee aidosti ihmisenä olevansa.

Haastateltavien käsitykset erosivat siitä, onko roolia helpompi tehdä, jos roolihenkilö muistuttaa ja on lähellä esittäjää itseään. Anun kokemus näyttelemisestä oli se, että on

helpointa tehdä roolia, jos se on päinvastainen ihminen kuin hän. Mitä lähemmäs rooli tulee omaa itseään, niin sitä haastavampaa roolin tekeminen silloin on. Hänestä on oleellista arvostaa ja ymmärtää roolihenkilöä, ajatella tämän ajatuksia ja tietää tämän syvimmät tunteet ja miksi hän toimii siten, miten toimii. Koska hänen mukaansa lavalla revitään itsestä kaiken maailman asioita irti yleisön edessä, on näyttelijän annettava siellä kaikkensa. Anu etsii roolilleen omista elämänkokemuksistaan ja itsestään samaistumiskohteita, jotta rooli saisi syvyyttä ja inhimillisyyttä toiminnalleen. Jos rooli on lähellä häntä itseään, haastateltava kokee olevansa silloin vielä enemmän paljaampi, alasti näyttämöllä, jolloin mahdollinen epäonnistuminen olisi vielä raskaampaa.

Näytellessään Anu pyrkii olemaan avoin ja rehellinen sekä itselleen että roolihenkilölle.

Liisa piti hirveänä roolihenkilöä, jos siinä ei ole mitään mihin samaistua. Hänestä on helpompaa tehdä rooli, jos se on lähellä häntä itseään. Hän käyttää vahvasti hyväkseen henkilökohtaisen elämänsä tunteita ja kokemuksia roolihenkilön rakentamisessa ja esittämisessä.

Jos on tosi surullinen tai semmonen vihakohtaus, niin mä kaivan omista henkilökohtaisista kokemuksista, niinku sen ja mä hoen sitä itelleni päässä niin kauan, että mä uskon, että se on totta (Liisa)

Liisa saa aidon tunteen itsensä kautta roolin kokemaksi tunteeksi eikä hänen tarvitse lavalla näytellä tunteita, koska se on hänessä ja roolihenkilössä syvästi läsnä.

Haastateltava on niin sanottu turkkalainen näyttelijä, metodinäyttelijä, jossa pyrkimyksenä on eläytyä ja samaistua täysillä rooliin. Ajatuksena on, että sinä ja rooli olette täysin yhtä keskenänne, paljaana ilman mitään henkilökohtaisia suojamuureja.

Tämä näyttelemistapa vaatii vahvaa itseluottamusta ja minäkuvaa.

Leo haluaisi näyttämöllä esittää erilaisia roolihenkilöitä, jotka ovat hänestä itsestään kaukana. Hänestä vaatii rohkeutta poistua omalta mukavuusalueeltaan, kun etsii ja

sisäistää roolihenkilöä. Leo tekee rooleista usein itsensä kaltaisia, koska silloin hän kokee turvallisuuden tunnetta näyttämöllä. Samalla hän silloin pitää rakentamiaan henkisiä suojamuureja itsensä ympärillä. Heittäytyminen roolihenkilön maailmaan, joka on toisenlainen kuin oma, pelottaa ja vie Leon mielestä kaikki suojat irti hänestä itsestään.

Toisaalta häntä kiinnostaa esittää erilaisia rooleja, mutta hänestä on helpompaa pysyä tutussa ja turvallisessa. Tämän ristiriidan kanssa, hän on taistellut varsinkin näyttelemisuransa alkuvaiheessa. Näyttelemiskokemuksensa lisääntyessä hän on pystynyt ylittämään itsensä, heittäytymällä rooleihin, jotka eivät muistuta häntä itseään.

Tämä on Leolle merkinnyt ennen kaikkea yhteyttä omaan itseensä ja kasvamista siten, että hän on oppinut ymmärtämään, millainen hän on ihmisenä.

Hounin (2000, 204) tutkimustulosten perusteella roolin rakentamisen prosessissa ja sen fyysistämisessä vaikuttaa kolme keskeistä elementtiä yksilöllisin vaihtelevin painotuksin.

Ensimmäisenä käsitellään tekstiä, jota konkretisoidaan itselle. Toisena fyysistetään roolin ulkoisia tekijöitä ja olemusta ja lopuksi eläytyminen, sisäinen intuitio viimeistelee kokonaisvaltaisen roolihenkilön.

Tutkimuksessani nämä kolme roolin rakentamisen elementtiä tulivat esille. Tekstin käsittelystä haastateltavat mainitsivat vain sen, että repliikit on hyvä osata ulkoa.

Tekstianalyysistä ei ollut mitään puhetta. Roolin etsimisessä harjoittelun kautta haastateltavat painottivat fyysistä tekemistä, jonka välityksellä pääsee heidän mukaansa parhaiten omaksumaan roolihenkilön ajattelua, käyttäytymistä ja toimintaa. Tämä viittaa siihen, että haastateltavilla roolin työprosessin toinen tekijä roolin fyysistäminen on keskeisimmällä sijalla, kun he rakentavat roolia itseensä. Sitten haastateltavilla tulisi sisäinen intuitio ja viimeisenä vasta tekstin tasolla tapahtuva sisäistäminen. Yksilölliset painotukset näiden kolmen elementin välillä varmasti vaihtelevat jokaisen näyttelijän kohdalla.

Jos rooli ja opiskeluminäkuva ovat kiinteässä vuorovaikutussuhteessa keskenään, voi näytelmän rooli jäädä näyttelijälle päälle lavan ulkopuolella. Leo totesi, että osa

roolihahmoidentiteetistä siirtyi käyttäytymiseen, kun he olivat porukan kanssa Etelä-Suomen kiertueella. Se tapahtui ainoastaan silloin, kun ei ollut muita paikalla. Se johtui hänen mielestään siitä, että kaikki mukana olevat jakavat yhdessä keskenään näytelmästä saadut kokemukset. Synkät roolit, joissa on paljon negatiivisia tunteita, joita pitää kaivaa itsestään ulos, on Leon mukaan saanut hänet pohtimaan sitä, miten tämä vaikuttaa häneen ihmisenä. Se merkitsee Leolle pelon sekaisia tunteita, mutta roolin päälle jääminen siviilissä on osoittautunut turhaksi peloksi. Hän uskoo, että jos roolia esittää pitkään, niin se vaara on aina olemassa.

Anun kokemus roolin päälle jäämisestä oli se, että jos on iso rankkoja tunteita sisältävä rooli ja raskas harjoituskausi, niin väkisten niitä asioita ajattelee myös vapaa-ajalla.

Rooliin sisälle pääseminen joka päivä on haastavaa, voimia vievää ja se seuraa väkisinkin näyttämöltä ulkomaailmaan. Pieni tai kevyt rooli ei sitä tee. Näytelmän roolihenkilön käyttäytyminen ei tule lavan ulkopuolelle vaan roolin kohtaamat tilanteet, tunteet ja näytelmän aihe pyörivät enemmän tai vähemmän koko ajan päässä. Tämä hänestä merkitsee sitä, että se kaikki voi vaikuttaa mielialaan negatiivisesti.

Liisan kokemus roolin jäämisestä päälle siviilielämässä on se, että näin voi todella käydä.

Metodinäyttelemisessä se vaara on aina olemassa. Negatiiviset roolit ja tunteet jäävät helpommin päälle, näin ei käy positiivisten tunteiden kanssa. Jos roolihenkilö on ihan hajalla, itkee, huutaa tai on vihainen eli kysymyksessä on paljon negatiivisia tunteita, seuraavat ne häntä kotiin. Se merkitsee kotona alavireistä tunnetilaa, joka voi ilmetä samanlaisina tuntemuksina, mitä roolihenkilö on kokenut omassa maailmassaan. Mitä intensiivisemmin ja syvällisemmin Liisan kertoman mukaan hän on saavuttanut roolihenkilön kokemat tunteet, sitä todennäköisemmin ne seuraavat häntä siviilielämään.

Siksi hänestä on tärkeää ennen kotiin menoa saada ravisteltua itsestään negatiiviset tunteet pois ajattelusta ja koko olemuksesta. Näyttelemiskokemus merkitsee jatkuvaa tunteitten etsimistä, analysointia, käsittelemistä ja niiden kanssa elämistä. Wilsonin (2003, 183) näkemyksen mukaan näyttelijän mahdolliset identiteettiongelmat ja minäkuvan häiriintyminen saattavat johtua liiallisesta samaistumisesta roolihahmoon.

Liisan ja Anun kokemuksissa roolin jäämisestä päälle on yhtymäkohtia Hounin (2000, 209) tutkimustuloksiin, joista tulee selkeästi esille se, että ammattinäyttelijöillä rooli elää tekijänsä sisällä myös lavan ulkopuolella. Voidaan todeta, että jos näyttelijä eläytyy täysillä roolin tekemiseen ja roolin maailmaan, rooli ei jätä rauhaan harjoittelun ja esittämisen jälkeenkään. Hounin tutkimuksessa haastateltavat tuovat esille sen, että Stanislavskin (2011) ajatus tunnemuistista toimii käytännössä ja roolin rakentamisen perusteet lähtevät näyttelijän omista kokemuksista, elämäntilanteista ja tunteista. Tämä merkitsee jatkuvaa itsetutkiskelua ja itsereflektointia. Tutkimukseni tuo esille samanlaisia tuloksia.