Mikä sitten on negatiivisen ja positiivisen kultin keskinäinen suhde? Durkhei-mille tärkeämpää tuntuu olevan niiden taustalla oleva yhteinen pyrkimys ylevöittää elämää arvokkaammaksi. Ilmeisesti sen vuoksi positiivisen ja negatiivisen kultin suh-teita ei tarvitse analysoida sen tarkemmin: niillä on ristikkäisiä suhsuh-teita, joita voisi kutsua leikkaavuudeksi. Ne eivät siis ole täysin erillisiä.
Erving Goffmankaan, joka viittaa tässä yhteydessä Durkheimiin (vrt. Travers 1999), ei juuri tutki negatiivisen ja positiivisen rituaalin yhteyttä, vaan korostaa nii-den eroa. Goffman “profanoi” tai konnii-densoi Durkheimin positiivisen ja negatiivisen kultin moderniin yhteiskuntaan. Goffmanin mukaan sekulaareissa yhteyksissä jäljelle jää vain henkilöiden välisen vuorovaikutuksen rituaalisuus. Samalla hän kuitenkin korostaa, että nykymuotoinen positiivinen ja negatiivinen rituaali eivät suinkaan ole vain triviaaleja ja sisällöttömiä tapoja, kuolleita kirjaimia. Ne nimittäin sisältyvät lähes kaikkiin kahdenkeskisiin kasvokkaisiin tai ylipäänsä muutaman osallistujan keskisiin kohtaamisiin. (Goffman 1971, 64.) Tällaiset keskeiset arvot kutittavat vain hiukan, mutta saavat kaikki raapimaan (mt., 185).
Ensinnäkin negatiivinen rituaali näkyy maallistuneessa yhteiskunnassa julkisen tilan sosiaalisessa järjestyksessä. Toiseksi, sekä negatiivisella että positiivisella ritu-aalilla on henkilöiden välisessä vuorovaikutuksessa dialoginen luonne. Positiivinen rituaali, tukeva (supportive) vuorovaikutus luo yhteyden toiseen, kertoo että viesti on otettu vastaan, sen tärkeys noteerattu ja että esittäjä ja vastaanottaja on hyväksytty persoonina. Esimerkkinä tällaisesta kokoavasta ja yhteyttä luovasta rituaalista ovat kohdattaessa suoritetut tervehdykset. Negatiivisen rituaalin nykymuotoa on sovittele-va (remedial) vuorosovittele-vaikutus (esim. engl. excuse me). Sekin on dialoginen mutta piile-vämmin, se ei synnytä kommunikointia. Erityisen sensitiivisyyden osoittamisen pe-rusteella saattaa esiintyä jonkinlaista kiitollisuuden osoittamista. Mutta erityisesti toisen symboliselle alueelle tunkeutumista täytyy pahoitella ja loukatun on hyväksyt-tävä tuo pahoittelu. (Goffman 1971, 62 - 65.) Tervehdys ja suomenkielelle outo “etu-käteen pahoitteleminen” ovat hyviä tiivistyksiä tästä ilmiöstä, mutta liikenteen sosiaa-lisuutta tutkiessa käyttökelpoisin on ollut Goffmanin jako tilallis-visuaaliseen foku-soitumattomaan ja fokusoituneeseen tapaan huomioida toisia (tässä: liikenteessä liik-kujia). Fokusoitumaton huomiointitapa on:
..kommunikointia jossa henkilö saa informaatiota toisesta läsnäolijasta vilkai-semalla tätä kenties vain hetkellisesti tämän saapuessa ja poistuessa näköpii-ristä. Fokusoitumaton vuorovaikutus liityy laajasti kulkulinjojen ja pelkän läs-näolon hallintaan. (Goffman 1966, 24.)
Fokusoitumattomuuden käsitteessä painottuu visuaalisuus. Hiukan vuorovaiku-tuksellisempi versio epäpersoonallisuudesta on Goffmanin “kansalaishuomaamatto-muus”. Se
...antaa toiselle riittävän visuaalisen merkin siitä että on huomioinut toisen ja hyväksyy tämän läsnäolon, vain vetääkseen huomionsa pois toisesta ja siten ilmaistakseen että toinen ei muodosta mitään erityistä kiinnostuksen tai suunnitelmien kohdetta. (Goffman 1966, 84.)
Havainnoijan katse voi ohittaa tai kohdata toisen silmät, ilman sen kummem-paa tunnistamista. Kansalaishuomaamattomuudella osoitetaan että ei tarvitse pelätä tai välttää nähdyksi tulemista, tai tulla nähdyksi näkijänä. Sillä myös osoitetaan että ei hävetä itseä, tai paikkaa ja seuraa, jossa ollaan. (Mt., ms.)
Vastaavasti, fokusoitunut vuorovaikutus on kahdenkeskisempää. Se koskee yksilöryppäitä
jotka ulottavat toisiinsa erityisen yhteydenpitoluvan, ja ylläpitävät erityistä kahdenkeskisyyttä joka sulkee pois muut läsnäolijat (Goffman 1966, 83).
Kuvatessaan henkilökohtaisen ja hiljaisen tiedon (tacit knowledge) yhteydessä kahta eri tyyppistä tietoisuuden lajia, Michael Polanyi tekee hämmästyttävän saman-laisen jaon kuin Goffman. Goffmanin fokusoitumatonta huomiota vastaa Polanyilla
“kokonaisuuden ymmärtäminen” niin että mitkään yksityiskohdat eivät korostu häirit-semään harmonista kokonaissuoritusta. (Polanyi 1964, 64.) Vastaavasti fokusoitunei-suutta vastaa Polanyilla korostunut tietoisuus jo(i)stain yksityiskohdasta (focal aware-ness) häiriten “kontekstin tajua” (Polanyi 1964, 56).
Goffmania ja Simmeliä yhdistää laajasti ottaen näkemys, että yhteisö perustuu yksilöiden väliseen vuorovaikutukseen. Sen vuoksi ihmisten vuorovaikutuksen muo-toja tutkimalla voi sanoa jotain perustavaa koko yhteiskunnasta. Jos Durkheimin ne-gatiivinen kultti ymmärretään Goffmanin tapaan yksilöiden yleiseksi etäisyyden pi-doksi ja positiivinen kultti toisen lähestymiseksi, henkilökohtaisuudeksi, Schleier-macherin jo aiemmin kuvaama (Kangas 2001, 158 – 164) mutta varsinaisesti Simme-lin kautta sosiologian piiriin tullut “seurallisuuden” käsite sanoo jotain näiden kahden kultin suhteesta. Toteutuakseen seurallisuus edellyttää lukuisia ehtoja. Ensinnäkin sen tulee olla leikin kaltaista. Roger Caillois’n mukaan leikki ei voi olla pakollista, sen tulee erottua ajallisesti, paikallisesti tai muuten selvästi muusta toiminnasta, sen lop-putuloksen tulee olla epävarma eikä se tuota tavaraa, vaurautta tai mitään muutakaan, lukuun ottamatta ehkä omaa traditiotaan, kuten Arto Noro (1991, 46 - 47) huomaut-taa. Pelinkaltaisuuteen kuuluu myös, että seurataan pelin omia sääntöjä, ja että pelin ajan uskotellaan oltavan todellisesta elämästä irrallisessa “toisessa todellisuudessa”.
(Caillois 1961, 9 - 10.) Tältä pohjalta seurallisuus on siis itsetarkoituksellista leikkiä, jonka mahdollistavat yhteistoiminnan, esimerkiksi keskustelun, kiinnostavuus ja aina-kin jonaina-kinlainen osallistujien tasaveroisuus. Tärkein ennakkoehto, oikeastaan seural-lisuuden pelisääntö, ovat kuitenkin ne rajaukset joilla arkitodellisuus suljetaan etääm-mälle. Yhtäältä vältetään osallistujien yhteiskunnallisten meriittien ja objektiivisten faktojen kuten varakkuuden, koulutuksen, kuuluisuuden tai muiden erityistaitojen tai lahjakkuuksien esiintuomista. Toisaalta myös henkilökohtaista luonteenlaatua, mielia-laa ja kohtaloa pidetään hiukan piilossa. Edellistä Simmel kutsuu yläkynnykseksi ja jälkimmäistä alakynnykseksi. Seurallisuuden taitoa on pysytellä näiden kynnysten välissä. (Simmel 1949, 256.)
Suomen kielen seurallisuus-sana assosioituu lähinnä kahdenkeskiseen tai pie-nen ihmisryhmän väliseen mukavaan seurassa oloon, seurusteluun. Vaikka alkuperäi-nen saksankielisen Geselligkeitin voi tulkitakin viittaavan yhteiskuntakelpoisuuteen, ja sen englanninkielinen käännös Soci-ability vielä korostaa seurallisuuden kykyä, Simmel ei ollut kiinnostunut “yhteiskunnasta” rakenteellisessa tai edes funktionaali-sessa mielessä. Enemmänkin häntä kiinnosti yhteisyyden sosiaalinen muoto. Schleier-macher-taustahan liittää seurallisuus-käsitteen porvarissalonkeihin, joiden esikuvana oli hovin seurallisuus, jonka taustalla puolestaan oli poliittisen vallan vähittäinen kes-kittyminen aatelilta absoluuttiselle keskusvallalle. Tätä “virattomuutta” muutoin mo-nella tavalla etuoikeutettu aateli kompensoi luomalla niin hienopiirteisen hovietiketin, että muiden oli vaikea seurata saati toteuttaa sitä. (Kangas 2001, 158 – 164.)
Joka tapauksessa, seurallisuuden tematiikka on hyvin lähellä edellä mainittua
Durkheimin yhteisöä uusintavaa ja olemassaoloa ylläpitävää “epäpersoonallista elä-mää”. Simmelin mukaan siis seurallisuus (modernissa suurkaupungissa) on mahdol-lista vain, jos pysytellään herkästi, tilanteen mukaan, epäpersoonallisen ja persoonal-lisen olemisen ääripäiden välissä. Tämä pyrkimys vallitsee paitsi taksikyytiä, myös yleensä liikenteessä liikkumista — liikennemuodosta riippumatta.