Ristiriitaiset

sairauksien lisäksi omahoidon onnistumista vaikeuttaneina tekijöinä. Lisäksi yksi haastateltavista koki ongelmallisena elämäntapamuutokseen liittyvät kustannukset.

Haastattelija: ”(--) olisko tää lääkäri voinu tehdä mitään paremmin, jotta se olis vaikuttanu enemmän siihen sun omahoitoon?”

N4: ”Ei, se on oma valinta. Mä oon käyny ravitsemusterapeutillakin, mutta ei se paljon vaikuta. Ikinä ei oo rahaa ostaa mitään vihanneksia eikä muita eikä hedelmiä, niin se on vähän siitäkin kiinni.”

Omahoidossaan onnistuneet haastateltavat kokivat, että heidän lääkärinsä eivät olisi voineet tehdä mitään paremmin koskien diabetesta ja sen hoitoa. Myös omahoidossaan parantamisen varaa nähneet olivat hyvin tyytyväisiä lääkäreidensä toimintaan, eivätkä he syyllistäneet lääkäreitä omahoidossaan lipsumisesta. Neljä haastateltavaa kuitenkin kertoi, että olisi ollut mukavaa, jos omahoitokeskustelulle olisi varattu enemmän aikaa. Pidemmän keskusteluajan myötä omahoidosta olisi ollut mahdollista keskustella enemmän, ja täten tutkittavat olisivat saattaneet saada lääkäreiltään perusteellisempaa tietoa ja kannustusta.

huolehtineet lääkkeiden saatavuudesta sekä niiden säännöllisestä otosta. Täten omahoitoprosessin sujuvuus ei ollut ollut vain heistä itsestään kiinni.

Suurimmiksi ongelmiksi omahoidon toteuttamisessa toinen haastateltavista näki oman asenteen, vertaistuen puutteen sekä lääkärikäynnit. Omalla asenteella haastateltava tarkoitti sairauden kieltämistä sekä oman tahdonlujuuden puutetta. Koska tutkittavalle ei ollut ilmennyt vakavia diabetekseen liittyviä oireita, hänen oli ollut vaikea mieltää sairastavansa kyseistä pitkäaikaissairautta. Tästä syystä hän ei ollut motivoitunut riittävästi hoitamaan itseään ja tekemään tarvittavia elämänmuutoksia. Sen sijaan hän oli jatkanut epäterveellisten elämäntapojen ylläpitoa yrittäen pitää ne muilta salassa, osittain myös lääkäriltä.

Vertaistuen puutteella haastateltava tarkoitti omien tuttavien välinpitämättömyyttä hänen terveydentilaansa kohtaan. Tutkittava oli nimittäin yrittänyt kysellä tuntemiltaan diabeetikoilta neuvoja, millä tavoin he olivat onnistuneet laihtumaan ja millaista ruokavaliota he olivat noudattaneet. Tuttavat eivät kuitenkaan olleet halukkaita tarjoamaan hänelle apuaan, ja hän koki jääneensä sairauden kanssa yksin. Lisäksi hän oli sairauden alkuvaiheessa osallistunut kerran diabetesta koskevalle yleisöluennolle, mutta myös siellä hän oli kokenut itsensä ulkopuoliseksi;

muut osallistujat olivat sairastaneet häntä pidempään diabetesta, ja käsitellyt aiheet sekä heidän esittämänsä kysymykset eivät olleet tarjonneet tutkittavan kaipaamaa tietoa.

Lääkärikäyntien suurimpia ongelmia omahoitoprosessin kannalta olivat haastateltavan mukaan olleet lääkärin vaillinnainen tiedon tarjonta ja ohjaustyyli sekä lääkäri-potilasssuhteen jatkuvuuden myötä syntyneet toimimattomat vuorovaikutusrutiinit. Vaillinnaisella tiedon tarjoamisella haastateltava tarkoitti sitä, että lääkäri oli puhunut vastaanottokäynneillä toistuvasti samoista asioista, erityisesti painosta. Lisäksi lääkäri ei ollut haastateltavan mielestä enää ensimmäisten käyntikertojen jälkeen yrittänyt tarjota uutta tietoa tai konkreettista ehdotusta omahoidon parantamiseksi.

”Et siitä painosta nyt sanotaan ja tupakista ja siitä.. Niin.. se on mullekin se vastaanottaminen, kun se on periaatteessa sanonu sen niin monta kertaa, ettei se enää tunnu missään. Kun tietää mitä se sanoo, kun menee vastaanotolle.” (N5)

Lääkärin vaillinnainen tiedontarjonta ja ohjaustyyli olivat tutkittavan mukaan näkyneet myös lääkityksen määräämisessä, sillä hän oli kokenut epävarmuutta hänelle määrätyn sokerilääkkeen sopivuudesta. Lisäksi laboratoriokoetulosten yhteydessä lääkäri ei ollut selvittänyt haastateltavalle

tarpeeksi yksityiskohtaisesti, mitä termit tarkoittivat sekä millaisia arvojen olisi tullut olla. Täten myös koetuloksista saatu hyöty omahoidon suhteen oli jäänyt heikoksi, vaikka laboratorio-koetulosten läpikäymiseen oli käytetty haastateltavan mielestä melko paljon aikaa.

Vuorovaikutusrutiineilla haastateltava puolestaan tarkoitti sitä, että keskinäinen vuorovaikutus vastaanottotilanteessa oli muotoutunut tietynlaiseksi vuosien saatossa, ja tätä kaavaa oli haastateltavan mukaan ollut vaikea rikkoa. Tutkittava kertoi olleensa ”pattitilanteessa”, sillä hän ei kokenut voivansa pyytää lääkäriä ottamaan hänet tosissaan, sillä silloin hänellä itselleen olisi tullut liikaa vastuuta ja hän olisi joutunut neuvomaan itse itseään. Haastateltava koki lääkärin ohjeistamisen haastavaksi myös siitä syystä, että muutoin heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa oli ollut hänen mielestään varsin sujuvaa ja onnistunutta. Näistä syistä johtuen kyseistä lääkäri-potilassuhdetta ei olisi voinut enää korjata, joten ainoa vaihtoehto paremman hoidon saamiseksi olisi ollut lääkärin vaihtaminen. Lisäksi tutkittava mainitsi vuorovaikutusrutiinien yhteydessä, että hän oli saattanut kokea lääkärikäynnit jo liiankin turvallisiksi. Koska tutkittava oli tiennyt, millä tavoin hänen lääkärinsä toimi vastanotoilla ja seurasi hänen sairauttaan, hän oli saattanut ajatella sen riittävän. Täten hän ei omasta mielestään ollut ehkä ymmärtänyt tarpeeksi hyvin omaa vastuutaan diabeteksen hoidossa.

”Tavallaan se on sillain, että mää en oo kauheesti surru sitä diabetesta, kun se lääkäri tietää, mikä mulla on ja pitää siitä omalla tavallaan huolen. Se on vähän pettävääkin, siihen niin kun uinahtaa ja se omahoito jää huonommalle.” (N5)

Ensimmäisen alaryhmän toinen haastateltava puolestaan kertoi, että suurin ongelma koskien omahoidon onnistumista oli ollut lääkärin vaillinainen tiedon tarjonta ja ohjaustyyli. Tutkittava oli nimittäin saanut lääkäriltään alusta lähtien liian niukasti informaatiota diabeteksen luonteesta, sen parantumattomuudesta ja hoidosta sekä mahdollisista liitännäissairauksista. Tästä syystä johtuen tutkittavan oli täytynyt osata itse kysyä lääkäriltä, jos hän oli halunnut tietää jotakin sairaudesta ja sen hoidosta. Tämä oli tuntunut haastateltavasta epäoikeudenmukaiselta, sillä lääkärillä oli ollut häntä parempi tietotaito ja sen myötä suurempi vastuu vastaanottokäynnin onnistumisesta. Myös omahoitoa koskevat neuvonannot olivat olleet lähinnä epämääräisiä käskyjä vailla haastateltavan kaipaamaa konkretiaa, kuten ”Pidät sen verensokerin siellä vaan!”. Lisäksi laboratoriokoetuloksia ei ollut käyty tarpeeksi perusteellisesti läpi, jotta tutkittava olisi ymmärtänyt arvojen merkityksen hänen hyvinvointinsa kannalta. Myöskään lääkityksestä ja sen annostelusta ei oltu tarpeeksi keskusteltu. Negatiivisena omahoitonsa kannalta haastateltava näki myös sen, että lääkäri ei ollut

ohjannut häntä diabeetikoille suunnatuille sopeutumiskursseille. Tällaisen mahdollisuuden haastateltava olisi kokenut tärkeäksi omahoitoa auttavaksi tekijäksi.

* Ristiriitaisista tyytymättömämmät

Toisen alaryhmän haastateltavista neljä koki onnistuneensa hyvin kuvaillun lääkäri-potilassuhteen aikana. Tällä haastateltavat tarkoittivat esimerkiksi oma-aktiivista tiedon hankkimista ja voinnin seurantaa sekä onnistunutta painonpudotusta ja terveellisten elämäntapojen noudattamista. Lisäksi haastateltavat kertoivat, että he olivat pystyneet omaksumaan sairauden kanssa elämisen hyvin alusta lähtien sekä olleensa motivoituneita itsensä hoitamiseen. Onnistumisen syiksi haastateltavat määrittelivät erityisesti oman asenteen. Tällä tutkittavat tarkoittivat sairauden hyväksymistä sekä sen ymmärtämistä, että heidän hyvinvointinsa on heistä itsestään kiinni. Täten he olivat pyrkineet tekemään itse mahdollisimman paljon oman hyvinvointinsa edistämiseksi eivätkä odottaneet kenenkään muun kantavan vastuuta heidän omahoidostaan. Haastateltavien mielestä oikeanlainen asenne diabeteksen hoitoon on kaikista tärkein onnistuneen omahoidon ja sen myötä hyvinvoinnin saavuttamisen edellytys.

”Kun täähän on nimenomaan sellanen sairaus, että.. täähän vaatii sitä, että täytyy tehdä semmonen tietynlainen elämänmuutos. (--) Kyl tää on semmonen sairaus, että jos ei suju, niin kyl se on mentävä tohon peilin eteen sitten.” (M3)

Kaikki haastateltavat kokivat ratkaisevaksi myös sen, että heille oli ehtinyt kertyä kokemusperäistä tietoa diabeteksen hoidosta ennen kuvailtuja lääkäri-potilassuhteita. Hoitokokemuksen lisäksi kaksi haastateltavaa korosti myös puolisonsa merkittävää roolia omahoidon onnistumisessa; kun puolisot olivat sitoutuneet noudattamaan diabeetikkojen kanssa terveellisempiä elämäntapoja, haastateltavien ei ollut tarvinnut yksin huolehtia diabeteksen hoidosta. Kaksi haastateltavaa kertoi saaneensa tärkeää tukea myös diabeteshoitajalta, jonka vastaanotolla he olivat käyneet useamman kerran vuodessa. Diabeteshoitajien kanssa haastateltavien oli ollut mahdollisuus keskustella enemmän ja säännöllisesti omahoidon sujuvuudesta sekä sitä tukevista tekijöistä.

Yksikään haastateltavista ei nähnyt lääkäri-potilassuhdettaan merkittäväksi tekijäksi omahoitonsa onnistumisen kannalta. Kaikki tutkittavat kertoivat, että he eivät olleet keskustelleet lääkärinsä kanssa juuri lainkaan omahoidollisista asioista, eivätkä he olleet saaneet konkreettisia neuvoja oman hyvinvointinsa edistämiseksi. Lääkärikäynnit olivat olleet hyödyllisiä vain siinä mielessä, että

heidän vointinsa oli arvioitu säännöllisesti laboratoriokokeiden avulla ja lääkityksen sopivuus oli tarkastettu. Laboratoriokoeulosten kautta haastateltavat olivat saaneet mielestään riittävästi tietoa siitä, kuinka he olivat omahoidossaan onnistuneet, joten heille oli ollut oikeastaan yhdentekevää, kuka kyseiset toimenpiteet oli suorittanut. Omahoidon onnistuminen oli siis ollut kaikista eniten heistä itsestään kiinni, lääkärin rooli oli ollut lähinnä vain teknisten toimenpiteiden suorittajana oleminen.

”Tietysti niin kun tähän ne kannusteethan tulee siitä, kun näkee niitten kokeitten tuloksia. Että sehän kertoo kylmää tosiasiaa siitä, että.. Et mitä pitää niin kun tehdä.” (M3)

Haastateltavien mielestä lääkärit olisivat voineet helpottaa omahoitoprosessissa onnistumista myönteisellä palautteella sekä keskusteluhalukkuudella omahoidollisista asioista. Lääkärit olisivat voineet myös pyrkiä tutustumaan enemmän heidän arkeensa ja sen myötä antaa konkreettisempia ohjeita sairauden kanssa elämiseen. Lisäksi kaksi tutkittavaa mainitsi, että lääkärit olisivat myös voineet enemmän kuunnella heitä ja ottaa heidän mielipiteensä huomioon hoitopäätöksiä tehdessä.

Täten haastateltavat olisivat saattaneet motivoitua ottamaan enemmän osaa vastaanotolla käytyihin keskusteluihin sekä kertomaan avoimemmin omat ajatuksensa diabeteksen hoidon ongelmakohdista.

Tällöin he olisivat saattaneet saada juuri heidän tilannettaan paremmin vastaavaa ohjausta sekä hoitoa.

Yksi tämän ryhmän haastateltavista koki omahoidossaan olleen puolestaan parantamisen varaa kuvailemansa lääkäri-potilassuhteen aikana. Tämä tarkoitti käytännössä lipsumista ruokavaliossa ja liikkumisessa sekä muissa terveellisissä elämäntavoissa. Lisäksi hän kertoi luottaneensa liikaa lääkitykseen eikä hän ollut seurannut tarpeeksi aktiivisesti omia verensokeriarvojaan. Tällainen käyttäytyminen oli johtunut ensisijaisesti hänen oman tahdonvoimansa puutteesta. Tällä haastateltava tarkoitti sitä, ettei hänellä ollut ollut riittävästi motivaatiota muuttaa elämäntapojaan, sillä lääkitys oli toiminut hyvin eikä hän ollut kokenut itseään sairaaksi. Sen sijaan lääkäri-potilassuhteella haastateltava ei katsonut olleen merkitystä omahoidossa lipsumisessa, sillä lääkärin tehtävänä on yleisesti ottaen vain huolehtia sopivien lääkkeiden määräämisestä, laboratoriokoetutkimusten teettämisestä sekä jatkotutkimustarpeen kartoittamisesta.

Omahoitokeskustelut haastateltava puolestaan koki itseään ajatellen turhiksi, sillä hänelle oli mielestään kertynyt vuosien saatossa riittävä tietotaito diabeteksen hoitamiseksi. Toisaalta haastateltava kuitenkin myönsi, että jos lääkäri-potilassuhde olisi kokonaisvaltaisesti toimiva, omahoitoon liittyvästä keskustelusta olisi tuskin haittaakaan. Tällaista suhdetta haastateltavalla ei

passiivinen ja etäinen keskustelukäyttäytyminen sekä vähäinen palautteen anto olivat heikentäneet mahdollisuuksia omahoitoa tukevan lääkäri-potilassuhteen rakentamiseksi. Toisaalta haastateltava kuitenkin mainitsi, että ehkä kyseisen suhteen toimimattomuus oli johtunut myös hänen omasta negatiivisesta suhtautumisesta lääkäriä kohtaan, sillä hän oli saanut lääkäriltään aina riittävän hyvää hoitoa sekä kohteliaan vastaanoton. Lisäksi lääkäri oli ollut jokaisella käyntikerralla halukas keskustelemaan omahoidollisista asioista. Haastateltavan mielestä kyseinen lääkäri-potilassuhde ei olisi kuitenkaan saanut häntä sitoutumaan paremmin omaan hoitoonsa, vaan ainoa ratkaisu olisi ollut lääkärin vaihto.

9 POHDINTA