Rasistisen diskurssin tutkimus

Rasistiselle diskurssille keskeistä on sosiaalisten ryhmien kategorisointi, oletukset ihmisten luonnollisesta jakautumisesta, piirteiden määrittely ja teoriat ryhmien erilaisuuden alkuperästä. Geeneistä ja ominaisuuksista puhuminen on tyypillistä rasistisessa keskustelussa. (Wetherell & Potter 1992, 14–15.) Rasistisessa diskurssissa ryhmään kuuluvuutta määritelläänkin juuri fyysisen alkuperän mukaan: geenien lisäksi puhutaan roduista ja verestä. Psykologisten ja kulttuuristen piirteiden ja juurien määrittely on myös keskiössä rotudiskurssissa. Ryhmän piirteiden nähdään määrittävän myös yksilön piirteitä.

Joskus oletetaan, että kulttuuriset piirteet ja sosiaalinen asema ovat geneettisesti periytyviä.

(Wetherell & Potter 1992, 122–123).

Rasistiseen ideologiaan kuuluu se, että pidetään itsestäänselvyytenä ihmisten jakautumista biologisesti eri tyyppeihin. Lisäksi jokaisella rodulla ajatellaan fyysisten tunnusmaisten ominaisuuksien lisäksi olevan yhdistäviä psykologisia ja kulttuurisia ominaisuuksia, jotka ovat biologisesti periytyviä. Tyypillisesti oletetaan myös niin sanottu rotujen hierarkia kehittyneemmistä ali-kehittyneisiin. (Wetherell & Potter 1992, 16–17.) Rasistisessa ideologiassa painotettujen rodullisten piirteiden vaikutusten ollessa ristiriidassa tieteellisten tutkimustulosten kanssa voidaan oletusta, jonka mukaan ryhmien välisten suhteiden ongelmat johtuvat luonnollisista rodullisista eroavaisuuksista, pitää virheellisenä.

Ideologinen ajattelu vetääkin virheellisiä johtopäätöksiä näkyvistä yksinkertaisista eroavaisuuksista, ja saa huomion kiinnittymään pois todellisista sosiaalisista ongelmista.

Todellisuutta vastaamaton ideologinen diskurssi hämärtää, mystifioi ja peittelee todellista asiantilaa. (Wetherell & Potter 1992, 17–18.)

Rasistinen diskurssi ei ole enää kuitenkaan pelkästään biologiaan viittaavaa, vaan se on piilevämpää (Wetherell & Potter 1992, 55). Nykyään ennakkoluulot yhdistetään yhä useammin erilaisiin kulttuuripiirteisiin ja etnisyyteen, jolloin voidaan puhua kulttuurisesta rasismista (Rattansi 2007, 95). Rasismia ja rasistista puhetta määritellessä on hyvä huomioida rasistisen puheen muuttuva luonne: rodullisia ja biologisia argumentteja käytetään vähenevässä määrin niin sanotun vihollisen kuvaamiseen. Näin ollen rasistisesta puheesta on tullut vähemmän näkyvää. (Wetherell & Potter 1992, 71–72.) Rasistisen

diskurssin muutos näkyykin enenevässä määrin puheessa kulttuurista rotujen sijaan: vika ei olekaan enää geeneissä vaan kulttuurille ominaisissa perinteisissä toimissa, asenteissa ja arvoissa. Kulttuurisessa diskurssissa enemmistö näyttelee usein tervettä järkeä, sivistystä ja normaalia, kun taas vähemmistö nähdään kehittymättömämpänä. (Wetherell & Potter 1992, 128, 136–137.)

Ideologioiden voidaan edelleen ymmärtää peilaavan yksilön kokemuksia todellisesta maailmasta, mutta toisaalta tapoihin nähdä maailmaa vaikuttavat ihmisen omat intressit ja sosiaalinen asema, jolloin maailmankuva voi muuttua epämääräiseksi tai vääristyneeksi kuvaksi todellisuudesta (Wetherell & Potter 1992, 29). Rasistista diskurssia voi analysoida kuvauksena todellisuudesta, joka on historiallisesti kontingentti ja sosiaalisesti determinoitu.

Rasistinen diskurssi on ideologista, koska se on epätieteellistä, ja se perustuu tietyn puolueellisen intressin puolustamiseen. Representaatiot voivat virheettömästi kuvata todellisia sosiaalisia suhteita ja maailmaa; tai ne voivat esittää virheellisen kuvan todellisuudesta, mikä vääristää todellisia sosiaalisia olosuhteita. Vaikka väärät ideat ovat harhaanjohtavia ja epätarkkoja, voivat ne olla voimakkaita niiden tarjotessa lähes pätevän ja riittävän ymmärrettävän selityksen sosiaalisille kokemuksille. (Wetherell & Potter 1992, 31.) Rasistisen ideologian ymmärtäminen sosiaalisia ja taloudellisia suhteita mukailevana on yksi tapa selittää rasistisen diskurssin olemassaoloa.

Rasistista diskurssia selitetään ja tutkitaan myös kognitiolle ominaisten taipumusten kautta, jolloin korostuu yksilö ja hänen tapansa hahmottaa maailmaa ja muita ihmisiä esimerkiksi kokemuksiensa perusteella. Tällöin rasistiselle diskurssille tyypillistä ihmisten jaottelua eri ryhmiin selitetään esimerkiksi ihmisten taipumusten ja ihmisaivojen rajallisuuden kautta:

Ihminen ei pysty käsittelemään sosiaalisten suhteiden monimuotoisuutta ja jokaisen yksilön yksilöllisyyttä, minkä vuoksi vuorovaikutus ja toisten havaitseminen on järjesteltävä ja yksinkertaistettava, jotta sosiaalisen todellisuuden hahmottaminen on mahdollista. Tällainen yksilöiden kognitiivinen kategorisoiminen ryhmiin voi olla hyödyllistä mutta toisaalta myös vaarallista: jos yksilöitä kohdellaan käytökseltään ja ominaisuuksiltaan samanlaisina ryhmän jäseninä ennemmin kuin yksilöinä, voi tuloksena olla ei-toivottu yleistäminen. Lisäksi ulkoryhmään kuuluviin liitettävät negatiiviset muistot jäävät vahvemmin mieleen samalla, kun omaan ryhmään kuuluvien positiiviset teot korostuvat. (Wetherell & Potter 1992, 37.)

Juuri tällaiset muistot selittävät yleistämisen, mikä nähdään tyypillisenä ennakkoluuloiselle tai rasistiselle diskurssille. Sosiaalinen kategorisointi johtaa helposti myös vastaaviin uskomuksiin ja ajatteluun sekä stereotypioiden muodostamiseen ryhmän jäsenistä. Rasistiset stereotypiat voivat esimerkiksi olla kognitiivisen assosiaatioprosessin tulosta: vanhat mielikuvat saattavat yhdistyä ja vahvistua, jos henkilö kokee jotain odotettua. Yksittäinen ryhmän edustaja saattaa esimerkiksi varastaa, jolloin toiminta yhdistetään henkilön kategoriaan. Tällöin saattaa tapahtua yleistys, jossa kyseisen ryhmän muidenkin edustajien ajatellaan tyypillisesti varastavan. (Wetherell & Potter 1992, 38.)

Useissa rasismiin liittyvissä tutkimuksissa tuodaan esille myös autoritäärinen persoonallisuus. Autoritäärisen persoonallisuuden analyysissa on keskeistä yksilöiden erot siinä, kuinka he koukuttuvat erilaisiin poliittisiin retoriikkoihin. Autoritäärinen persoonallisuus tekee ihmisen herkemmäksi rasistiselle ideologialle: henkilö saattaa esimerkiksi ihailla vahvoja miehiä, kunnioittaa auktoriteetteja ja mustamaalata ulkoryhmien kykyjä, jotka nähdään alempina kuin oman loistokkaan sisäryhmän. Tällaiset ideologiat tulevat vastauksena patoutuneelle vihalle ja reaktiona pelkoon omasta heikkoudesta ja kyvyttömyydestä. Kyseinen teoria kuvaa sitä, kuinka diskurssiiviset positiot palautuvat yksilön omiin psyykkisiin intresseihin. (Wetherell & Potter 1992, 49–52.) Erilaisten lähestymistapojen huomioiminen on tärkeää tarkasteltaessa rasistista diskurssia, koska rasistisen diskurssin ilmeneminen ja viehätysvoima eivät ole yksiselitteisiä jokaisen yksilön kohdalla.

Rasistinen diskurssi luo, ylläpitää ja vahvistaa syrjiviä valtasuhteita erikseen määriteltyjen ihmisryhmien välillä. Rasistisen diskurssin vaikutus saattaa näkyä kategorisoimisena ja syrjintänä ja toisaalta sen avulla voidaan oikeuttaa samankaltaista toimintaa. (Wetherell &

Potter 1992, 70.) Wetherell ja Potter (1992, 90) painottavat diskurssia nimenomaan sosiaalisena toimintana käytön ja toteutuman kontekstissa, mikä johtaa siihen, että diskurssia analysoidaan arkipäiväisistä keskusteluista ja teksteistä käsin. Diskursseja tutkitaan siis sen kautta, miten ne toteutuvat oikeassa elämässä tai tietyssä tilanteessa. Diskurssien sisällön tutkiminen tapahtuu laajasti näkyvillä ja käytössä olevien termien, kuvausten ja kielikuvien tarkastelun kautta. (Wetherell & Potter 1992, 90.) Kulttuurista, rodusta ja kansakunnasta puhuminen ovat esimerkkejä tavoista tehdä sosiaalista kategorisointia ideologisten

vaikutteiden alla. Näiden kategorisointien normalisoituessa vaikutuksia sosiaalisiin suhteisiin ja esimerkiksi intresseihin voi olla näkyvissä. Valta kehittyykin normalisaation kautta eli sen kautta, mitä määritellään tavalliseksi ja odotetuksi. (Wetherell & Potter 1992, 84, 146–149.)

Rasistisia linjauksia saatetaan puolustaa myös liberaaleilla argumenteilla vapaudesta, yksilön oikeuksista, tasa-arvosta ja kehityksestä. Vanha biologinen rasismi kiedotaan kansallisen kuuluvuuden diskurssiin: kansakunnalla legitimoidaan rasismia. Rasismi on siis joustavaa ja muuttuvaa siten, että se ottaa eri muotoja ja diskursseja käyttöönsä oikeuttaakseen itseään. (Wetherell & Potter 1992, 174–176.) Esimerkiksi tasa-arvoisuudesta puhuminen antaa eettisen perustan argumentoinnille, jolla kuitenkin luodaan pohja intohimoisille argumenteille ja suuttumukselle, kun kerrotaan tasa-arvon olevan uhattuna.

Rasistisessa diskurssissa on myös yleistä, että vastakkaista ryhmää mustamaalataan, syytetään ja vähätellään. Lisäksi vastapuolen motiivien aitoutta saatetaan epäillä ja vastapuolta saatetaan pitää epäjohdonmukaisena. (Wetherell & Potter 1992, 153, 182.)

Muutokset rasistisessa diskurssissa ovat saattaneet vaikuttaa siihen, kuinka ennakkoluulot nousevat esiin ihmisten puheessa ja toiminnassa. Modernin rasismin aikana ihmisten voidaan kuvata jakautuvan karkeasti kolmeen eri ryhmään: suvaitsevaisiin rasismin vastustajiin; ristiriitaiseen ryhmään eli ihmisiin, joilla on maltillisia negatiivisia tuntemuksia esimerkiksi tummaihoisia kohtaan; ja avoimen negatiivisesti etnisiin vähemmistöihin suhtautuviin (Wetherell & Potter 1992, 194–195). Nykyaikainen rasismin ilmentymä voidaan nähdä juuri ristiriitaisessa ryhmässä, joka kamppailee negatiivisten ja ennakkoluuloisten tunteiden ja liberaalien arvojen välillä. Tällöin yksilö ei välttämättä koe olevansa ennakkoluuloinen, mutta saattaa tietyissä tilanteissa toimia negatiivisten asenteiden ohjaamana ja ylläpitää tahtomattaan rasistista diskurssia.

Rasismia ylläpitäviä ihmisiä on jaoteltu myös alistaviksi eli vanhanaikaisiksi kiihkoilijoiksi, jotka näyttävät ennakkoluulonsa avoimesti; sekä luotaantyöntäviksi rasisteiksi, jotka tukevat tasa-arvoa ja kokevat myötätuntoa menneisyydessä väärinkohdeltuja kohtaan, mutta omaavat silti toisiin ihmisryhmiin kohdistuvia negatiivisia tuntemuksia ja uskomuksia,

mitkä pyritään hävittämään tietoisuudesta. (Wetherell & Potter 1992, 195.) Ennakkoluulot voivatkin perustua positiiviseen identiteettiin ja hyväntahtoisiin motiiveihin, mutta silti luoda oikeutuksia yksittäisille ongelmallisille menettelyille. Ennakkoluulon diskurssille onkin ominaista, että ennakkoluulosta puhutaan samalla varoen, ettei tule kuvatuksi ennakkoluuloisena. Tällainen diskurssiivinen liike tunnistaa mutta samalla torjuu mahdollisen kritiikin. (Wetherell & Potter 1992, 201, 211–212.)

Suhtautumistapoja epämieluisan arvioinnin kohteeksi joutumiselle voi olla monia. Loukkaus saatetaan myöntää tarjoten samalla tekosyitä. Toisaalta loukkaus voidaan kieltää väittämällä syytöksen olevan väärä. Syytöstä voidaan pyrkiä heikentämään myös määrittelemällä loukkauksen luonnetta joksikin vähemmän negatiiviseksi ja helpommin väisteltäväksi; tai sitten johdattaa syytös koskemaan jotain toista ryhmää huolellisesti etäännyttäen itsensä syytöksestä. (Wetherell & Potter 1992, 212.) Tällaiset diskurssiiviset strategiat ovat esillä myös Rajat kiinni! -kansanliikkeeseen vaikuttaneiden oikeistopopulistien puhetavoissa.

Oikeistopopulistisessa diskurssissa eli tavoissa hahmotella maailmaa onkin monia yhtäläisyyksiä rasistisen ja ennakkoluuloihin perustuvan diskurssin kanssa.