Rakennemuutos seurakunnissa

Rakenneryhmän selvityksen mukaan vuosina 2001-2010 seurakunnissa tapahtui 110 rakennemuutosta. Niistä 59 % liittyi seurakuntien alueella tapahtuneisiin kuntaliitok-siin. Rakennemuutosten seurauksena seurakuntien määrä on vähentynyt 122:lla vuo-sien 2001 ja 2010 välillä. Jäljelle jääneistä 465:stä seurakunnasta oma erillinen talous oli 286 seurakunnalla ja yhtymiä, joihin kuului yhteensä 179 seurakuntaa, oli yhteen-sä 37. Kirkkohallitus päätti tuolloin myös yhdekyhteen-sästä vuoden 2011 alussa

tapahtu-neesta rakennemuutoksesta, joiden seurauksena seurakuntien määrä oletetiin laske-van kahdeksalla ja seurakuntatalouksien määrä kuudella. Tämän jälkeen seurakuntia on 457 ja seurakuntatalouksia 317. (Kirkkohallitus 2010: 6-13.)

Käynnissä olevassa kirkon rakennemuutoksessa hallintorakenteen uusiksi organi-sointimalleiksi ovat valikoituneen seurakuntaliitosten myötä syntyneet yhden seura-kunnan mallit ja yhtymät. Yhden seuraseura-kunnan mallin valinneita oli 57, joista 38:ssa jäsenmäärä oli vuoden 2008 lopussa alle 3000 ja 19:ssä 3001-6000. Muutoksen jäl-keen kaikissa näissä seurakunnissa jäsenmäärä oli yli 3000 ja vain kahdessa alle 6000. Vuosina 2008-2010 seurakuntayhtymän valinneista seurakunnista peräti 18 oli alle 3000 jäsenen seurakuntaa ja koko ryhmässä 3001-6000 oli 12 seurakuntaa.

(Kirkkohallitus 2010: 14-15.)

Rakenneryhmän selvityksen mukaan rakennemuutokseen suhtauduttiin seurakunnis-sa varauksella. Seurakunnat olisivat halunneet muutoksen jälkeen kaiken jatkuvan ennallaan ja vain poikkeustapauksissa se nähtiin mahdollisuutena. Pienet seurakun-nat pelkäsivät menettävänsä itsenäisyytensä ja suurissa ei koettu tarvetta pienempien seurakuntien liitokselle. Entisten pienempien seurakuntien tilalle onkin koko vuosi-kymmenen aja perustettu uusia kappeliseurakuntia seurakuntatyön jatkamiseksi ja oman identiteetin vaalimiseksi. Toisaalta seurakunnat ovat jatkaneet ja kehittäneet hyviksi havaitsemiaan aluetyön muotoja. (Kirkkohallitus 2010: 17-18.)

Rakennemuutosten johdosta Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pyrkinyt kar-toittamaan tarkoituksenmukaisinta tapaa järjestää seurakuntatyötä erilaisissa toimin-taympäristöissä ja tapoja yhteistoiminnan lisäämiseksi. Seurakuntarakennetyöryhmä (Kirkkohallitus 2007b: 2-6) esittää hallinnollisten ja toiminnallisten rakenteiden uu-distamisen lähtökohdaksi ja tavoitteeksi kirkon perustehtävän ja sen tehokkaan to-teuttamisen. Seurakunta nähdään hengellisenä ja hallinnollisena yksikkönä. Hallin-non näkökulmasta katsottuna seurakuntaa voidaan pitää organisaationa, joka raken-tuu työntekijöiden ja luottamushenkilöiden yhteistoiminnalle. Samalla se on verotus-tekninen alue, jonka taloudellinen perusta on seurakunnan jäsenten

verovelvollisuu-dessa ja yhteisöverossa. Kunnallisverotuksen yhteydessä kerättävän kirkollisveron lisäksi valtio tilittää seurakunnille osuuden yhteisöverotuloista.

Seurakuntien näkökulmasta rakenteiden kehittämisessä voidaan nähdä useita tärkeitä tavoitteita. Yhtenä ydinajatuksena on jäsenlähtöisyys ja erilaisten jäsenidentiteettien mahdollistaminen. Kirkon jäsenyys voi rakentua olemiselle, joka perustuu ajatukselle siitä, että tarvitaan ensin seurakunta ennen kuin se voi toimia. Toisin sanoen kuulu-minen seurakuntaan on itsessään merkityksellinen asia, eikä arvoa tarvitse lunastaa toiminnallisuuden kautta. Toisaalta kirkkoon kuuluminen voidaan nähdä myös asi-akkuutena, jolloin palvelujen kulutus, elämykset ja kokemukset nousevat keskeiseen asemaan. Kolmas jäsenidentiteetti korostaa kirkon vahvaa profiilia, piirtää ympäril-leen rajan ja edellyttää jäseniltään sitoutumista. Tällöin seurakunta rakentuu ydin-ryhmien ympärille, mikä toisaalta voi tarkoittaa pienempää jäsenmäärää ja sen hy-väksymistä. Seurakuntien tulisi tunnistaa eri olemisen tavat ja vastata joustavasti seu-rakuntalaisten erilaisiin tarpeisiin. (Kirkkohallitus 2011: 26-27.)

Kirkkohallituksen (2011: 30-31) mukaan jäsenlähtöisyydestä nousevat muut kehit-tämisen keskeiset tavoitteet. Jäsenistön valinnanvapautta seurakunnan toimintaan pitää lisätä, mikä vaatii seurakunnilta monipuolista toimintaa. Toisaalta voidakseen palvella jäseniään mahdollisimman hyvin tulee seurakunnan olla inhimillisen kokoi-nen yksikkö, johon on mahdollista samaistua ja josta voi tuntea osallisuutta. Tämä tarkoittaa yhteisöjen ja yhteisöllisyyden välttämättömyyden korostamista. Näiden tavoitteiden toteutuminen vaatii taloudellista vakautta, itsekannattavuutta ja toisaalta taloudellisen polarisaation vähentämistä seurakuntien väliltä. Käytännössä tulevai-suudessa vapaaehtoisen työn merkitys korostuu ja aikaisempaa pienempi henkilös-tömäärä on voitava käyttää tarkoituksenmukaisemmin. Voimavarojen turvaaminen ydintehtävän toteuttamiseen vaatii hallinnon tehokkuutta ja hyvää johtamista.

Hallintorakenteen uudistusten lähtökohtana ovat rakenneratkaisut, jotka parhaiten palvelevat seurakuntayhteisöä ja seurakuntalaisten hengellisiä tarpeita. Tehokkaan, riittävän kevyen ja tarkoituksenmukaisen hallintorakenteen tehtävä on mahdollistaa ja tukea hengellisen toiminnan ylläpitämistä ja kehittämistä. Kehittämistoiminnan

tulisi siten olla toimintalähtöistä ja perustua toiminnallisiin visioihin. Yhtenä vaihto-ehtona on esitetty kaksitasoista rakenneajattelua, jonka mukaan varsinainen toiminta olisi hajautettu pienempiin yksiköihin ja tukitoimet, kuten hallinto, taloudenhoito ja kiinteistöistä vastaaminen, keskitetty suurehkoihin yksiköihin. (Kirkkohallitus 2007b: 17-18.)

Kaksitasoisessa rakenneajattelussa lähtökohtina ovat perustaso ja yhteistyötaso (Kirkkohallitus 2007c: 15-16). Perustaso on seurakuntayhteisö, joka voi olla pieni seurakunta tai suurissa seurakunnissa yksi seurakunnan alue, kuten kappeliseurakun-ta kappeliseurakun-tai seurakunkappeliseurakun-tapiiri. Yhteistyökappeliseurakun-taso puoleskappeliseurakun-taan pitää sisällään tukitoimet, kuten esi-merkiksi taloudenhoidon ja henkilöstöhallinnon. Kirkkohallituksen (Kirkkohallitus 2007c: 15-16) mukaan seurakuntien tulisi kehittää nykyistä huomattavasti kiinteäm-piä hallinnollis-taloudellisia ja toiminnallisia yhteistyömuotoja. Yhtenä vertailukoh-tana voidaan pitää seutukuntarakennetta, joka voisi olla myös lähtökohvertailukoh-tana kirkon yhteistoiminta-alueita suunniteltaessa. Jos tällaista yhteistoimintaa ei pystytä organi-soimaan seurakuntayhtymänä, seurakuntien oletetaan kehittävän tiivistä seudullista tai rovastikunnallista sopimuspohjaista yhteistyötä

Yhteistoimintaa voidaan organisoida seurakuntayhtyminä, sopimuspohjaisesti tai ro-vastikuntaan pohjautuen. Seurakuntayhtymää pidetään hyvänä hallintomallina eten-kin suurissa kaupungeissa, seutukunnallisena tai rovastikunnallisena rakenteena sekä kaksikielisissä kunnissa. 1970-luvulta lähtöisin olevaa mallia on sittemmin pyritty kehittämään hallinnollisesti kevyempään ja joustavampaan suuntaan. Vuoden 2005 lakiuudistuksen myötä seurakuntayhtymillä on ollut mahdollisuus kehittyä erilaisiksi kokonaisuuksiksi. Esimerkiksi seurakunnat ovat voineet säilyttää omaisuutensa toi-miessaan yhtymässä. Seurakuntayhtymässä seurakunnat voivatkin lainsäädännön puitteissa säilyttää itsenäisyytensä, identiteettinsä ja toimintakulttuurinsa. Tukitoimi-en keskittyessä yhtymätasolle on ollut mahdollisuus erikoistua koko yhtymää palve-leviin yhtymämuotoihin. Hallinnon tehostamisen ja kehittämisen osalta nykyinen lainsäädäntö antaa myös puitteet, joita ei välttämättä ole vielä osattu hyödyntää.

(Kirkkohallitus 2007c: 28-29.)

Sopimuspohjainen yhteistyö voidaan nähdä keskeisenä asiana muista rakenneratkai-suista riippumatta. Sopimuksellisissa yhteistyöverkostoissa seurakunnat sopivat yh-teisen työvoiman organisoinnista, kustannusten jakamisesta ja tukitoimien organi-soinnista. Sopimuspohjaisen yhteistyön etuna voidaan pitää sitä, että seurakunnat säilyttävät itsenäisyytensä. Etenkin pienemmissä seurakunnissa muun muassa henki-lökunnan sijaisjärjestelmistä on positiivisia kokemuksia. Sopimuksellista yhteistyötä voidaan tehdä niin seurakuntien, seurakuntayhtymien ja seurakuntien kuin joissain tapauksissa myös kunnan ja seurakunnan kesken. (Kirkkohallitus 2007c: 30-31.) Kolmantena keskeisenä yhteistyönmallina voidaan pitää nykyistä rovastikuntaa, jon-ka vahvuus on hallintorakenteiden keveys ja lääninrovastin selkeä johtava rooli seu-dullisen yhteistyön organisoijana. Toisaalta lääninrovasti voi olla myös este yhteis-työlle jos hänellä ei ole tehtävään soveltuvia henkilökohtaisia valmiuksia. Rovasti-kunnan toiminta hallinnollisena ja taloudellisena yhteistyömuotona vaatii myös eril-lisiä sopimuksia seurakuntien kesken. (Kirkkohallitus 2007c: 32-33.)

Seurakuntien välisiä yhteistyömahdollisuuksia on selvitetty ja erilaisia kartoituksia on jatkuvasti tekeillä mutta toistaiseksi niistä ei ole syntynyt laajoja toimeenpantuja tuloksia. Yhtenä syynä huonoihin tuloksiin voidaan pitää seurakuntien vähäisiä re-sursseja laajamittaisen yhteistyön organisoimiseen sekä perinteistä itsenäisyyttä ko-rostavaa ilmapiiriä. (HE 2011: 2.)