Esitelmä, jonka Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa huhtikuun 26. päivänä 1955 piti
0. Toikka.
Kysymystä rahapääoman muodostuksesta maassamme sodan jälkeen sekä siihen vaikuttaneita tekijöitä on valaistu eri yhteyksissä tässäkin piirissä. Kun tästä huolimatta rohkenen esittää joitakin mietteitä asiasta, niin teen sen ennen kaikkea sen takia, että pankkimiehen jokapäiväi-sessä työssä on tämä ongelma nimenomaan sodan jälkeen ollut mitä keskeisin. Minulla on myös se käsitys, että tämän kysymyksen vaka-vuutta ei ole kaikkialla täysin oivallettu, ehkä ei aina edes haluttu ym-märtää, ei varsinkaan niissä piireissä, jotka sodanjälkeisinä vuosina ovat olleet vastuussa maassamme harjoitetusta talouspolitiikasta.
Vaikka maamme on aina ollut köyhä pääomista, oli rahapääoman lisäys sodan edellisinä vuosina silloisiin tarpeisiin verrattuna jotakuinkin riittävä, ja rahamarkkipoilla kysyntä ja tarjonta olivat melko hyvin tasa-painossa. Rahalaitoksiin kertyneiden varojen määrään nähden vuotui-nen kasvu oli tyydyttävä, eräinä vuosina jopa hyvä. Kuvaavaa sille taloudelliselle ajattelulle, joka kehittyi sen ajan hyvinvoinnin merkeissä, oli, että edullisten suhdanteiden rohkaisemina ryhdyimme kuolettamaan ulkomaisia velkojamme, jotka tulivatkin jotakuinkin kokonaan maksuun.
Sodan jälkeen on kehitys ollut aivan toisenlainen. Se, että rahapää-oman muodostus ei ole ollut tyydyttävä, käy ilmi yhtämittaisesti jatku-neesta tasapainon puutteesta pääoman kysynnän ja tarjonnan välillä.
Tämä tulee esiin erityisesti liikepankeissa, joiden antolainaus pitkät ajat on ollut ottolainausta niin paljon suurempi, että ne ovat joutuneet usein huomattavassakin määrin turvautumaan rediskonttauksiin. Tasapainon
RAHAPÄÄOMAN MU0I)OSTtj-S MAASSAMME SODAN jÄLKEEN 251
puute johtuu tietenkin siitä, että toiselta puolen inflaatio on hävittänyt pankkeihin kerättyjä säästöpääomia enemmän, kuin mitä uutta tällaista pääomaa on ennättänyt kertyä, mutta toiselta puolen sen on saanut . aikaan myös entistä paljon suurempi pääoman tarve. Emme saa unoh-taa sodan seurauksia ja sen aiheuttamia rasituksia. Jälleenrakennustehtä-vät, sotakorvaus, asutustoiminta sekä asuntojen rakentaminen ovat vaa-tineet ja vaativat edelleen valtavia pääomia. Niistä asuntotuotanto tulee todennäköisesti vielä kauan rasittamaan rahamarkkinoita. Ennen kaik-kea on mainittava tuotantoelämän taholta tuleva pääoman kysyntä, sillä onhan tuotantoelämän elvyttäminen ollut sodan jälkeen ratkaiseva tekijä kansantaloutemme suotuisalle kehitykselle ja tuleehan elinkeino-elämä vastaisuudessakin tarvitsemaan huomattavia pääomia. Vaikka teollisuuden tuotanto on sodanedellisistä vuosista jo lähes kaksinkertais-tunut, on Suomi monessa suhteessa vielä suhteellisen kehittymätön maa, jonka jatkuvaan teollistamiseen on kiinnitettävä huomiota. Myös
tuo-tantokoneistomme pitäminen tyydyttävällä teknillisellä tasolla kilpailu-kykyisyyden säilyttämiseksi tulee vaatimaan paljon pääomia. On niin-ikään ilmeistä, että tuleva teknillinen kehitys yhä lisää pääoman tar-vetta. Toiselta puolen ei ole unohdettava, että tähänastiset epänormaa-lit olot ja ulkomaankaupan säännöstely ovat synnyttäneet sekä teollisuu-dessa että muilla elinkeinoaloilla yritteliäisyyttä, jolla ei vapaan kilpai-lun vallitessa ole elinmahdollisuuksia ja jota kansantaloutemme ei kai-paa, mutta joka melkoisessa määrin on ollut lisäämässä rahan kysyntää.
Mainitsin edellä inflaation vaikutuksen. Pitkät inflaatiokaudet ovat syn-nyttäneet enemmän tai vähemmän näkyviä spekulaatioilmiöitä. Myös nämä ovat lisäämässä luoton kysyntää, mutta ne eivät varmaankaan ole aiheuttaneet suuressa määrin antolainauksen kasvua.
Eräästä vuosi sitten julkaistusta selvityksestäL käy ilmi, että teolli-suuden rahoituksesta saatiin vuosina 1947-1952 keskimäärin 7 °/o osake-antien kautta, 37 °/o itserahoituksellaja loput eli 56 °/o luotoilla. Viimeksi mainitusta erästä lähes 2/3 tuli liikcpankkien osalle, kun taas Suomen Pankki vastasi vajaasta viidenneksestä. Nämä luvut antavat selvän kuvan teollisuuden rahoitusongelmasta, joka joutuu rahalaitosten, lähinnä liike-pankkien ratkaistavaksi. Kysynnästä siis ei ole puutetta. Miten on sitten tarjonnan laita?
• PENT" HALNSKi -PENTTi PouzcKA, Teollisuiiden rahoilus uuosiita 1947 -1952. Ta\ou-dellinen tutkimuskeskus, sarja 8: 16. Helsinki 1954.
252 0. ToiKKA
Kun seuraavassa käsittelen rahapääoman muodostusta, rajoitan esi-tykseni koskemaan ensi sijassa sitä rahapääoman lisäystä, joka vuosit-tain virtaa raha- ja vakuutuslaitoksiin. 0len täysin selvillä siitä, että rahapääomaa muodostuu myös muulla tavalla ja että paitsi tätä ns.
näkyvää säästämistä on olemassa myös sellaista rahapääoman muodos-tusta, joka tapahtuu enemmän tai vähemmä.n näkymättömästi.
Ennen kuin ryhdyn tarkastelemaan ns. näkyvää säästämistä, haluan kiinnittää huomiota siihen huomattavaan näkymättömään säästämiseen, joka tapahtuu luottojen kuoletuksina. Ruotsalainen kansantalousmies, professori SzJG73 Br3.j`man kirjoitti aikoinaan tästä varsin mielenkiintoisen tutkielman, jossa hän väitti, että suurin osa siitä säästämisestä, joka tapahtuu liikepankkien välityksellä, ei synny talletusten vaan luot-tojen kuoletusten muodossa.] Tätä rohkeaa väitettään professori Brisman perusteli eräillä arvioluvuilla, joitten mukaan luottojen kuoletukset Ruot-sin liikepankeissa olivat lähes kaksi kertaa niin suuret kuin talletusten kasvu. Meillä on mm. tohtori j3G3.no f2ojj`3. ansiokkaasti käsitellyt samaa kysymystä. Eräässä muutama vuosi sitten julkaistussa kirjoituksessa2 tri Rossi tuli siihen tulokseen, että myös meidän maassamme rahalaitosten kautta virtaava »näkymätön» säästäminen on sekä »näkyvään» raha-säästämiseen että koko bruttoraha-säästämiseen verrattuna suuruudeltaan erittäin merkittävä. Miten suuressa määrin siihen sisältyy varsinaista uutta säästämistä, ei kylläkään valitettavasti ole laskettavissa. Selvityk-sessään tri Rossi arvioi luottojen keskimääräiseksi takaisinmaksuprosen-tiksi n. 10-13, joten kokonaiskuoletukset luottolaitoksissa tutkittavana olleena vuonna 1948 nousivat jotakuinkin yhtä suuriksi kuin ottolai-nauksen nettolisäys rahalaitoksissa.
Kun kummankin edellä mainituista tutkijoista on ollut turvaudut-tava arviolukuihin, liikutaan tietenkin tilastollisesti jossain määrin hata-ralla pohjalla. joka tapauksessa voidaan todeta, että tällä näkymättö-mällä rahapääoman muodostuksella on huomattava merkitys rahalaito3-ten ja nimenomaan liikepankkien luotonantokykyyn nähden. Tämä tosi-asia tahtoo usein unohtua, koska meillä ottolainauksesta ja sen kehityk-sestä on aina hyvä tilastollinen kuva. Eri asia on sitten, onko luottojen
1 SvEN BRisMAN, jra43.fc!/6!./d;!!.ng ocÅ spmcrnde. Studier i svenskt näringsliv tillägnadc ]akob Wallenberg. Tukholma 1942.
2 RF,iNo Rossi, »JV%y.`Åj/Ä» ja »nÄÅy77iä%mäj!Ö» jääf/äm!.j:cj`!ä. Kansantaloudellinen aikakauskirja 1: 1950.
RAi-iAPÄÄOMAN MUODOSTUS MAASSAMME SODAN TÄLKEEN 253
kuoletusten muodossa tapahtuva pääoman muodostus rinnastettava uuteen säästämiseen vai ei.
Uutena säästämisenä voidaan joka tapauksessa pitää melkein kaik-kea sitä rahapääomanmuodostusta, joka on ns. näkyvää rahan säästä-mistä. Huomattavimman osan tästä muodostavat rahalaitosten ottolai-]i.aus ja siitä varsinkin talletukset, kun toiselta puolen shekkitilejä on pidettävä kassavaroina. Nykyään on kuitenkin miltei mahdotonta vetää selvää rajaa shekkitilivarojen ja talletuksien välille, koska kummankin ryhmän kiertonopeus on melko lyhyt. Viime vuosina tästä tehdyistä sclvityksistä voidaan mainita, että keskimääräinen talletusaika rahalai-toksissa nyt on huomattavasti lyhyempi kuin ennen sotaa ; liikepankkien osalta on keskimääräinen talletusaika lyhentynyt n. 40 °/o ja säästöpank-kien osalta n. 50 °/o verrattuna sotaa edeltäneisiin vuosiin.L Tätä sil-mällä pitäen olen seuraavassa näkyvään rahan säästämiseen lukenut rahalaitosten ottolainauksen kokonaisuudessaan, sellaisena kuin se tavan-mukaisissa tilastoissa esitetään, sekä vakuutusyhtiöiden ja Kansaneläke-laitoksen vakuutusmaksurahastot. Sitä vastoin ei ole laskettu postisiirto-tileillä olevia varoja, koska ei ole tilastoja käytettävissä siitä, kuinka paljon niistä on valtion ja kuinka paljon yksityisten. On myös jätetty pois obligaatiot, koska valitettavasti ei ole läheskään tarkkaa selvitystä siitä, miten paljon niistä on yksityisten ja miten paljon rahalaitosten hallussa, ja koska jälkimmäisessä tapauksessa niiden osuus jo tulee esiin ottolainauksessaja vakuutusmaksurahastoissa. Niiden poisjättämistä puo-lustaa myös se, että suurin osa yleisön hallussa olevista obligaatioista on korvausobligaatioita, joita ei voi pitää alkuaan säästöpääomana.
Näkyviin säästöihin olisi edelleen laskettava osakeyhtiöitten omien pää-omien kasvu, mutta ne on kuitenkin jätetty laskelmissa huomioon otta-matta. Kun sanotunlaiset näkyvät säästöt ovat kehittyneet, niin kuin tiedetään, meillä epäedullisesti, eivät niitä koskevat numerot olisi kuvaa kaunistaneet, vaan päinvastoin. Mainittakoon tässä vain, että osake-pääomien nimellinen arvo vuonna 1954 oli ainoastaan 7 kertaa niin korkea kuin vuonna 1938.
Rahapääoman muodostuksen valaisemiseksi olen antanut laatia muu-tamia taulukoita, joista sodanjälkeinen kehitys käy ilmi. 0len niissä yrittänyt selvittää, miten edellä mainitsemani rahapääoma on
kehitt\.-1 NiLs MEiNANDER, ra//cfi4S!!./!.ctj kj!y//ö. Talo`idellisia Selvityksiä kehitt\.-1953.
254 0. ToiKKA
nyt ja miten se on jakautunut eri pääomaryhmien osalle. Sen lisäksi on erikseen selvitetty rahalaitosten ottolainausta, ko5ka tämä ryhmä muodostaa siitä huomattavimman osan. Tällä tavalla saadut luvut anta-vat jo eräänlaisen kuvan kehityksestä. Lähemmäksi todellisuutta pää-semme kuitenkin, jos vertaamme näitten säästöpääomien muodostusta kansamme käytettävissä olleisiin kokonaistuloihin.
Taulukko 1, Rahalaiiosteii oitolainaus yleisöliä vuosir.a 1935-1954, milj. mk Nimclliset luvut muunnettu »reaalisiksi», ts. vuoden 1935 lukuja vas.taaviksi,
käyitä-mällä tukkuhintaindeksin joulukuun arvoa kunakin vuonna.
Pääoma uuodeii lo|)iusa Vuosittairun lisäys va-1oisan kuvan rahalaitosten ottolainauk§en kehityksestä. Sehän ei ole ollut niin epätasaista kuin voisi luulla sen olleen menneinä vaiherikkaina vuosina. Huomaamme kuitenkin, että tuloksiin nähden on vielä paljon toivbmisen varaa, sekä että rahapääoman muodostuksessa on tapahtu-nut varsin huomattavia rakennemuutoksia. Taulukosta 1 näemme,
RAHAPÄÄOMAt`. MUODOSTUS MAASSAMME S0I)AN jÄLKEEN 255
että kaikkien rahalaitosten ottolainauskanta viime vuonna ensimmäisen kerran reaalisesti ylitti vuoden 1938 vastaavan luvun. Niinikään huo-maamme, että vuodesta 1949 lähtien vuosittainen ottolainauksen reaali-nen lisäys on paria huonoa vuotta lukuun ottamatta ollut sodanedel-1isten vuosien keskimääräistä lisäystä suurempi. Sekä kehitys että saavu-tettu tulos näyttävät näin kohtalaisen h)viltä, mutta toiselta puolen on huomattava, että ottolainauskannan reaalinen kasvu ei vastaa edes sa-mana aikana tapahtunutta väestön lisäystä, tuotannon noususta puhu-mattakaan. Ottolainauksen vertailu bruttokansantuloon saa meidät va-kuuttuneiksi siitä, että tulos on ollut varsin laiha. Esimerkiksi vuonna
1938 ottolainauksen lisäys oli 6.7 °/o koko kansantulosta ja 27.5 °/o koti-maisista bruttoinvestoinneista, toisin sanoen reaalisäästämisestä. Vuonna
1953 ottolainauksen lisäyksen suhde kansantuloon nähden oli supistunut 5.2 °/o:iin ja investointeihin nähden 14.9 °/o:iin.
Mihin rahat sitten ovat menneet? Jos tarkastelemme valtiovarain-ministeriön kansantalousosastossa suoritettuja selvityksiä kansantulon ke-hityksestä siinä muodossa, kuin ne on julkaistu vuoden 1955 budjetti-esityksen liitteenä, huomaamme, että kansamme käytettävissä olevasta kokonaistulosta meni julkiseen sektoriin vuonna 1938 noin 13 °/o, mutta
1953 kokonaista 25 °/o. Samaan kehityssuuntaan viittaa myös se seikka, että kun kokonaissäästöjen prosenttinen osuus käytettävissä olevista tu-loista oli suunnilleen yhtä suuri mainittuina vuosina, niin yksityisessä sektorissa muodostuneen säästön prosenttinen osuus oli supistunut 23:sta
15:een. Jajos nyt tätä taustaa vasten tarkastelemme ottolainauksen kehi-tystä, niin havaitsemme, että vuosittaisen lisäyksen prosenttinen osuus kokonaissäästöistä mainittuina vuosina oli supistunut noin puolella.
Tauliik.ko 2, Rahalaito5teii o[tolainatLs yleisöllä sekä uakuuluslaitosleii raiia£tot
1938
mmk O/o Yksityistenrahalaitostenottolainaus..19 362 82.9 Postisäästöpankin ottolainaus ... 502 2.2
*) Talletuksct + yleisön siii`totilit
256 0. TolKKA
Taulukosta 2 käy selville, että rahalaitosten ottolainaus muodos-taa huomattavimman osan näkyvistä säästöistä. Tämä osuus on kuiten-kin melkoisesti laskenut sodanedellisistä vuosista. Kun kaikkien rahalai-tosten ottolainaus, yleisön postisiirtotilit mukaan luettuina, tekivät vuonna
1938 85.1 °/o, oli vastaava luku vuoden 1953 päättyessä vain 76.5 °/o.
Samalla voimme todeta, että Postisäästöpankin osuus on ii.oussut tuona aikana 2.2 °/o:sta 10.4 °/o:iin, mikä merkitsee, että yksityisten rahalaitos-ten osuus on alentunut vielä huomattavasti paljon enemmän kuin edellä mainittiin. Edelleen huomaamme, että vakuutusyhtiöitten vakuutus-maksu-ja korvausrahastojen osuus on alentunut 14.9 °/o:sta 10.8 °/o:iin, kun sitä vastoin Kansaneläkelaitoksen keräämät varat ovat kasvaneet mitättömästä määrästä 12.7 °/o:iin.
Kaikki tämä viittaa siihen huomattavaan ja kaikille tunnettuun ra-kennemuutokseen, joka on havaittavissa ns. näkyvän säästämisen muo-dostuksessa. jos tämän lisäksi tarkastelemme eri rahalaitosten osuutta ottolainaukseen yleisöltä, voimme todeta, et,tä liikepankit ja säästöpan-kit ovat joutuneet antamaan sijaa Postisäästöpankille ja osuuskassoille.
Nimenomaan talletusten osalta kehitys on liikepankkien kannalta ollut epäedullinen. Vuonna 1938 oli liikepankkien osuus yleisön talletuksista 42.7 °/o sekä säästöpankkien osuus 43 °/o, vastaavien lukujen oltua Posti-säästöpankin ja osuuskassojen kohdalla 2.8 ja 7.5. Viime vuonna ]iike-pankkien osuus oli supistunut 30.8 °/o:iin ja säästö]iike-pankkien 34 °/o:iin, kun taasen Postisäästöpankin osuus oli noussut 11.1 °/o:iinja osuuskasso-jen osuus 19.1 °/o:iin. Syyt tähän kehitykseen ovat tunnetut. Tämä ra-kennemuutos on luonnollisesti ollut omiaan heikentämään liikepankkicn lainanantokykyä, jota päinvastoin olisi ollut vahvistettava.
Vaikka liikepankeissa shekkitilit näyttelevät huomattavaa osaa, on varsinaisi]la talletuksilla kuitenkin ensisijainen merkitys. Lähinnä niiden kehityksestä riippuu pankkien antolainauskyky. Tästä johtuukin erityi-sesti viime vuosina kiristynyt kilpailu talletuksista. Ohimennen voin mai-nita, että näin näyttää olevan eräissä muissakin mai`ssa, mm. pääoma-rikkaassa Ruotsissa, jossa suuret liikepankit monin tavoin koettavat edis-tää talletustoimintaa. Merkille pantavaa on myös, että Saksan liikepank-kien osuus yleisön talletuksista siellä on viime vuosina noussut.
Kun kerran on puhe talletuksiin kohdistuvasta kilpailusta, en malta olla sanomatta, että kilpailumomentti ei ole ollut vaikuttamatta siihen, että rahalaitokset hiljattain yksimielisesti päättivät hyväk3yä
indeksi-RAHAPÄÄOMAN MUODOSTUS MAASSAMME SODAN ]ÅLKEEN 257
ehdon noudattamisen määrätynlaisiin talletuksiin nähden. Puuttumatta tässä lähemmin asiaan sinänsä tahdon vain mainita, että sen jälkeen kun indeksiehtoa sovelletaan muilla aloilla niin laajassa määrin, kuin nyt tiedämme maassamme tapahtuvan, sen käyttäminen talletustoimin-nassa on luonnollista. Siten tehdään myös oikeutta säästäjille, jotka ovat, mikäli ei ole kysymys melko tuoreista säästöistä, kärsineet inflaation takia suuria tappioita. Mutta toiselta puolen indeksiehdon soveltaminen pankkitalletuksiin ja vastaavasti luottoihin tulee varmaan merkitsemään varLsin suuria niin teknillisiä kuin muitakin vaikeuksia. Indeksiehdon puolesta ja sitä vastaan voidaan esittää, monia perusteita. Sen käytön onnistuminen tulee kuitenkin riippumaan suuressa määrin siitä, voimis-tuuko inflaatio ja, jos se voimistuu, niin missä määrin. Vasta kokemus tulee osoittamaan, onko tehty ratkaisu oikea.
Haluan vielä mainita eräästä seikasta, joka oli lisäsyynä siihen, että rahalaitokset ottivat käytäntöön indeksiehdon talletuksissa. Eräät raha-laitokset olisivat olleet halukkaita ratkaisemaan kysymyksen laskemalla liikkeeseen indeksiehtoisia obligaatioita, jolloin indeksiin sidotut talletuk-set eivät olisi olleet tarpeellisia. Ne asiakkaat, jotka olisivat tahtoneet rahoilleen indeksitakuun, olisivat olleet tilaisuudessa ostamaan näitä obligaatioita ja rahaa tarvitessaan he olisivat voineet myydä niitä va-pailla markkinoilla. Indeksioblig.aatioilla olisi indeksiehtoisiin talletuk-siin nähden ollut se etu, että rahalaitokset olisivat aina etukäteen tietä-neet, kuinka paljon indeksiin sidottua antolainausta tarvitaan säästäjien velvoitusten suorittamiseen, sen sijaan, että pankeilla ei nyt koskaan ole tietoa siitä, miten paljon indeksitalletuksia kerääntyy ja kuinkå pal-jon vastaavasti antolainausta on indeksikorotuksin veloitettava. Omasta
puolestani olisin mieluummin nähnyt asian ratkeavan obligaatiotietä.
Tämän teki kuitenkin mahdottomaksi valtioneuvosto, joka kuten tie-dämme noin vuosi sitten kieltäytyi antamasta pankeille lupaa indeksi-ehtoisten obligaatioiden liikkeeseen laskemiseen. Siten valtio asetti itsensä monopoliasemaan obligaatiomarkkinoilla.
Kuten jo viittasin, tämä vei siihen, että rahalaitokset tekivät päätök-sen indeksiehtoisten talletusten käytäntöön ottamisesta, mutta viimeksi mainittu toimenpide näyttää aiheuttaneen jälleen vastatoimenpiteitä.
Muutama päivä sitten valtioneuvosto esitti eduskunnalle, että indeksi-ehtoiset talletukset saatettaisiin veronalaisiksija että toisaalta verovapaus-säännöstä sovellettaisiin kaikkiin valtion liikkeeseen laskemiin Suomen
258 0. ToiKKA
markan määräisiin obligaatioihin, siis nyt m}-ös indeksiin sidottuihin, riippumatta siitä, omistaako obligaation luonnollinen henkilö vai muu yhteisö kuin rahalaitos. Lakiesityksen tarkoituksena tietenkin on saada valtion rahantarve tyydytetyksi, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että sen tarkoituksena on myös ra,joittaa indeksiehdon käyttöä rahalai-toksissa. Mikäli kysymys on indeksiehtoisten talletusten verovapauden poistamisesta, on hallituksen esitys hyvin ymmärrettävä, mutta vero-vapauden myöntäminen kaikille valtion oblig.aatioille tuntuu vähintään kohtuuttomalta. Yhtenä ja ehkä huomattavimpana seurauksena on, jos lakiesitys hyväksytään, että pääomaa virtaa entistä enemmän yksityi-sestä sektorista valtion sektoriin.
Niistä positiivisista tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet rahapääoman muodostukseen, mainittakoon ensiksi sodan jälkeen varsin tuntuvasti nouseet ansiot. Parista lyhyestä laskukaudesta huolimatta vientiteolli-suutemme suhdanteet ovat sodan jälkeen olleet yleensä suotuisat ja
»terms of trade» on suurin piirtein koko ajan ollut maallemme varsin tyydyttävä. Varsinkin ns. metsärahat ovat vaikuttaneet elvyttävästi tal-letustoimintaan. Sen havaitsemme jokapäiväisessä pankkiliikkeessä niillä paikkakunnilla, joilla on suoritettu huomattavia metsänmyyntejäja -hak-kuita. Epäilemättä ovat hyvät suhdanteet l}'öneet leimansa myöskin kaupungeissa ja asutuskeskuksissa tapahtuneeseen talletustoimintaan.
Suhteellisen korkea korkokanta ei ole voinut olla vaikuttamatta sääs-tötoimintaan edullisesti. Viime vuosina käydyssä talouspoliittisessa kes-kustelussa on paljon kiistelty siitä, missä määrin korkea korko on vai-kuttanut talletustoimintaan. Tiedän, että uudempi kansantaloudellinen tutkimus melko yleisesti on asettunut sille kannalle, että korkealla ko-rolla ei aina ole sanottavaa vaikutusta talletustoimintaan. Tämän koulu-kunnan taholta on väitetty, että ihmiset tuskin säästäisivät enemmän, jos korko olisi hieman korkeampi. Tässä yhteydessä on viitattu siihen
tunnettuun tosiasiaan, että nykyään pidetään myös talletuksia melko yleisesti kassavaroina. Käytännön miehenä haluaisin tähän sanoa, että näissä spekulaatioissa liikutaan epävarmalla pohjalla, enkä ole missään tapauksessa valmis hyväksymään sitä halveksivaa suhtautumista korko-kannan merkitykseen, joka eräillä tahoilla on tullut melkeinpä muoti-asiaksi. Joskin kaikille talletuksille ja niiden korkotuloille aikoinaan myönnetyllä verovapaudella, joka toteutettiin rahalaitosten aloitteesta, varmaan on ollut suurempi merkitys säästämiselle kuin suhteellisen
kor-RAHAPÄÄOMAN MUODOSTUS MAASSAMME SODAN jÄLKEEN 259
kealla korkokannalla, koron elvyttävä vaikutus on kuitenkin ollut ilmei-nen. Toiselta puolen on myönnettävä, että myös sen jälkeen kun talle-tuskorko vuoden 1952 alusta alenncttiin, oli talletustoiminta suhteellisen vilkasta. Mutta siitä lähtien onkin rahanarvo pysynyt melko vakaana.
Kaiken todennäköisyyden mukaan normaaleina aikoina koron korotuk-sen pitäisi meidän oloissamme vaikuttaa elvyttävästi säästämiseen ja päinvastoin.
Näillä toteamuksilla en ole halunnut taittaa peistä sinänsä korkean korkokannan puolesta, vaikka se on ollut ja on jatkuvasti meillä välttä-mätön, koska entisiä pääomia on vähän ja pääoman muodostus on heik-koa. Ennen kaikkea inflaatio on ollut syynä korkeaan korkoon. Valtion suuri osuus kertyviin pääomiin ja siitä johtuva elinkeinoelämän pää-oman puute ovat olleet korottamassa korkotasoamme. Mainittakoon tässä yhteydessä, että koron säännöstely on melkoisessa määrin jäädyt-tänyt korkotasoa. 0lisi ollut varmaan kehitykselle edullisempaa, jos olisi joustavammin noudatettu liikkuvan koron politiikkaa. Silloin olisi ollut
mahdollisuuksia mm. koron differentioimiseen aivan toisessa mitassa kuin mitä nyt on asian laita.
Pääoman muodostukseen vaikuttaneita negatiivisia tekijöitä on ennen kaikkea ollut inflaatio. Säästämisen tärkein edellytys on luonnollisesti luottamus rahanarvoon. Ellei sitä ole, merkitsevät korkea korkokanta, verohelpotukset yms. seikat melko vähän. Negatiivisena tekijänä on syytä mainita myös se eri muodoissa tapahtunut pakkosäästäminen, joka on riistänyt huomattavat summat rahalaitoksilta. Verorasitus meillä Suomessa on varsin korkea. Jo valtion veroina maksettiin vuonna 1953 29 °/o kansantulosta sen sijaan, että veroihin vuonna 1938 meni 15 °/o.
Sitä paitsi on muistettava, että verot ovat erityisen korkeat juuri niille piireille, joilla on suurimmat edellytykset pääoman keräämiseen. Myös kunnat ovat lisänneet menojaan ja vastaavasti verojaan suhteellisesti enemmän kuin yleinen tulotaso on noussut. Ilmeistä myöskin on, että rahasäästämistä olisi ollut paljon enemmän, ellei kansan elämän vaati-muksissa olisi tapahtunut huomattavia muutoksia ja kulutustaso olisi noussut. Mainitut tekijät ovat niin painavia, että muita syitä säästötoi-minnan huonoihin tuloksiin tuskin kannattaa etsiä.
Edellä on osoitettu, että rahapääoman muodostus on sodan jälkeen ja vielä viime vuosikymmeninäkin ollut suhteellisesti huomattavasti
hei-kompi kuin sotaa edeltäneenä aikana. Alussa tuli jo mainituksi, että
260 0. ToiKKA
rahapääoman tarve useastakin syystä on entisestään suuresti kasvanut.
r\-äin ollen eivät käytettävissä olevat rahapääomat lähestulkoonkaan riitä tyydyttämään edes nykyistä hyväksyttävän luoton tarvetta. Kysy-tään varmaan, miltä tulevaisuuden perspektiivit pankkimiehen näkökul-masta tällä hetkellä näyttävät. Tuleeko kehitys ehkä olemaan suotui-sampi, kuin se viime vuosina on ollut, vai muuttuuko se päinvastoin ehkä vielä epäedullisemmaksi? Koetan seuraavassa esittää eräitä kehi-tykseen vaikuttavia seikkoja.
Rahamarkkinat olivat viime vuonna melkoisen helpot, ei tosin siihen nähden, mihin ulkomailla on totuttu, mutta meidän olosuhteisiimme verraten. Tämä näkyy useistakin rahamarkkinoita kuvaavista lukusar-joista. Vaikka rediskontot vuoden 1954 päättyessä olivat aivan samalla tasolla kuin vuotta aikaisemmin, oli niitä viime vuonna kuitenkin yleensä huomattavasti vähemmän kuin vuonna 1953. Valuuttavaranto kehittyi
\.iime vuoden aikana suotuisasti ja oli lisäämässä sekä ostovoimaa että liikkeessä olevaa setelistöä. Tämä kasvoikin tuntuvasti. On merkille pan-tavaa, että valtion nettovelka Suomen Pankille aleni samanaikaisesti ja että se ei näin ollen päässyt lisäämään ostovoimaa, vaan valtion tilin kehitys päinvastoin vaikutti kontraktiivisesti. Kun kehitys oli tällainen ja kun valtion nykyinen talouspoliittinen suuntaus merkitsee kokonais-kysynnän lisääntyvää kasvua, on luonnollista, että Suomen Pankin joh-don täytyi ryhtyä nopeisiin toimenpiteisiin liiallisen ostovoiman vetämi-seksi pois markkinoilta. Tähän ovat tähdänneet mm.
\.iime vuoden aikana suotuisasti ja oli lisäämässä sekä ostovoimaa että liikkeessä olevaa setelistöä. Tämä kasvoikin tuntuvasti. On merkille pan-tavaa, että valtion nettovelka Suomen Pankille aleni samanaikaisesti ja että se ei näin ollen päässyt lisäämään ostovoimaa, vaan valtion tilin kehitys päinvastoin vaikutti kontraktiivisesti. Kun kehitys oli tällainen ja kun valtion nykyinen talouspoliittinen suuntaus merkitsee kokonais-kysynnän lisääntyvää kasvua, on luonnollista, että Suomen Pankin joh-don täytyi ryhtyä nopeisiin toimenpiteisiin liiallisen ostovoiman vetämi-seksi pois markkinoilta. Tähän ovat tähdänneet mm.