Puhujan ja yleisön välinen suhde on vakuuttamisen ja uskomisen suhde.
Sulkunen ja Törrönen (1997c, 113–118) viittaavat tähän suhteeseen enon-siatiivisten modaliteettien käsitteellä, joka sisältää Greimasin veridiktori-set ja episteemiveridiktori-set modaliteetit. Veridiktoriveridiktori-set modaliteetit ovat näyttämi-sen modaliteetteja ja episteemiset modaliteetit uskominäyttämi-sen modaliteetteja (Pikkarainen 2004, 116; Salosaari 1989, 78–79; ks. myös Bertrand 1989, 118–123).
Greimasin mukaan kommunikaatiossa ei ole tärkeintä se siirtyykö viesti alkuperäisessä muodossaan lähettäjältä vastaanottajalle vaan se miten vies-ti välitetään. Totuuden välittäminen riippuu täysin siitä uskooko vastaan-ottaja siihen vai ei. Siten lähettäjän usko totuuteen ei riitä. Kommunikaati-ossa onkin ongelmana totuuden tarkastelun sijaan totuuden sanominen eli veridiktio, todeksiväittäminen. Usko totuudeksi esitettävään todellisuuteen riippuu Greimasin mukaan siten sekä puhujasta että yleisöstä ja niiden vä-lille muodostuvasta todeksiväittämisen sopimuksesta (veridiction contract).
Puhuja tuottaa siis vaikutelman totuudesta ja pyrkii saamaan jonkin asian näyttämään todelta. Puhujan vakuuttavan tekemisen ainoana tavoitteena on saada yleisö hyväksymään esitetty asia totuutena ja siten omaksumaan puhujan esittämä todellisuus. (Greimas & Courtés 1982, 367–368.)
Puhuja arvioi lausuman todellisuutta ja sitä onko maailma sellainen kuin miltä se näyttää (Sulkunen & Törrönen 1997b, 87; 1997c, 114). Vakuuttavan tekemisen (persuasive doing) tavoitteena on tuoda esille näyttämisen (näyt-täminen vs. ei-näyt(näyt-täminen) taustalla vaikuttava olemisen (olla vs. ei-olla)
rakenne ja vakuuttaa yleisö sen todellisuudesta (Greimas & Courtés 1982, 230–231). Veridiktoriset modaliteetit syntyvät manifestaation tasolla tehtä-vän erottelun näyttää vs. ei-näytä ja sen taustalla vaikuttavan immanentin tasolla tehtävän erottelun olla vs. ei-olla sijoittamisesta semioottiseen ne-liöön (Greimas & Courtés 1982, 369) (kuvio 10). Puhuja esittää näyttämisen ja olemisen välisen suhteen siten totuutena, epätotuutena, valheena tai sa-laisuutena.
Lähde: Greimas & Courtés 1982, 369 ja Greimas 1982a, 6.
Kuvio 10. Veridiktoriset modaliteetit.
Yleisö tulkitsee puhujan totuusväittämiä oman aikaisemman kulttuurisen ja kollektiivisen tietonsa avulla. Ennen kun yleisö voi päättää onko uskomus totta vai kuvitelmaa, arvioi se totuutta uskomiseen liittyvien episteemisten modaliteettien avulla. Yleisö siis päättää mitä manifestin näyttämisen tason alla oikein on ja onko se sitä, miksi puhuja sitä väittää. Episteeminen moda-liteetti, jossa siis uskominen määrittää olemista, voidaan esittää semiootti-sena neliönä (kuvio 11). (Greimas & Courtés 1982, 106–107, 367; Sulkunen
& Törrönen 1997c, 114.)
Lähde: Greimas & Courtés 1982, 106.
Kuvio 11. Episteemiset modaliteetit.
Episteemiset modaliteetit tarjoavat totuuden uskomiselle asteittaisia ja suh-teellisia asemia ja siten niiden väliin voi jäädä useita totuuden manifestaati-on tapoja. Episteemiset modaliteetit eroavatkin aleettisista modaliteeteista
totuus
olla näyttää
salaisuus valhe
ei-näyttää ei-olla
epätotuus
uskoa olla uskoa ei olla
varma epätodennäköinen
ei uskoa ei olla ei uskoa olla todennäköinen epävarma
(täytyä olla), joissa mahdoton ja mahdollinen ovat lopullisia (vrt. epistee-misten modaliteettien epätodennäköinen ja todennäköinen). Greimasin mukaan tämä osoittaa, että yleisön usko ei riipukaan yksinomaan tulkitse-vasta tekemisestä vaan myös episteemisen subjektin halusta ja kyvystä us-koa. (Greimas & Courtés 1982, 106, ks. myös Thürlemann 1989, 40.) Usko-minen onkin tulkitsevan tekemisen lopullinen tulos ja sanktio (Greimas &
Courtés 1982, 24). Siten esitetyn maailman ja todellisuuden voi esimerkiksi uskoa, epäillä, kiistää tai olettaa olevan totta.
Enonsiaatiossa totuuden arvioitsija tulee esille edes vihjeen kautta (Sul-kunen 1997, 45). Vakuuttamaan pyrkivän puhujan tulee osoittaa auktori-teettinsa, jotta yleisö kuuntelee häntä ja parhaassa tapauksessa toimii niin kuin hän sanoo. Puhuja asettaa itsensä samaan asemaan kuin yleisö toi-voen siten voittavansa yleisön puolelleen ja voivansa sitoa sen omaan näkö-kulmaansa. Puhuja pyrkii siis luoman sopimuksen yleisön kanssa. Puhuja tarkastelee myös esitetyn tiedon tai uskomuksen varmuutta ja esittää siten omaa tiedollista pätevyyttään, joka nostaa hänet yleisön yläpuolelle. (Sul-kunen & Törrönen 1997c, 112, 114, 116–117, 120; Bastide 1989, 139–140;
Thürlemann 1989, 41.) Uskon ja tiedon arviointi tapahtuu kuitenkin epis-teemisten modaliteettien avulla ja siten tässä kohdin olisi selkeämpää puhua yleisöstä. Koska myös puhuja joutuu kuitenkin ennen viestin lähettämistä arvioimaan omaa tiedon ja uskon tasoaan, on myös puhuja yleisön roolissa ja siten episteemiset modaliteetit liittyvät tässä tapauksessa myös häneen.
Vakuuttaminen ja tulkitseminen ja siten puhujan ja yleisön välinen suh-de tulee esille esimerkiksi Katariina Warpeniuksen (1997) puhuessa asian-tuntijoista ja maallikoista, Françoise Bastiden (1989) puhuessa tutkijasta ja ei-tieteellisestä yleisöstä ja Jean Delormen (1989) tarkastellessa vertausta ja vertauksen kuuntelijaa. Tutussa Punahilkassa vakuuttaminen ja tulkitse-minen tiivistyvät vanhempaan ja lapseen. Äiti tai isä puhuu varoittavasti ja pelotellen maailmassa olevasta pahuudesta, joka voidaan kuitenkin aina voit-taa hyvyyden avulla. Vanhempi esitetään itse hyvän ja pahan eron tietävänä toimijana, joka vakuuttaa hyvän voittavan pahuuden. Puhuja vakuuttaa, että vaikka maailma näyttää pahalta on se todellisuudessa hyvä. Sadussa metsäs-täjä tappaa suden ja upottaa sen ikuisiksi ajoiksi lampeen. Jos metsäsmetsäs-täjä ei esiintyisi sadussa, pahuus jäisi vallitsemaan ja siten maailmassa ei olisikaan hyvyyttä pahuuden alla. Tällöin puhujan esittämä totuus pahan kukistami-sesta hyvän avulla olisi valhetta. Sadussa lapsi uskoo vanhempaa, koska hyvä voittaa, paha susi saa palkkansa ja ”Loppu hyvin – kaikki hyvin!”. Lapsen suhde todellisuuteen on siis vielä epävarma ja hänen tietonsa hyvästä ja pa-hasta kaipaavat varoittelun kautta tapahtuvaa oppimista ja vahvistusta. Pu-nahilkassa vanhempi saa lapsen uskomaan maailman hyvyyteen ja luo siten lapselle mahdollisuuden uskoa omiin kykyihinsä ja tulevaisuuteensa, mikäli hän pysyy hyvänä. Jos lapsi muuttu pahaksi, tulee nimittäin kuitenkin aina joku hyvä, joka hyvyydellään kukistaa pahan – lapsen.
Tutkimukseni kannalta keskeisen greimasilaisen semiotiikan käsitteis-tön esittelyn jälkeen on aika lähteä soveltamaan käsitteitä aineistooni. Seu-raavassa luvussa tarkastelen aktanttimallin ja narratiivisen kaavion avulla inhoruokamatkakertomuksen eli Yrjöttävän keittiön toimijoita ja toiminnan järjestäytymistä kertomukseksi. Toisessa analyysiluvussa (luku 5) selvitän perusmodaliteettien avulla inhoruoalle annettavia arvoja ja sen muotoutu-mista sitä kautta turistista erottautumisen mahdollistavaksi välineeksi. Vii-meisessä analyysiluvussa hahmotan vielä enonsiatiivisen tarkastelun avulla miten inhon voittamisesta ja sen avulla suoritetusta erottautumisesta ker-rotaan (luku 6).