Syyskuun 22. päivänä Kaarle kutsui säädyt istuntoon, jossa hän esitteli hahmottelemansa päätöslauselman. Keisari katsoi nimissään luetun vastakirjoituksen Augsburgin tunnustuk-selle kumonneen tunnustuksen. Luterilaiset eivät saisi julkaista uusia kirjoituksia, eikä kei-sari ottanut vastaan Melanchthonin luonnosta Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta (Apologia confessionis Augustanae, jonka viimeistellyn version Melanchthon julkaisi seu-raavana vuonna). Spalatinin kertoman mukaan Kaarle olisi ollut valmis ottamaan tunnus-tuksen puolustunnus-tuksen vastaan, mutta hänen veljensä Ferdinand sai hänet muuttamaan mie-lensä (Kolb 1980, 49) – luterilaiset olisivat voineet tulkita kirjoituksen vastaanottamisen siten, ettei tunnustusta ollut sittenkään tyrmätty täysin. Edellisten valtiopäivien hengessä päätöslauselmaehdotus sisälsi vaatimuksen katolisten oikeudesta uskontonsa harjoittami-seen luterilaisilla alueilla, mutta luterilaisuutta ei hyväksytty katolisilla mailla eivätkä kato-listen ruhtinaiden alamaiset saaneet muuttaa luterilaisille alueille. Lisäksi luterilaisten piti olla valmiita vastustamaan zwingliläisiä ja anabaptisteja keisarin rinnalla. Keisari ilmaisi myös pyrkimyksensä kirkolliskokouksen järjestämiseen, mutta merkittävin kohta päätös-lauselmassa lienee siinä selkeästi asetettu takaraja: luterilaisten tuli 15. huhtikuuta 1531 mennessä ilmoittaa keisarille kantansa katolisen kirkon yhteyteen palaamisesta. Brück sai arvioida tilanteen ja torjui pian päätöslauselmaehdotuksen luterilaisten säätyjen nimissä.
Seuraavana päivänä katoliset säädyt sopivat keisarikunnan ja kirkon suojaksi perustettavas-ta puolustusliitosperustettavas-ta, johon Kaarle liittyi välittömästi. Luterilaiset kutsuttiin paikalle, heille kerrottiin liitosta ja heitä pyydettiin hyväksymään päätöslauselmaehdotus, mistä he jälleen kieltäytyivät. (LW 49, 422–424.) Nyt Juhana sai poistua Augsburgista. Hän jätti edustajan-sa valtiopäiville ja suuntasi kohti vaaliruhtinaskuntanedustajan-sa maita.
81 Strasbourg oli jo ainakin elokuun puolelta koettanut palauttaa keskusteluyhteyden luterilai-siin. Syyskuussa luterilaiset aloittivat uudestaan keskustelut puolustusliiton perustamisen edellytyksistä protestanttisten valtakunnankaupunkien edustajien kanssa. Melanchthon pyörsi aiemman kantansa ja suostui keskustelemaan Bucerin kanssa, joka lähti 19. syys-kuuta Augsburgista tapaamaan Lutheria henkilökohtaisesti (PCSS 1; 488–490, 499. Buce-rin raportti hyvässä hengessä sujuneesta tapaamisesta, ks. ibid., 512–514). Juhana ei jäänyt odottamaan tietoja teologien keskustelun tuloksista, vaan neuvotteli Strasbourgin edustaji-en kanssa kaupungin paluusta liittokeskusteluihin. Schwabachin artiklojedustaji-en sijasta luterilai-set esittivät nyt Augsburgin tunnustusta puolustusliiton jäsenten yhteiseksi perustaksi, mut-ta tällä kermut-taa Juhana ei pitänyt niiden hyväksymistä ehdottomana edellytyksenä liittoon kuulumiselle. (Christensen 1984, 428.) Vaaliruhtinas katsoi nyt, ettei luterilaisella opilla olisi tulevaisuutta ilman luterilaisuuden säilymistä poliittisena liikkeenä. Keisarin esitys valtiopäivien päätöslauselmasta kirkon yhteyteen palaamista vaativine uhkavaatimuksineen ja tieto katolisten sotilaallisesta liittoutumisesta saivat myös Augsburgissa olleet protes-tanttiset teologit harkitsemaan kantojaan puolustusliittojen suhteen.
Filip kirjoitti 2. lokakuuta Juhanalle, Juhana Fredrikille ja Brückille, että puolustusliittoa valmisteleva kokous oli järjestettävä mahdollisimman pian. Juhanan hovissa tunnettiin Hessenin maakreivin kuumapäisyys ja poliittinen kunnianhimo (LW 49, 430) ja se, ettei uskonnollisesti ja poliittisesti herkkä tilanne kestäisi sitä, että Luther nousisi ruhtinaita vas-taan. Puolustusliitto piti saada perustetuksi, mutta sitä varten Lutherin pää käännetyksi.
Saksin vaaliruhtinaan juristit tiesivät tilanteen ja ryhtyivät tarvittaviin valmisteluihin. Juha-nan neuvoJuha-nantaja Hans von Doltzig (†1551) oli hahmotellut vaaliruhtinaskunJuha-nan sotilaalli-sen puolustuksotilaalli-sen järjestämistä heti valtiopäivien päätöslauselmaehdotuksotilaalli-sen tultua julki (Ibid., 431). Brück kehitti tätä eteenpäin, mutta hän keskittyi myös kysymykseen keisarin vastustamisen oikeudellisista perusteista. Yhteistyössä muiden Juhanan hovin oikeusoppi-neiden kanssa hän laati lausunnon, joka esitettiin Torgaussa Lutherille, Melanchthonille, Jonakselle ja Spalatinille:
… Ergo caesar non est iudex causae fidei, sed privatus quoad cognitionem et statuitionem, nec competit ei executio re nondum in concilio rursum discussa et determinata… (Scheible 1969, 66.)
Lausunnon mukaan keisari on uskonasioissa yksityishenkilö eikä tuomari, joten hän ei ole pätevä toimimaan ilman kirkolliskokouksen päätöstä asiasta. Tämä tarkoittaa, että mikäli
82 keisari aloittaisi sodan luterilaisia vastaan, hän tekisi sen yksityishenkilönä. Lausunto pe-rustaa näkemyksen laajalti kanoniselle laille ja vain osin roomalaiselle oikeudelle. Luther kuitenkin vaikuttaa hyväksyvän näkemyksen, jonka mukaan uskonto ei ole keisarin tuo-miovallan alla. Ainakin se istuu hänen käsitykseensä maallisesta ja hengellisestä hallinnos-ta. Juristit vielä jatkavat, että vaikka keisarilla olisikin toimivalta uskonnollisessa asiassa, kirkolliskokous on asian käsittelyssä korkeampi aste. Juristit vetoavat siis myös oikeuskäy-täntöihin: rangaistusta ei voi langettaa ennen kuin asian on käsitellyt korkein oikeusaste, johon syytetty on vedonnut. (LW 49, 432.) Johtopäätös on joka tapauksessa se, että keisa-rille uskonto ei voi olla casus belli. Jos sodan perusteena on uskonto, keisari menettää asi-assa asemansa. Saksin vaaliruhtinaan juristien esittämät perusteet osuivat juuri siihen mah-dollisuuteen, jonka Luther oli jättänyt auki maaliskuun alussa Juhanalle kirjoittamassaan kirjeessä. Keisaria ei saa vastustaa niin kauan kuin hän on keisari.
Denn das wir bisher geleret, stracks nicht widderzustehen der oberkeit, haben wir nicht gewust, das solchs der oberkeit rechte selbs geben, welchen wir doch allenthalben zu gehorchen vleissig geleret haben (Scheible 1969, 67).
Lutherin johtaman teologiryhmän vastaus toteaa, että he eivät aiemmin tienneet esivallan säätämän lain antavan oikeuden esivallan vastustamiseen. Vastauksessa myös ilmaistaan, että teologit ovat opettaneet kuuliaisuutta esivallan säätämää lakia kohtaan. Asioiden no-pea edistyminen lokakuun lopulla 1530 yhdistettynä teologien vastauksen penseään sävyyn viittaavat siihen, että teologeja painostettiin hyväksymään sotilaallinen liittoutuminen.
Torgaun neuvottelijat olivat kuulleet, että Augsburgissa valtiopäiviä jatkaneet säädyt, lä-hinnä katoliset, olivat luonnostelleet uuden, ensimmäistä tiukemmaksi kuvaillun päätöslau-selmaehdotuksen (LW 49, 435). Lutherin kannalta juristien esittämät yksityisoikeudelliset argumentit olivat silti ratkaisun avain. Vaikka käytännössä puolustusliitot yhtäkkiä hyväk-syvä kanta vaikuttaa hätäiseltä päätökseltä, Luther saattoi liittää uudet perusteet osaksi vanhaa esivaltamääritystään. Skinner lukee Lutherin Brückille elokuun 1530 alussa lähet-tämää kirjettä merkkinä varhaisesta hapuilusta kohti Bugenhagenin esitlähet-tämää kantaa (1978 II, 199), joka näki velvollisuudet alamaisiaan kohtaan hylkäävän keisarin toimivan tyran-nina ja menettävän täten asemansa. Luther toki kirjoitti tyranneista, jotka toimisivat vasten Jumalan ja keisarikunnan lakeja keisarin nimessä. Vaikken pidä lokakuun lopun käännöstä Lutherin argumentaation kannalta mullistavana, uskon silti hänen kantansa muuttuneen vasta silloin, kuten hän itse asian ilmaisee. Hänen aikaisempi kirjeenvaihtonsa osoittaa hä-nen tarkoittavan Saksin herttuan Yrjön kaltaisia katolisia ruhtinaita kirjoittaessaan keisarin
83 nimissä toimijoista (ks. esim. 9.7.1530 an Kurfürst Johann, WA Br 5, 454 tai 28.3.1528 an den Kanzler Gregor Brück, WA Br 4, 422). Tulkitsen siksi Brückille 5. elokuuta lähetetyn kirjeen olevan lähinnä osoitus siitä, että Luther uskoi yhä keisarin suopeuteen luterilaisia kohtaan oikeudenmukaisena maallisena hallitsijana.
Teologien taipuminen juristien esittämiin perusteisiin lokakuussa 1530 vaikuttaa ajoittuvan juuri silloin käytyihin keskusteluihin. Heidän lausunnossaan oleva muotoilu so konnen wirs mit der schrifft nicht anfecthen viittaa siihen, että he eivät katsoneet voivansa kiistää juristien lausuntoa raamatullisin perustein. Heille esitetty kanta oli uusi, ja se vaikutti oike-uttavan tarvittaessa jopa keisarin vastustamisen. Teologien vastauksen penseäksi tulkitta-vissa oleva sävy tulee ymmärrettäväksi, kun muistaa Lutherin aiemmat kirjoitukset puolus-tusliittoja vastaan. Hän katsoi niiden kielivän Jumalaan luottamuksen puutteesta, provosoivan vastapuolta sotilaallisiin toimiin ja aiheuttavan siten pahimmillaan jo olemas-sa olollaan konfliktin riskin, jota ei olisi syntynyt ilman liittojen perustamista. Hän suosi siis yhä pidättäytymistä sotilaallisesta liittoutumisesta, mutta ei voinut kiistää liittojen oi-keutusta. Koska ruhtinaiden tuli suojella järjestystä ja alamaisiaan, oli näillä jopa velvolli-suus taistella myös järjestystä uhkaavia ruhtinaita vastaan. Keisari kuuluisi tähän joukkoon, mikäli hän hyökkäisi uskonnon nojalla, koska silloin hän ei toimisi keisarina.
Luther ei hyväksynyt Bugenhagenin luonnonoikeudellisia tai Filipin konstitutionalistisia perusteita keisarin vastustamiselle, mutta Brückin yksityisoikeudelliset argumentit tarjosi-vat mahdollisuuden kääntää esivallan säätämä laki esivaltaa itseään vastaan. Kuten Skinner kirjoittaa, Lutherin johtaman teologiryhmän jäsenten täytyi olla kiusaantuneita kanonisen lain laajasta käytöstä juristien esittämässä lausunnossa (1978 II, 200). Kymmenen vuotta aiemmin Luther oli ollut polttamassa kanonista lakia, joten olisi erikoista, jos hän nyt oli todella hyväksymässä samaisen lain hallitsijoita korkeammaksi auktoriteetiksi. Lutherin kirjeiden englanninkielistä kokoelmaa toimittanut Gottfried G. Krodel arvioi, että teolo-geille ei välttämättä esitetty kaikkia juristien perusteluita kokonaisuudessaan (LW 49;
431,432). Syytä ja mahdollisuutta tähän on hankala arvioida. Joka tapauksessa Luther viit-taa esivallan itsensä säätämään lakiin, jonka on hankala ymmärtää tarkoittavan kanonista lakia. Näin ollen on syytä olettaa, että juristien esittämistä argumenteista oleellisin oli ve-toaminen Digestan (osa Corpus iuris civilis -lakikokoelmaa) toisen kirjan ensimmäisen lu-vun pykälään kaksikymmentä (Scheible 1969, 66), jossa säädetään oikeudesta vastustaa toimivaltansa ylittänyttä tuomaria. Huhut Lutherin täyskäännöksestä saivat muiden muassa
84 Spenglerin tiedustelemaan asiaa. Helmikuun 15. päivänä 1531 kirjoittamassaan vastauk-sessa Luther kertoo juristien esittäneen monia perusteita, joita hän ei hyväksynyt.
Quare nec concludam, sed ad iuristas hoc totum reiecimus, ut ipsi videant; nos neque statuere neque consulere neque impellere aut urgere volumus nisi maiorem hanc: Caesari est obediendum. (WA Br 6, 37.)
Teologit halusivat juristeilta vielä lisäselvityksiä asian suhteen – siihen asti he kehottaisivat yhä kuuliaisuuteen keisaria kohtaan. Suuri käännös Torgaussa saattoi siis hyvin perustua yhteen lainkohtaan, jonka teologit vastahakoisesti myönsivät, mutta halusivat vielä tar-kemman selvityksen asian perusteista. Luther ymmärsi kuitenkin, että hänen esittämäänsä uutta kantaa itsepuolustuksen oikeutuksesta tultaisiin vielä puimaan ja että tieto siitä leviäi-si nopeasti (WA Br 5, 660).