Perheen jälleenyhdistäminen voidaan nähdä myös ilmiönä, jossa lapsuuden kontekstissa tapahtuu siirtymä lastensuojeluinstituutiosta perheinstituutioon. Huostaanottoon ja sijaishuoltoon liittyvä valta ja vastuu lapseen liittyvistä ratkaisuista siirtyvät perheelle ja Saastamoisen (2010, 22–23) mainitsema lapsen oikeus huostaanottoon korvautuu lapsen oikeudella perhe-elämään. Perheen jälleenyhdistämisen jälkeen vastuu lapsen huolenpidosta ja hyvinvoinnista on jälleen lapsen biologisilla vanhemmilla. Sijaishuollon päättyminen ja lapsen muutto takaisin kotiin on merkittävä prosessi sekä lapselle että vanhemmille. Perheen jälleenyhdistäminen on siirtymävaiheena muutos, jonka suunnitelmallinen ja huolellinen toteuttaminen on merkityksellinen sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla. (Pitkänen 2008, 32;
Känkänen 2013, 270.)
Perheen jälleenyhdistämisen tulisi olla hyvin suunniteltu tavoitteellinen prosessi, joka muodostuu riittävällä aikavälillä toteutetusta valmistelusta, toteuttamisesta ja seurannasta palveluineen. Osapuolina työskentelyssä ovat lapsi, vanhemmat, lastensuojelu,
sijaishuoltopaikka ja muut mahdolliset palveluiden tuottajat. (Ankersmith 2016, 171.) Myös Hoikkala ja Heinonen (2013, 44) painottavat huolellisuuden merkitystä perheen
jälleenyhdistämisen valmistelussa ja suunnittelussa. Suunnitelman tulee olla selkeä ja sen tulee olla kaikkien osapuolten tiedossa. Perheen jälleenyhdistäminen ei eroa vaativuudeltaan huostaanottoprosessista, ja lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tulee tiedostaa tämä.
Lapsen edun toteutumisen tulee olla prosessin tärkein prioriteetti, ja aikataulutus on ratkaistava nimenomaan lapsen tarpeiden näkökulmasta. Lisäksi osapuolten osallisuus, kuuleminen ja päätöksen vaikutusten arvioiminen tulee toteuttaa samalla tavalla, kun huostaanottoprosessissakin. (Hoikkala & Heinonen 2013, 44.) Perheen jälleenyhdistämistä voisi ajatella ikään kuin käänteisenä huostaanottoprosessina, jonka vaikutukset lapsen
elämään voivat olla ihan yhtä suuret kuin huostaanotonkin, jolloin lapsen edun arviointi koko prosessin ajan on onnistumisen kannalta oleellista.
Känkänen (2013) nostaa esiin työntekijöiden velvoitteen turvata lapsen arki ja hyvinvointi siirtymävaiheessa, jossa vaaditaan erityistä herkkyyttä tunnistaa uuden elämäntilanteen haastekohdat. Lapselle tulee luoda tunne siitä, että hänestä pidetään huolta, eikä perhe jää haasteineen yksin. Turvallisuuden tunteen ylläpitäminen perheen jälleenyhdistämisprosessissa on erittäin merkityksellistä, koska muutos etenkin laitoselämän toisinaan hyvin tiukasta ja rajatusta elämästä, voi olla suuri verrattuna kodin olosuhteisiin. Erityisesti on syytä kiinnittää huomiota kasvatuksen ammattilaisten ja vanhempien keskinäiseen vuorovaikutussuhteeseen.
Jotta lapsen kaikki kasvattajat, niin omat vanhemmat, kuin sijaishuollon aikana kasvatuksesta vastanneet aikuiset pystyvät turvaamaan lapsen olosuhteiden jatkuvuuden ja lapsen
kehityksen myönteisen jatkumon, tulee osapuolten kunnioittaa toistensa kasvatusnäkemyksiä.
Jaettu kasvatustehtävä tulee olla hyväksytty molemmin puolin, ei yksin vanhempien puolelta.
Myös työntekijöiden tulee kunnioittaa perheiden tapaa toimia kasvattajina. (Känkänen 2013, 203, 263; Karila 2006, 94–95.)
Yksi merkittävä perheen jälleenyhdistämisen mahdollisuutta lisäävä tekijä on vanhemmille lapsen sijaishuollon aikana tarjottava riittävä ja tarpeisiin vastaava tuki, jonka avulla muutokset ovat mahdollisia. Näin ollen koko perheen palvelut ja tuki tulisi rakentaa tarkoituksenmukaisiksi sijaishuollon alusta alkaen. Tällä tavoin lastensuojelulain 4 §:n mukaiselle perheen jälleenyhdistämisen tavoitteelle rakennettaisiin edellytyksiä koko
sijoituksen ajan sen sijaan, että vanhemmat jäävät vaille lapsen elinolosuhteiden
parantamiseen tarvitsemaansa tukea ja sijaishuollon kesto venyy tästä syystä. Palveluiden järjestämisessä merkityksellistä on nimenomaan lapsen ja perheen yksilölliset tarpeet, ja palvelut tulee järjestää tästä näkökulmasta järjestelmälähtöisyyden sijaan. (Kananoja &
Ruuskanen 2018, 8.) Hurtig (2003, 175) toteaa, että huostaanoton suunnitelmallinen
päättäminen ja perheen jälleenyhdistäminen voidaan nähdä myös sopimuksena lastensuojelun ja perheen välillä. Sosiaalityöntekijän, lapsen ja vanhempien ollessa yksimielisiä perheen jälleenyhdistämisen mahdollisuudesta ja lapsen edun mukaisuudesta, huostassapito lopetetaan suunnitelmallisesti ja yksimielisesti.
Pyrkimys perheen jälleenyhdistämiseen tarkoittaa nimenomaan pyrkimystä, sillä usein sijaishuolto jatkuu vuosia ja joskus jopa koko lapsuuden. Vaikka sijaishuollon aikana ei olisikaan syntynyt perheen jälleenyhdistämisen edellytyksiä, lastensuojelulaki velvoittaa viranomaisia säännölliseen arviointiin huostassapidon lopettamisen mahdollisuudesta. Pösön (2018) mukaan huostaanoton väliaikaisuus ja lastensuojelulakiin kirjattu tavoite perheen jälleenyhdistämisestä heijastelevat ihmiskäsitystä, joissa muutos nähdään aina mahdollisena.
Huostaanottoon johtaneiden vaikeidenkaan ongelmien ei katsota olevan pysyviä tai
ylitsepääsemättömiä, vaan vanhempien uskotaan pystyvän sellaisiin muutoksiin, että perheen jälleenyhdistäminen on todennäköistä. Usko muutokseen on suomalaisen lastensuojelun ydintä. Samaan aikaan, kun sijoitukset ovat pitkiä ja vanhempien tuki lasten sijaishuollon aikana on todettu riittämättömäksi sekä pirstaleiseksi, lastensuojelulaki velvoittaa kuitenkin uskomaan muutokseen ja huostaanottoon väliaikaisena palveluna. Vaikka asetelma on ristiriitainen ja usein epärealistinen, pysyvää huostaanottoa ei ole nostettu vaihtoehdoksi Suomessa. Kansainvälisesti pysyvyys sen sijaan nähdään yhtenä lastensuojelun tärkeimmistä teemoista. (Pösö 2018, 25–26; Pösö 2015, 20–21.)
Nykyinen tilanne ei tunnu palvelevan pitkään sijaishuollossa eläviä lapsia ja heidän perheitään; lapsella ei ole oikeutta asettua pysyvästi sijaishuoltoon ja hyötyä siitä, eikä vanhemmille taata tarkoituksenmukaisia palveluita, jotka turvaisivat edes mahdollisuuden muutokseen ja lapsen kotiutumiseen. Näin ollen on väistämätöntä, että merkittävästi
yhteiskunnan varoja kuluttavan ja perheiden oikeuksiin puuttuvan intervention, huostaanoton ja sijaishuollon, vaikuttavuus on todennäköisesti vain murto-osa siitä, mitä se parhaimmillaan voisi olla.
5 TUTKIELMAN MENETELMÄLLISET VALINNAT
Työni on laadullinen lastensuojelun ja lapsioikeuden välimaastoon asettuva tutkielma. Pyrin paikantamaan ja jäsentämään lapsen edun arviointia ja merkitystä hallinto-oikeuksien tekemässä perheen jälleenyhdistämiseen liittyvässä päätöksenteossa. En tavoittele määrällisen tutkimuksen tavoin tilastollisia yleistyksiä vaan kuvausta, ymmärrystä ja teoreettisia tulkintoja tutkittavasta ilmiöstä. Tarkoituksenani on pyrkiä rakentamaan
käsitteellistä ymmärrystä ilmiöstä aineiston pohjalta. (kts. Tuomi & Sarajärvi 2002,75; Eskola
& Suoranta 2003, 62.) Tutkielman aineisto koostuu hallinto-oikeuksien perheen
jälleenyhdistämisprosessiin liittyvistä päätöksistä vuoden 2018 ajalta, ja näin ollen kyseessä on asiakirja-aineisto.
Tässä tutkielmassa en ole kiinnostunut päätöstekstien tuottamisen tavoista tai kirjoitusasusta, vaan nimenomaan asiakirjojen sisällöstä ja perusteluista liittyen lapsen edun käsitteeseen.
Toivosen (2017, 92) tavoin en arvioi sitä, onko lapsen etu toteutunut yksittäisissä ratkaisuissa, vaan sitä, miten ja millaisiin seikkoihin vedoten lapsen etua arvioidaan. Asiakirjojen
analysoinnin keinoin on mahdollista tutkia teoreettisesti lapsen edun sisältöä päätösten perusteena (kts. Pitkänen 2008, 44).
Aiheeni paikantuu sosio-legaaliseen tutkimuskenttään sosiaalisen ymmärryksen ja lainsäädännön rajapinnalle. Banakar (2009) jakaa sosio-legaalisen tutkimuskentän
”puhtaaseen” ja ”soveltavaan” tutkimukseen. Tässä jaottelusta oma tutkielmani jäsentyy parhaiten soveltavan sosio-legaalisen tutkimuksen kenttään. Soveltava sosio-legaali tutkimus keskittyy lainsäädännön, päätöksenteon sekä käytännön kysymysten tutkimiseen, hyödyntäen joustavasti eri metodeja. Sosio-legaalia tutkimusta voidaan kuvata lainsäädännön ja
päätöksenteon tutkimukseksi sosiaali- ja yhteiskuntatieteiden näkökulmasta. (Emt., 65.)