Käsittelyn selventämiseksi on tarpeen vetää määritelmällisiä rajoja parantamisen, lääketieteen, virallisen ja epävirallisen välille. Tässä tutkimuksessa ”parantaminen” pitää sisällään aikakauden
61 Nygård 1994, 84.
62 SVAR ÅFP5 Johan Jacob Rudolphi 1807.
63 SVAR ÅFP5 And. Joh. Lille 1807.
64 SVAR ÅFP5 H. R. Hast 1807.
65 SVAR ÅFP2 Bengt Björnlund 1799.
66 SVAR ÅFP3 Carl Wilhelm Hårdh 1800.
67 SVAR ÅFP6 Sven Gabr. Malmgren 1810.
68 Forsius 2003.
69 SVAR ÅFP2 Bengt Björnlund 1797.
18
kaiken sairaiden hoitoon tähtäävän toiminnan valtion palkkaamista lääkäreistä ja sairaalatoiminnasta kansanparantajiin ja rahvaan omiin kotihoitoihin. Myös tutkimuksen nimi pohjautuu tähän jaotteluun: 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun lääkäri oli sekä parantaja että tieteen edustaja.
Lääketiede oli parantamisen yksi haara, valtiojohtoinen ja institutionaalinen,
”virallinen” käsitysjärjestelmä. Sitä edustivat valtion palkkaamat ja koulutetut lääkärit, joilla oli virallinen lupa toimensa harjoittamiseen. Parantamista oli myös kansanparannus, johon katsotaan kuuluneen sekä kansan parissa epävirallisen parantajan aseman saavuttaneet, omatoimisesti parantamistoimintaa harjoittaneet henkilöt että rahvaan parissa tunnetut kotihoidot, parannusmenetelmät ja sairauskäsitykset. Erottelu on tärkeää siksi, että parantamisen kenttä oli – ja on edelleen – ainakin virallisen diskurssin tasolla voimakkaasti jakautunut ja (etu)ristiriitojen, jopa konfliktien leimaama. Potilaille dikotomia näyttäytyi ”parantamisen markkinoina” (medical market): koska millään parantamisen taholla ei ollut monopolia, ihmisillä oli mahdollisuus valita itselleen parhaiten sopiva vaihtoehto tarjolla olevista hoitokeinoista. ”Markkinat” kuvaavat tilannetta, jossa parantajien ja asiakkaiden välillä käytiin kauppaa ja jossa parantajat kävivät kilpailua keskenään70.
Virallinen lääketiede halusi kaikin keinoin irtisanoutua haitalliseksi ja luvattomaksi katsotusta kansanparannuksesta. Epävirallisia parantajia kutsuttiin puoskareiksi (kvackare), ja vaikka nimityksen merkitys ja siihen liitetyt piirteet vaihtelivat, sen sävy oli aina negatiivinen ja leimaava. Sofia Lingin tutkimuksessa lääkäreiden ja kansanparantajien välisestä suhteesta käy ilmi, että puoskarointia vastustettiin aluksi siksi, että se otti luvatta itselleen oikeuden harjoittaa virallisille lääkäreille kuuluvaa tointa, myöhemmin myös siksi, että osaamattoman toiminnan pelättiin olevan vahingollista potilaille. Puoskarointiin liitettiin tiettyjä stereotyyppisiä käsityksiä ja ennakko-oletuksia, joilla voitiin leimata ja tahrata tietyn parantajan mainetta. Mustamaalaus toimi puolin ja toisin: puoskarisyytöksiä saaneet epäviralliset parantajat syyttivät lääkäreitä ja koko virallista lääkintäjärjestelmää puolueellisuudesta, oman edun tavoittelusta ja ahneudesta.
Lingin mukaan kuitenkin juuri virallisen lääketieteen tahojen ylläpitämät stereotypiat puoskareista ovat saaneet nykytutkimuksessa aiheettomasti hyväksytyn, kritisoimattoman aseman.71
70 Eilola 2009, 235. Ks. myös Spary 2011.
71 Ling 2004, 232–234.
19
1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun piirilääkäreiden raporteissa puoskareista ilmoittaminen on hyvin satunnaista, jopa harvinaista. Tyypillinen esimerkki haitalliseksi katsotusta toiminnasta on Carl Adolf Dahlgrenin raportoima Anna Tickan tapaus. Dahlgrenin mukaan rahvas oli alkanut osoittaa valitettavan suurta luottamusta puoskarointiin sukupuolitaudin hoidossa. Talonpoikaisvaimo Anna Ticka oli ottanut tavakseen hakea vuosittain elohopeaa Venäjältä ja hoitaa sillä ja ”rikotulla lasilla” asiakkaitaan. Dahlgren käyttää juuri sanaa asiakas (gäst), mikä on voinut olla tietoinen valinta potilaan (patient) sijasta, tarkoituksena korostaa Tickan toiminnan epävirallisuutta ja kenties maksullisuutta. Dahlgrenilla oli ollut kova työ saada sairastuneet ”revittyä hänen kynsistään” ja toimitettua heidät lasarettihoitoon.72 On huomion arvoista, että Anna Ticka käytti sukupuolitaudin hoitoon elohopeaa, joka oli virallisestikin aikakauden käytetyin hoitomenetelmä sukupuolitautia vastaan73. Näin ollen hänen toimintansa virheellisyys täytyi olla siinä, että sukupuolitautien hoito oli vain lääkäreiden yksinoikeus. Dahlgrenin sanavalinnat myös viittaisivat siihen, että hän koki pelastaneensa potilaat Tickan haitalliselta toiminnalta: hän saattoi pelätä hoidon olleen haitallista potilaiden terveydelle.
Hieman neutraalimpi on L. S. Peterssonin raportointi Collegium Medicumille Olof Perssonista, joka oli ”monista läänissä oleilevista puoskareista erityisen merkittävä”. Peterssonin mukaan Persson hoiti ansiokkaasti luunmurtumia, mutta sekaantui sen lisäksi useisiin muihin kirurgisiin tehtäviin ja oli lupautunut hoitamaan ihmisiä, joiden uskoi saaneen sukupuolitaudin.
Koska monet Perssonin hoitamista potilaista olivat myöhemmin tulleet Peterssonin tykö parantumattomina, Petersson katsoo Perssonin toiminnan olleen enemmän haitaksi kuin hyödyksi.74
Myös virkaveljiä tai muita Collegium Medicumin valtuuttamia parantajia voitiin syyttää vääränlaisesta toimen harjoittamisesta. Usein kyseessä olivat apteekkarit, kirurgit tai kätilöt, joiden katsottiin puuttuneen sellaisten vaivojen hoitamiseen, jotka kuuluivat ensisijaisesti lääkäreiden vastuualueelle.75 Kiistaa voitiin käydä myös oikeista menetelmistä. Johan von Collan kertoo raportissaan paheksuvaan sävyyn tunnetusta lukkarista, jolla oli Collegium Medicumin lupa tehdä rokonistutuksia. Von Collanin mielestä hänen menetelmänsä ja käsityksensä olivat
72 SVAR ÅFP5 C. A. Dahlgren 1807.
73 Vuorinen 2002, 150.
74 SVAR ÅFP2 L. S. Petersson 1799.
75 Ling 2004, 235.
20
virheellisiä. Lisäksi lukkari oli hänen mukaansa ylimielinen: ”Hän on niin itseriittoinen ja omahyväinen menetelmissään ja uskoo olevansa niin täydellinen, ettei tarvitse oikaisua”.76
Virallisen ja epävirallisen lääketieteen välinen kilpailu ei kuitenkaan ollut yksinomaan leimaavaa ja puolueellista. Sofia Ling esittää, että sen lisäksi että lääkärit käyttivät suhteellisen harvoin valtaansa ilmiantaa puoskareita, he osoittivat toisinaan yllättävää suvaitsevaisuutta epävirallista parantamistoimintaa kohtaan. Kyseessä oli osin teorian ja käytännön ero: yleisellä tasolla epäviralliseen toimintaan suhtauduttiin epäilevästi ja tuomitsevasti, mutta elävissä tilanteissa toimittiin tulkinnanvaraisesti. Lääkärit saattoivat jopa omaksua epävirallisilta parantajilta hyviksi havaittuja hoitomenetelmiä.77 Esimerkiksi L. S.
Petersson kertoo lähialueiden rahvaan käyttäneen menestyksekkäästi savuhoitoa: ”Se tapahtuu sinoperin avulla kolme kertaa, kaksi päivää jokaisen kerran välillä.”78 Peterssonin mukaan se paransi ”uskomattoman nopeasti” jopa pahanlaatuisen ulcera Venerea cutanean (todennäköisimmin jonkin sankkerin). Hoito perustui oletettavasti sinoperin sisältämään elohopeaan, sillä Petersson jatkaa: ”…mutta on varmaa, että tämä lyhyt elohopea-ärsyke ei vielä täysin poistanut vaivaa kaikilta, ja siitä aiheutuneen liiallisen syljenerityksen hoidon laiminlyönti on epäilemättä edesauttanut monen kuolemaa.” Sen sijaan haittaa ei ollut koitunut itse toimenpiteestä. Peterssonin mukaan menetelmää harjoittivat monet ”eukot” ja muutamat vuokratilalliset, joskin salassa, sillä he pelkäsivät joutuvansa syytettyinä oikeuteen.79
Esimerkit aineistosta tukevat Lingin johtopäätöksiä. Niiden perusteella vaikuttaa siltä, että epävirallista parantamistoimintaa katsottiin suopeammin, jopa läpi sormien, jos hoidon voitiin todeta olleen potilaalle hyödyksi. Olof Perssonilta hyväksyttiin hänen ansioitumisensa luunmurtumien hoidossa, mutta ei sukupuolitaudin hoitoa, sillä potilaat eivät olleet saaneet häneltä apua. Kansanparantajiin suhtauduttiin kuitenkin pääsääntöisesti kielteisesti, kun he ylittivät Collegium Medicumin asettamat rajat sille, kuka sai lääkitä mitäkin vaivaa, kuten Anna Tickan tapauksessa. Toisaalta epäilys saattoi Anna Tickan kohdalla perustua esimerkiksi pelkoon, että kouluttamaton parantaja ei osaisi annostella elohopean kaltaista myrkyllistä lääkettä oikein. Raportoinnin sekä myönteiset, neutraalit että kielteiset sävyt osoittavat, että
76 SVAR ÅFP3 Johan von Collan 1799. ”…han är så sielfgod och egen kjär i sin kundskap, och tror sig wara så fullkomlig, at ej behöfwa någon rättelse ---”
77 Ling 2004, 236, 241.
78 SVAR ÅFP2 L. S. Petersson 1799. ”Det skjer med Cinnober trenne gånger två dagar mellan hwar gången.”
79 SVAR ÅFP2 L. S. Petersson 1799. ”…men säkert är, att denna korrta stimulus Mercurialis ännu ej radicalt utrotat det onda hos någon, och den däraf upkomne wanskjött av Ptyalismus har utan twifwel bidragit till mångas död.”
21
lääkärit noudattivat velvollisuuttaan ilmoittaa epävirallisista parantajista riippumatta siitä, katsoivatko he tarpeelliseksi puuttua näiden toimintaan. Kuitenkin tapausten satunnaisuus puhuu Lingin väitteen puolesta: puoskareiden ilmianto ei ollut yleistä tai systemaattista, ja kenties lääkärit pitivät sitä muiden tehtäviensä rinnalla vähäpätöisenä velvollisuutena.