Päivähoidon merkityksestä lapsen kehityksen kannalta on saatu jopa ristiriitaisiakin tutkimustuloksia. Lisäksi yhteiskunnallisessa keskustelussa päivähoidon on nähty sekä haittaavan että edistävän lapsen kehitystä. Päivähoidon varhaisen aloituksen puolesta on argumentoitu muun muassa sillä, että päivähoito edistää lapsen sosiaalisten taitojen kehittymistä (Keltikangas-Järvinen 2012, 17). Rusanen (2011) käsittelee teoksessaan kolmea eri maissa toteutettua tutkimusta, joissa on vertailtu päivähoitoa ja lasten kotihoitoa. Suomalaisessa tutkimuksessa todettiin, ettei hoitomuodolla ole vaikutusta lapsen kehitykseen. Kanadalainen tutkimus taas antoi viitteitä siitä, että kodin ulkopuolella toteutettu hoito asettaa lapsen kehitykselle selkeän riskin ja ruotsalaisen tutkimuksen mukaan päivähoidon aloitus alle vuoden iässä ennusti hyvää tai erinomaista koulumenestystä jopa yli puolella tutkimuksen kohteena olleista lapsista.
Päivähoidon vaikutuksia lapsen kehitykseen on kuitenkin syytä tarkastella kokonaisvaltaisesti, jolloin useat eri tekijät muodostuvat keskeisiksi. Merkittävimpiä näistä ovat hoidon laatu (Almqvist 2004, 82) ja hoidon pysyvyys (Bowlby 1985, 259-260). Kiintymyssuhdeteoria korostaa erityisesti turvallisen kiintymyssuhteen merkitystä
lapsen kehitystä tukevana tekijänä. Turvallisesti kiintynyt lapsi muodostaa tyypillisesti sisäisen mallin, jonka mukaan hänelle rakentuu positiivinen kuva sekä itsestään että muista ihmisistä. Turvallisesti kiintynyt lapsi voi käyttää myös hoitajaansa turvapesänä, mikä taas on edellytys ympäristön tutkimiselle ja siten myös uusien asioiden oppimiselle. Huomattavaa kuitenkin on, että vuorovaikutuksessa rakentuneen kiintymyssuhteen lisäksi myös lapsen geneettinen perimä vaikuttaa keskeisesti lapsen kehitykseen. Ympäristötekijöiden avulla, kuten laadukkaalla päivähoidolla ja turvallisilla ihmissuhteilla, on kuitenkin mahdollista kompensoida joitakin perimän asettamia vaikutuksia erityisesti lapsen psyykkisen kehityksen osalta. (Almqvist &
Moilanen 2004, 24.)
3.2.1 Hoidon jatkuvuus ja pysyvyys
Suomessa päivähoitoa järjestetään niin kunnallisena tai yksityisenä päiväkotihoitona kuin perhepäivähoitona, joiden arki ja toimintatavat poikkeavat toisistaan. Näitä eri hoitomuotoja voidaan tarkastella esimerkiksi hoidon jatkuvuuden ja pysyvyyden näkökulmasta siten, millä tavoin lasten on mahdollista hakeutua hoitajien läheisyyteen.
Tyypillisesti päiväkodeissa on lukumäärällisesti enemmän hoitajia kuin perhepäiväkodissa, mutta tämä ei kuitenkaan itsessään takaa lapselle mahdollisuutta hoitajien saatavilla oloon. Toimintatavoista riippuen hoitajien suuri lukumäärä voi esimerkiksi saada aikaan tilanteen, jossa yhden lapsen tarpeista vastaa useampi kuin yksi hoitaja. Tällaisessa tilanteessa lapselle voi muodostua käsitys päivähoidon tarjoamasta hoivasta epäjohdonmukaisena ja arvaamattomana hoivana, josta puuttuvat pysyvyys ja hoivan ennustettavuus. Käytännössä hoitopäivän aikana lapsen eri tarpeisiin voi olla vastaamassa aina eri hoitaja. Tällöin esimerkiksi yksi hoitaja voi vastata lapsen ruokailusta ja toinen vaikkapa lohduttaa lasta jonkin turvattomuutta aiheuttaneen tilanteen johdosta. (Kalland 2011, 158-159.)
Tällaisen toimintamallin ei voida katsoa tukevan lapsen mahdollisuutta rakentaa kiintymyssuhdetta tiettyyn päiväkodin hoitajaan. Lapselle voi olla haastavaa muodostaa kiintymyssuhdetta yhteenkään hoitajaan, koska hänen tarpeisiin voi olla vastaamassa
aina eri hoitaja. Lapsen kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että hän voisi itselleen vieraassa ympäristössä rakentaa turvallisen kiintymyssuhteen yhteen hoitajaan, joka toisi näin ollen ennustettavuutta ja jatkuvuutta lapsen arkeen. Jatkuvuuden ja pysyvyyden kannalta merkitykselliseksi tekijäksi muodostuu myös se, että päiväkodissa saatu hoiva vastaisi mahdollisimman paljon kotona saatua hoivaa. Lisäksi tietyissä tilanteissa olisi tärkeää, että päiväkodin hoiva voisi ikään kuina kompensoida lapselle mahdollisesti aiemmin muodostuneita riittämättömän hoivan ja jopa hoivan laiminlyönnin kokemuksia. (Rusanen 2011, 226-227.) Turvallisen kiintymyssuhteen rakentumisen kannalta taas omahoitajamallilla voidaan mahdollistaa lapselle jatkuvuuden ja pysyvyyden kokemuksia, koska tällöin lapsen tarpeista olisi pääasiassa vastaamassa yksi hoitaja. Tyypillisesti myös ennen päivähoitoa lapsen tarpeista on kotona ollut vastaamassa pääasiassa yksi hoitaja, jolloin omahoitajamalli mahdollistaisi hoivan jatkuvuutta kotoa uuteen ympäristöön. (Kalland 2011, 158-161.)
Lapsella on usein päivähoitoon siirtyessään jo joku ensisijainen kiintymyksenkohde.
Lapsi voi kuitenkin muodostaa elämänsä aikana useita muitakin kiintymyssuhteita, jotka ovat toissijaisia tai korvaavia kiintymyssuhteita. Bowlbyn (1991, 304-313) mukaan kiintymyssuhteista merkittävin on kuitenkin lapsen suhde ensisijaiseen kiintymyskohteeseensa, jonka läheisyyteen lapsi ensimmäisenä hakeutuu kokiessaan turvattomuutta. Aiemmat vuorovaikutustilanteissa rakentuneet hoivakokemukset ohjaavat lapsen kiintymyssuhteiden rakentamista myös päivähoidossa, jolloin lapsi pyrkii hakeutumaan sellaisen hoitajan läheisyyteen, joka parhaiten vastaa käyttäytymisellään lapsen aiempiin hoivakokemuksiin. (Rusanen 2011, 197-198.)
Tarve kiintymyssuhteiden rakentamiseen korostuu päivähoidossa erityisesti alle kolmevuotiaiden lasten osalta, sillä heidän erillistymis-yksilöitymis kehitysvaiheensa on vielä kesken ja näin ollen he tarvitsevat turvallisen aikuisen läsnäoloa turvallisuuden tunteen säilyttämiseksi. Hoitajan saatavilla oloa turvallisuuden tunteen säilyttämiseksi voidaan tarkastella neljän eri vuorovaikutuksellisen tekijän kautta. Hoitajan saatavilla olo määrittää keskeisesti sitä, miten lapsi osoittaa kiintymyskäyttäytymistä tai tutkimuskäyttäytymistä. Kiintymyskäyttäytyminen aktivoituu tilanteissa, joissa lapsi kokee olonsa turvattomaksi. Tällöin lapsi pyrkii hakeutumaan hoitajansa läheisyyteen ja mikäli hoitaja on lapsen saatavilla, voi hoitaja läsnäolollaan vahvistaa lapsen
turvallisuuden tunnetta. Lapsi voi tällaisessa tilanteessa suunnata energiansa pääasiassa ympäristön tutkimiseen, mikäli lapsella on tunne hoitajan saatavilla olosta turvattomuuden tunteen aktivoituessa. Tällaista ympäristön tutkimista voidaan kutsua tutkimuskäyttäytymiseksi. (Rusanen 1995, 31-32.)
Rusanen jatkaa, että lapsen turvallisuuden tunteen kokemiseen ei kuitenkaan vaikuta ainoastaan lapsen käyttäytyminen. Koska kiintymyssuhteet rakentuvat vuorovaikutuksellisessa prosessissa, on tällöin myös hoitajan osoittamalla käyttäytymisellä keskeinen merkitys. Hoitajan käyttäytyminen ohjautuu suurelta osin lapsen käyttäytymisen mukaan. Hoitajan osoittama hoivakäyttäytyminen aktivoituu usein tilanteissa, joissa lapsi pyrkii hakeutumaan hoitajansa läheisyyteen.
Hoivakäyttäytyminen käsittää kaiken sellaisen hoitajan käyttäytymisen, jolla hän pyrkii vastaaman lapsen osoittamiin tarpeisiin. Hoivakäyttäytyminen voi kuitenkin aktivoitua myös tilanteissa, joissa lapsi itse ei ole osoittanut kiintymyskäyttäytymistä, vaan hoitaja itse on kokenut tarpeelliseksi hakeutua lapsen läheisyyteen. Neljäntenä tekijänä hoitajan saatavilla oloon vaikuttavat hoivakäyttäytymisen kanssa kilpailevat aktiviteetit, jotka ovat käytännössä hoitajan muita tehtäviä kuin lapsen läheisyydessä oleminen.
3.2.2 Lapsiryhmien koko
Päiväkotien arjessa myös lapsiryhmien koot vaikuttavat merkittävästi siihen, millainen mahdollisuus lapsilla on rakentaa kiintymyssuhteita. Turvallisuuden tunteensa säilyttämiseksi lapsella on tarve päästä hoitajansa läheisyyteen ja käyttää tätä turvapesänä ympäristönsä tutkimisessa. Suuret lapsiryhmät voivat olla lapselle sosiaalisesti ja psyykkisesti hyvin kaoottisia, sillä niissä sosiaalinen todellisuus voi muodostua todella monimutkaiseksi ja mahdollisten vuorovaikutussuhteiden määrä todella suureksi. Tällaiset ryhmät ovat todella haastavia etenkin alle kolmevuotiaiden lasten osalta, joilla erillistymis-yksilöitymis kehitysvaiheen läpikäyminen on vielä kesken ja tämän prosessin tueksi he tarvitsisivat ennen kaikkea pysyvyyttä ja rauhallisuutta vuorovaikutukseen, pääasiassa yhden hoitajan kanssa. (Vuorinen 1997, 84-135.)
Onnistuneesti läpikäydyn kehitysvaiheen tuloksena lapsi oppi mieltämään itsensä muista erilliseksi yksilöksi, mikä taas mahdollistaa vuorovaikutustaitojen kehittymisen.
Vuorovaikutustaitojen kehittymistä tukevat erityisesti turvalliset kiintymyssuhteet, joissa lapsen on mahdollista kokeilla erilaisia tunteita, sillä hän voi luottaa hoitajaansa.
(Rusanen 1995, 15.) Suuret lapsiryhmät voivat asettaa merkittäviä haasteita kiintymyssuhteiden rakentamiselle, sillä lapset saattavat joutua ikään kuin kilpailemaan hoitajan huomiosta ja pääsystä hänen läheisyyteensä toisten lasten kanssa. Lisäksi myös hoitajalle voi olla hankalaa kiinnittää aina huomioita tietyn lapsen osoittamiin tarpeisiin ja vastata näihin (Ahnert ym. 2006, 673). Rusasen mukaan (2011, 232) hoitajan ja lapsen välinen kahdenkeskinen aika saattaakin jäädä suurissa lapsiryhmissä ja hoitajien muista tehtävistä johtuen vain muutaman minuutin mittaiseksi yhden tunnin aikana.
3.2 Separaatiokokemuksen merkitys lapsen käyttäytymisen ja