7.2 Asiantuntijahaastattelujen tulokset
7.2.1 Seurojen kategorisoinnit
Veikkausliigan organisatorista kenttää kartoittavassa haastattelussa selkeästi keskeisimmäksi teemaksi nousi seurojen talous. Tämä taloudellisten kysymysten keskiössä oleminen näkyi erityisen hyvin siinä, että kun haastateltavalta kysyttiin millaisia seuroja Veikkausliigassa pelaa, päätyi hän jaottelemaan seurat kolmeen eri kategoriaan hyvin pitkälti juuri taloudellisten resurssien perusteella:
”Veikkausliigassa on ehkä, jos ajatellaan taloudellisesti, lähetään tällaisesta liikkeelle, niin siellä on ehkä kolme eri kategoriaa.”
Näistä kolmesta kategorioista ensimmäiseen lukeutuvat haastateltavan mukaan parhaassa asemassa olevat seurat, joilla on resursseja ja tahtotilaa aktiivisesti kehittää omaa toimintaansa pitkällä aikavälillä:
”Siellä on tällaista ensimmäistä kategoriaa, millä on resursseja ehkä enemmän ja laajemmin työstää sitten pidemmällä aikavälillä omaa tekemistään”
Toiseen kategoriaan luettiin puolestaan ne seurat, jotka selviävät jokapäiväisestä toiminnastaan liigassa ilman suurempia ongelmia:
”Sitten on sellaisia seuroja, jotka klaaraavat jollain tavalla sitä arkielämäänsä”
52
Kolmanneksi ja viimeiseksi kategoriaksi nähtiin ne seurat, joiden taloudellinen tilanne on haastava, ja toiminnan pitkäjänteisyys sekä suunnitelmallisuus ovat mahdollisesti hakusessa.
Taloudelliset vaikeudet voivat johtaa tilanteeseen, jossa seuran toiminta on tavallaan vain jatkuvaa tulipalojen sammuttelua, eikä pitkäjänteiseen suunnitteluun löydy aikaa:
”...sitten on ehkä sellaisia, joilla on ehkä taloudellisia haasteita, sanotaan ehkä, juuri näin pitkäjänteisyyttä tai pitkää suunnitelman toteuttamista, niin siinä voi olla sitten omat haasteensa”
”Et jos on laskupino pöydällä, niin mitä kaikkee sitä pystyy sit tekemään?”
Vaikka seurojen kategorisointi perustuikin Veikkausliigan seurojen osalta varsin pitkälti talouden ympärille, on jaottelun perusteluissa havaittavissa myös varsin selvästi strategisen suunnittelun piirteitä. Kuten aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta tiedetään, on strateginen suunnittelu yksi tärkeimmistä urheiluseuran kapasiteetin osa-alueista. (Misener & Doherty 2009.) Täten on varsin luonnollista, että se nähdään taloudellisten tekijöiden lisäksi yhdeksi selkeimmin seuroja erottelevaksi tekijäksi.
Kansallisen Liigan asiantuntijahaastattelussa nousi ilmi myös seurojen kategorisointia, joskin kategorisointia lähestyttiin hieman erilaisesta näkökulmasta ja perustein Veikkausliigaan verrattuna. Seuroja lähdettiin jaottelemaan yhteensä neljään eri kategoriaan seurojen moninaisuudesta johtuen, joista ensimmäiseksi kategoriaksi nousi osakeyhtiön alaisuudessa toimivat seurat. Osakeyhtiöseurojen nähtiin myös vahvemmin orientoituneen urheilun kaupallisen tuotteen kehittämiseen ja taloudelliseen kasvuun kuin yhdistysmuotoisten verrokkiensa:
”…meillä on tällä hetkellä kaksi seuraa, jotka toimii osakeyhtiöpohjaisesti, saman osakeyhtiön alla kuin sitten seuran miesten joukkue”
”Mä luulen, että sekin niin kuin näkyy siinä pikkasen, että tietyt seurat, jotka on virittynyt siihen ry-maailmaan, joka on tämmöinen voittoa tavoittelematon
53
yhdistysmaailma, niin se ei ehkä ole hengeltään niin taloudelliseen kasvuun, ehkäpä tänäkään päivänäkään (tähtäävä), kun taas sitten oy:ssä se kaupallinen ajattelu ja organisoituminen on ehkä vahvempaa”
Toisena Kansallisen Liigan seurojen kategoriana nousi esille ne seurat, jotka ovat osa laajempaa huippu-urheiluseuraa, mutta joissa naisten liigajoukkue toimii kuitenkin rekisteröidyn yhdistyksen alaisuudessa:
”Sitten meillä on seuroja, jotka on osa isompaa huippu-urheiluseuraa tietyllä lailla, että jossa on esimerkiksi miesten ykkösessä tai Veikkausliigassa oleva joukkue, ja sitä kautta on sellainen vahva huippu-urheiluorganisaatio siinä seurassa. Mutta sitten kuitenkin nämä naisten joukkueet on vielä ry:n alla, kun taas kaupallisempi organisaatio on seuran oy:n alla…”
Kolmanneksi seurakategoriaksi esiin nostettiin puolestaan niin sanotut pääsarjan erikoisseurat.
Näillä seuroilla ei ole ainakaan merkittävällä tavalla omaa junioritoimintaa, vaan ry, joka liigajoukkueen toiminnasta vastaa, käsittää pääasiassa vain edustusjoukkuetoiminnan.
Tällaisten seurojen on turvauduttava pelaajien hankkimisessa muiden seurojen pelaajakasvatukseen, koska omaa junioriputkea oman seuran sisällä ei luonnollisesti ole. Tämä on varsin mielenkiintoinen eroavaisuus Veikkausliigan seurakenttään verrattuna, jossa kaikilla liigaseuroilla on ainakin jonkinlaista junioritoimintaa saman seurabrändin alaisuudessa, vaikka seurojen junioritoiminta onkin usein eriytetty oman yhdistyksen alaisuuteen.
”Sitten on 2 tällaista oikeastaan pääsarjan erikoisseuraa. Eli seuraa, jolla ei ole omaa junioritoimintaa, vaan se koko ry/yhdistys/organisaatio on se Kansallisen Liigan joukkue…”
Neljänneksi Kansallisessa Liigassa tunnistettiin pelaavan seuroja, jotka ovat profiloituneet etenkin seurojen junioritoiminnan kautta, mutta joista on kasvanut edustusjoukkue myös korkeimmalle sarjatasolle. Tämän profiilin seuroissa mahdollisesti ongelmalliseksi nähtiin Kansallisen Liigan joukkueen näkökulmasta se, että riittääkö seuraorganisaatiolla resursseja ja
54
henkilöstöä edustusjoukkueen kehittämiseen, mikäli seuran pääasiallinen fokus on junioriurheilun puolella.
”Ja sitten vielä tällaisia (…) enemmän junioriorganisaationa profiloituneita seuroja, joista on sitten kasvanut liigajoukkue naisten pääsarjaan.”
”Et jos se on vahva, no tämmöinen junioriprofiiliseura, niin siellä on hirveän vaikea samaan aikaan toteuttaa sitä junioritoimintaa ja sitten viedä eteenpäin liigajoukkuetta sen saman organisaation alla ja ilman että siellä on seurassa ihmisiä, jotka siihen keskittyy, vaan sitten ne on enemmän vapaaehtoisia jotka se pyörittää sitä puolta”
Seurojen jaottelussa (kuvio 4.) Veikkausliigan ja Kansallisen Liigan välillä oli selvästi havaittavissa eroja. Selkein ero, jota jo edellisessä alaluvussa sivuttiin, on se, että Veikkausliigan seurat toimivat huomattavasti useammin osakeyhtiön alaisuudessa kuin Kansallisen Liigan seurat. Lisäksi Veikkausliigan seuroja jaoteltiin huomattavasti yksinkertaisemman jaottelun perusteella, mikä saattaa kertoa siitä, että seurojen toimintatavat ja organisaatiomallit ovat vakiintuneempia kuin Kansallisessa Liigassa. Tätä selittää mahdollisesti se, että Veikkausliigassa on ainakin pyritty toimimaan ammattiurheilun logiikalla jo useamman vuosikymmenen ajan, ja Veikkausliigan organisatorinen kenttä on täten jo varsin pitkälle strukturoitunut. Pitkälle strukturoituneella organisatorisella kentällä toimivien organisaatioiden toimintatavat tapaavat homogenisoitumaan kilpailullisista ja institutionaalisista syistä. (DiMaggio & Powell 1983.) Kansallisen Liigan puolella sen sijaan kaupallinen urheilutuote on vasta varsin tuore ja ylipäätäänkin Suomessa miesten pääsarjaa on pelattu monta vuosikymmentä kauemmin kuin naisissa. Nämä tekijät puoltavat sitä, että Kansallisen Liigan seurojen muodostama organisatorinen kenttä ei ole yhtä pitkälle strukturoitunut kuin Veikkausliigassa, ja tämä ilmenee puolestaan liigassa pelaavien seurojen monimuotoisuutena.
55 7.2.2 Seurojen taloudelliset resurssit
Molemmissa haastatteluissa vastaajia pyydettiin arvioimaan liigaseurojen ammattimaistumista urheiluseuran kapasiteetin eri osa-alueiden mukaisesti. Talouden osa-alue nousi, kuten jo aiemmin mainittiin, varsin useaan otteeseen esille etenkin Veikkausliigan haastattelussa. Kuten jo aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta tiedämme, ei urheiluseurojen taloudellinen tilanne ole ollut Suomessa kovinkaan mairitteleva (Laine & Vehmas 2017, 118.) ja lukuisia pääsarjajoukkueita on vuosien varrella suomalaisessa jalkapallossa ajautunut jopa konkurssiin.
Tämän vuoksi taloudellisten asioiden korostuminen voidaan nähdä varsin luonnollisena kehityskulkuna. Lisäksi kuten tiedetään, ei suomalainen jalkapalloilu ole taloudellisesti koko Euroopan tasolla kovin suuren mittakaavan toimintaa (Szerovay 2018, 31; Uefa 2020.), ja myös haastateltava tunnisti Veikkausliigan seurojen haasteellisen taloudellisen tilanteen ja aseman kansainvälisessä kilpailussa;
KUVIO 4. Jalkapallon liigaseurojen kategorisoinnit asiantuntijahaastatteluiden perusteella.
56
”…mekään ei pystytä pitämään, yksikään seura, että rahalla ei voi kukaan kilpailla, että pystyis palkkatasolla pitämään täällä hyviä pelaajia”
”Ja jos me katotaan tällaista taloudellista aspektia, (…) niin Euroopassa on ehkä viis tällaista jalkapallotalousryhmää, mihin näitä voidaan jaotella, ja me ollaan siinä neljännessä kategoriassa”
Liigaseurojen menneiden taloudellisten haasteiden ja ajoittaisten konkurssien vuoksi liigalisenssien ehdot etenkin taloudellisten kysymysten osalta on haastateltavan mukaan haluttu pitää tiukkoina myös seurojen toimesta. Yhdenkin liigajoukkueen konkurssi kesken kauden aiheuttaisi hyvin merkittäviä ongelmia kaikille muillekin sarjan seuroille, joten on myös liigaseurojen kollektiivisen edun kannalta hyvä asia, että taloudellisten ehtojen osalta noudatetaan tiukkaa linjaa. Kauden 2021 Veikkausliigan lisenssiehdoissa (Palloliitto 2021b.) mainitaan seuraavat neljä varoitussignaalia, joiden täyttyessä lisenssiä hakevan seuran asiakirjoihin kohdennetaan tarkempaa tarkastelua:
1. Tilintarkastuskertomuksessa epäillään jatkuvuuden periaatteen toteutumista käyttäen jotakin vakiotekstissä poikkeavaa ilmaisua
2. a. Tilintarkastetuissa tilinpäätösasiakirjoissa nettovarallisuus (taseen kokonaisvarat vähennettynä kokonaisveloilla) on heikentynyt suhteessa edellisen tilikauden tietoihin ja nettovarallisuuden kumulatiivinen muutos viimeksi päättyneeltä ja kahdelta edelliseltä tilikaudelta on negatiivinen.
b. Tilintarkastetuissa tilinpäätösasiakirjoissa oma pääoma on negatiivinen ja nettovarallisuus (taseen kokonaisvarat vähennettynä kokonaisveloilla) on heikentynyt suhteessa edellisen tilikauden tietoihin.
3. Lisenssin hakijaa/haltijaa on haettu konkurssiin
4. Lisenssin hakijalla on rekisteröityjä maksuhäiriömerkintöjä edellisen kauden ajalta.
Käytännössä Veikkausliigan lisenssin saamiseksi seuran on siis oltava taloudellisesti vakavarainen, ja sen on kyettävä näyttämään toteen, että seura pystyy viemään tulevan liigakauden läpi ilman konkurssia. Lisäksi lisenssiehdoissa mainitaan, etteivät tulevaa kautta
57
koskevat talousasiakirjat saa pohjautua kohtuuttomiin olettamuksiin ja niiden tulee täyttää määräysten minimivaatimukset sisällön suhteen.
Koska pelaajista kilpailu ei ole Veikkausliigan seuroille taloudellisilla resursseilla mahdollista, on seurojen menestyäkseen löydettävä muita keinoja, joihin hyvin usein lukeutuu pelaajien kasvattaminen ja myyminen eteenpäin. Koko Euroopan mittakaavassa pienemmät seurat pohjaavat toimintansa usein pelaajien kasvattamisen ja myymisen ympärille. (Baroncelli &
Lago 2006.) Vallitseva tilanne tarkoittaa Veikkausliigan kannalta sitä, että seurat asemoituvat eurooppalaisessa kilpailussa enemmän tai vähemmän kasvattajaseurojen asemaan, ja tätä mieltä oli myös haastateltava:
”…me ollaan kasvattajasarja, et täältä mennään eteenpäin”
Pelaajakaupasta saatavat tulot ovat haastateltavan mukaan merkittävä lisätulojen lähde liigaseuroille. Yksittäisen seuran voi kuitenkin olla vaikeaa pohjata talouttaan täysin pelaajakauppaan vuodesta toiseen. Mikäli esimerkiksi seuran junioriputkesta ei muutamaan vuoteen satukaan kehittymään pelaajaa, jolla olisi markkina-arvoa ulkomaille, voi seuran talous olla jo koetuksilla. Lisäksi jos pelaajien myyntiä tarkastellaan koko Euroopan tasolla, eivät suomalaisseurat sijoitu kovinkaan korkealle pelaajakaupoista ansaituilla tuloilla mitattuna.
Valtaosa Veikkausliigaseuroista oli kuitenkin vuonna 2018 nettopositiivisia pelaajasiirtoihin liittyen, eli seurat tienasivat pelaajakaupoilla enemmän kuin kuluttivat uusiin pelaajiin. (Uefa 2020.)
Lisäksi mielenkiintoisena asiana haastattelussa seurojen talouteen liittyen esille nousi se, että vaikka lähes kaikki Veikkausliigan joukkueet toimivat osakeyhtiöinä, ei yhdenkään seuran päätehtäväksi nähty kuitenkaan taloudellisen voiton tavoittelua. Tämä tukee varsin hyvin Sloanen (1971) jo 1970-luvulla esittämää näkemystä siitä, että eurooppalaisessa urheilukulttuurissa seurat ovat ennen kaikkea yleisen utiliteetin, kuten urheilumenestyksen ja näkyvyyden, maksimointiin tähtääviä organisaatiota eivätkä täysin taloudellisen voiton maksimoimiseen pyrkiviä tahoja. Veikkausliigaseurojen taloudellisen tilanteen kannalta haasteelliseksi nähtiin myös Suomen urheilusponsorimarkkinan pienuus ja hajanaisuus esimerkiksi muihin pohjoismaihin verrattuna. Vastaavanlaisiin näkemyksiin Suomen
58
urheilusponsorointimarkkinan pienuudesta muihin pohjoismaihin verrattuna on päätynyt myös Sponsor Insight (2018) sponsorointibarometrissään. Toisaalta kuitenkin liigan sisäinen rahanjako seuroille on korkeammalla tasolla kuin koskaan historian aikana aiemmin, ja seuroille pystyttiin kaudella 2020 jakamaan yli kolme miljoonaa euroa.
Lisäksi ongelmalliseksi nähtiin se, etteivät itse ottelutapahtumat ole seuroille loppujen lopuksi normaalitilanteessakaan mikään kultakaivos. Vahvimmassa asemassa nähtiin olevan niiden seurojen, jotka pystyvät käyttämään stadioniaan tai muita olosuhteitaan myös jalkapallon ulkopuoliseen liiketoimintaan, ja kerryttämään sitä kautta lisää resursseja urheilutoimintaansa.
Erilaiset konsernirakenteet, joissa seura omistaa ainakin osittain stadioninsa tai harjoittaa urheilutoiminnan ulkopuolista liiketoimintaa tytäryhtiöillä, vaikuttavatkin viime vuosina Suomessa yleistyneen. Perinteisesti Suomessa liikuntapaikkojen omistajuus on ollut vahvasti julkisella sektorilla liikuntalain (390/2015) hengessä, joka määrittelee, että julkinen sektori luo puitteet liikunnan ja urheilun harjoittamiselle. Itse liikunnan ja urheilun käytännön toteuttamisesta sen sijaan ovat olleet vastuussa kolmas sektori ja yritykset (Salmikangas 2012).
Budjettirajoitteiden alaisuudessa toimiva julkinen sektori ei kuitenkaan läheskään aina kykene vastaamaan seurakentän toiveisiin olosuhteisiin liittyen, jolloin seurojen on mahdollisesti itse rakennettava toivomiaan olosuhteita.
Kysyttäessä niin kutsutuista ”mesenaateista”, eli urheilua merkittävillä rahallisilla summilla tukevista tahoista, näki haastateltava niiden roolin Veikkausliigan kannalta varsin oleelliseksi vielä tänäkin päivänä. Jalkapallon ja urheilun kontekstissa mesenaatit ovat usein seurojen varakkaita omistajia, jotka rahoittavat seuran toimintaa omilla varoillaan, ja omaavat täten myös merkittävästi päätösvaltaa seuran asioihin. Mesenaattien nähtiin antavan seuralleen etenkin yllättävissä taloudellisissa haasteissa sellaisen tuen ja ”selkärangan”, jollaista olisi vapailta sponsorimarkkinoilta vaikeaa hankkia etenkään nopealla aikataululla. Toisaalta voidaan kuitenkin miettiä, aiheuttaako tilanne, jossa seuran omistaja kuittaa tappiot joka tapauksessa kauden jälkeen sen, ettei seurassa edes yritetä täydellä tarmolla tavoitella vakavaraisuutta taloudenpidossa. Voitaneen siis nähdä, että merkittävä rahoittajataho seuran taustalla luo seuralle varsin merkittävän kilpailuedun niihin seuroihin nähden, joiden on hankittava rahoituksensa vapailta sponsorimarkkinoilta. Ongelmia saattaa kuitenkin nousta esiin, mikäli seuran omistaja haluaakin jossain vaiheessa lopettaa seuran rahoittamisen, jolloin
59
tulojen ja menojen tasapainottaminen voi olla nopealla aikataululla haastavaa.
Huomionarvoista on kuitenkin myös se, että mesenaatteja löytyy myös aivan eurooppalaisen jalkapallon huipputasolla saakka, jossa lukuisten seurojen omistajatahot ovat hyvin varakkaita yksityishenkilöitä tai organisaatioita (Lang, Grossmann & Theiler 2011). Missään tapauksessa pelkästään suomalaisen jalkapallokulttuurin omasta piirteestä ei siis varsinaisesti ole kyse.
Kansallisen Liigan haastattelussa taloudelliset teemat olivat myös varsin usein esillä, joskin eivät aivan yhtä paljon kuin Veikkausliigan puolella. Haastateltava tunnisti faktan, että Kansallisen Liigan seurojen budjetit ja toiminnan taloudellinen laajuus ovat varsin kaukana Veikkausliigan vastaavista, mutta toisaalta nykyisen tilanteen nähtiin mahdollistavan nopeankin kasvun. Lisäksi vahvuudeksi nähtiin se, ettei Kansallisen Liigan seuroilla ole juurikaan entisiä velkoja vaikeuttamassa toimintaa, joka täten mahdollistaa kasvun rakentamisen taloudellisesti kestävälle pohjalle. Lisäksi urheilullisesti menestyneitä seuroja nähtiin yhdistävän se, että nämä seurat saavat maksimoitua hyödyn rajallisista resursseistaan, kun taas yleinen kiire ja pula taloudellisista resursseista yhdistävät urheilullisesti heikommin menestyviä seuroja.
Seurojen tulevaisuuden kehittymisen kannalta yksi hyvin mielenkiintoinen asia, joka Kansallisen Liigan haastattelussa myös nousi esiin, oli Fifan kasvattajarahajärjestelmän puuttuminen naisten jalkapallossa. Kasvattajarahajärjestelmä (engl. Club training compensation) pohjautuu Fifan sääntöihin pelaajien rekisteröimisestä ja liikkumisesta, jonka mukaan (mies)pelaajasta, joka allekirjoittaa ensimmäisen ammattilaissopimuksensa tai alle 23-vuotiaan pelaajan siirtyessä toiseen seuraan, on uuden seuran maksettava kompensaatio pelaajan kasvattaneelle seuralle tai seuroille. (FIFA 2019b.) Kompensaatiojärjestelmä on kuitenkin voimassa vain miesten jalkapallossa, ja tämä tarkoittaa sitä, etteivät naisjalkapallossa pelaajia kasvattavat seurat pääse hyötymään taloudellisesti pelaajien kehittämiseen tehdystä työstään, mikäli pelaajasta ei makseta suoraa siirtokorvausta. Haastateltava ei osaltaan tämä vuoksi nähnyt, että naisten jalkapallossa pelaajia kehittämällä ja myymällä olisi mahdollista tehdä tällä hetkellä juuri lainkaan merkittävää taloudellista tulosta, mikä luonnollisesti heikentää seurojen ammattimaistumisen mahdollisuuksia. Toisaalta haastattelussa nousi ilmi, että Uefa on kysynyt kansallisilta liitoilta näkemyksiä järjestelmästä, ja että kasvattajarahajärjestelmä saattaa tulevaisuudessa hyvinkin laajentua myös naisten puolelle.
60
Lisäksi Palloliitolla on oma maan sisäinen kasvattajarahajärjestelmä, jonka kautta suomalainen seura maksaa kasvattajakorvauksia noin 30 euroa per ottelu naisten pääsarjassa. Korvaukset tässä mallissa ovat yhteensä muutamia tuhansia euroja.
”…et vaikka se seura tekisi kuinka hyvää pelaajakehitystyötä, ja vaikka se kuinka olis heidän kasvattamansa, ja sitten kun se (pelaaja) lähtee ulkomaille, niin se (kasvattajaseura) ei kuitenkaan saa siitä vielä käytännössä euroakaan”
7.2.3 Seurojen henkilöstö
Palkatun henkilöstön määrän lisääntyminen on ollut kuluneina vuosina yksi eniten esille nostetuista suomalaisen liikunta- ja urheilukulttuurin muutoksista ja yleisellä tasolla yksi ammattimaistumiskehityksen ilmenemismuodosta (Nagel ym. 2015). Koska liikunta- ja urheilu on perinteisesti Suomessa organisoitu vapaaehtoisen kansalaistoiminnan pohjalta, on palkattujen työntekijöiden lisääntyminen seuroissa ollut merkittävä muutos liikunta- ja urheilukulttuurissamme. Lukuisia Veikkausliigaseuroja on kuitenkin jo varsin pitkään toiminut osakeyhtiöinä, joiden luonteeseen palkkatyö kuuluu varsin oleellisesti. Täten tutkielman kannalta seurojen henkilöstö ja niiden profiilissa mahdollisesti tapahtuneet muutokset ovatkin yksiä kiinnostavimpia kysymyksistä.
Kuten taloudellisten kysymysten kannalta, myös henkilöstön osalta liigalisenssivaatimukset asettavat liigaseuroille tietyt vähimmäisvaatimukset. Veikkausliigan lisenssiehtojen luku 7 määrittelee, että liigalisenssin saamiseksi seuralla on oltava nimettynä KHT-pätevyyden omaava tilintarkastaja, UEFA Pro-lisenssin omaava päävalmentaja, vähintään Uefa A-lisenssin omaava apuvalmentaja, toimitus- tai toiminnanjohtaja, päätoimisena tai ostopalveluna toimiva talousvastaava, järjestysvalvojakortin omaava turvallisuusvastaava, Uefan lisenssin omaava valmennuspäällikkö, kolmen vuoden työkokemuksen tai media-alan koulutuksen omaava mediavastaava, riittävä toimistohenkilöstö, tapahtumapäällikkö, tilastointivastaava, riittävä määrä turvallisuushenkilöstöä, vähintään yksi nuorten valmentaja ikäluokkaa kohden, jolla on Palloliiton hyväksymä valmentajatutkinto, lääkäri, koulutettu fysioterapeutti ja
61
kannattajatoiminnan yhteyshenkilö. Lisäksi seuralla tulee olla yleisölle avoin toimisto.
(Palloliitto 2021b.) Miesten osalta lisenssiehdot määrittelevät varsin laajasti sen, mitä kaikkea henkilöstöä seurassa on oltava, jotta korkeimmalla sarjatasolla on ylipäätään mahdollista pelata.
Lisenssiehdot ottavat kantaa toiminnan palkallisuuteen tai vapaaehtoisvoimin hoidettavuuteen vain muutaman toimenkuvan osalta, mutta lienee selvää, että valtaosa yllä mainituista tehtävistä on hoidettava palkatun työvoiman avulla niiden spesifisyyden vuoksi.
Kansallisen Liigan lisenssivaatimukset henkilöstön osalta puolestaan edellyttävät tilintarkastajan, jolla on KHT- tai HT-pätevyys, toimitus- tai toiminnanjohtajan, riittävän talousalan taustan omaavan talousvastaavan, päävalmentajan, jolla on voimassa oleva UEFA A-, UEFA Elite Youth A- tai UEFA Pro –lisenssi, vähintään UEFA B-lisenssin omaavan valmennuspäällikön ja apuvalmentajan, mediavastaavan, riittävän toimistohenkilöstön, tapahtumapäällikön, tilastointivastaavan, järjestyksenvalvojakortin omaavan turvallisuusvastaavan, valmentajan kaikille juniorijoukkueille sekä lääkärin ja koulutetun fysioterapeutin. (Palloliitto 2021c.) Henkilöstön osalta Kansallisessa Liigassa vaatimukset ovat siis monin paikoin hieman matalammat kuin Veikkausliigan lisenssiehdoissa, mikä kertoo jo jonkin verran liigojen eroista henkilöstön ammattimaistumisen suhteen.
Haastatteluissa kysyttäessä liigaseurojen henkilöstön ammattimaistumisen tilanteesta molemmissa haastatteluissa nousi esiin se, että seurojen taustahenkilöstön, kuten data-analyytikkojen sekä myynnin ja markkinoinnin osaajien määrä on lisääntynyt viime vuosina.
Veikkausliigan osalta esiin nousi etenkin se, että seuraorganisaatioissa on pyritty palkkaamaan etenkin eri alojen spesialisteja, sen sijaan että seuroissa olisi niin kutsuttuja ”jokapaikanhöyliä”.
Tämän voi nähdä ilmentävän hyvin Nagelin ym. (2015) ammattimaistumisen viitekehyksen mukaista henkilöstön ammattimaistumista, jossa organisaation henkilöstö ei enää tee kukin mitä sattuu, vaan toimenkuvat eri toimijoille ovat tarkasti määriteltyjä:
”Tässä mun mielestä on ollut juuri sitä selkeintä kehittymistä, et niitä taustaorganisaatioita on pyritty kasvattamaan”
62
”…jatkuvasti sinne taustoihin pyritty hakemaan juuri tällaisia spesiaaliosaajia yksittäisiin asioihin.”
Kansallisessa Liigassa puolestaan tunnistettiin trendi palkkatyöläisyyden ja päätoimisuuden lisääntymisessä:
”…viimeisen 5 vuoden aikana tapahtunut iso muutos siinä, että onko liigajoukkueen päävalmentaja päätoiminen vai ei.”
Vaikka molemmissa haastatteluissa tunnistettiin seurojen palkattujen työntekijöiden määrän lisääntyneen etenkin seurojen taustaorganisaatioissa, nähtiin vapaaehtoistyö kuitenkin hyvin tärkeäksi voimavaraksi sekä Veikkausliigan että Kansallisen Liigan seuroille. Veikkausliigan seurojen kannalta vapaaehtoistyö nähtiin merkittäväksi voimavaraksi etenkin ottelutapahtumien järjestämisessä, vaikka vapaaehtoistyöntekijöiden löytäminen koettiinkin haastavammaksi nykyään kuin menneinä vuosina. Kansallisen Liigan osalta vapaaehtoistyö nähtiin hyvinkin arvokkaaksi seurojen toiminnan kannalta, mutta hyvin tärkeäksi nähtiin myös se, että vapaaehtoistyötä johdetaan ja organisoidaan. Vapaaehtoistyön luonteen muuttuminen onkin ollut yksi suomalaisen liikunta- ja urheilukulttuurin, ja laajemmin toki myös koko kansalaisyhteiskunnan, merkittävimpiä muutoksia. (Vehmas, Koski & Lehtonen 2019). Tämä kehityskulku vaikuttaisi ilmenevän myös suomalaisen jalkapalloilun korkeimmalla tasolla.
Kaikkien edellä mainittujen tekijöiden pohjalta on Veikkausliigan ja Kansallisen liigan henkilöiden ammattimaistumisessa havaittavissa varsin selvästi eroja. Veikkausliigan organisatorinen kenttä, jonka seurat ovat jo varsin pitkään toimineet osakeyhtiöinä, ja joiden taustaorganisaatioihin liigalisenssi edellyttää varsin spesifejä osaajia, vaikuttaisi olevan Kikulisin, Slackin ja Hiningsin (1992) arkkityyppimallissa niin kutsutun ”johdon toimiston”
(engl. executive office) vaiheessa, jossa ammattilaiset johtavat ammattilaisia ja vapaaehtoistyöntekijät ovat lähinnä toimintaa tukevissa rooleissa. Kansallisen Liigan seurat puolestaan vaikuttavat yleisesti ottaen olevan niin sanotun lautakunnan huoneen (engl.
boardroom) tilanteessa, jossa seuraorganisaatioihin on alettu palkkaamaan päätoimisia työntekijöitä, mutta samaan aikaan seuroissa toimii myös paljon vapaaehtoistyöntekijöitä.
Tällaisessa tilanteessa työnjako ja kommunikaatio vapaaehtoisten ja palkallisten välillä on tärkeää, jottei esimerkiksi konflikteja eri profiilin toimijoiden välille synny.
63 7.2.4 Seurojen suunnittelu ja kehittäminen
Kuten jo aiemmin tässä työssä on käsitelty, urheiluseurojen kapasiteetin kannalta Misener ja Doherty (2009) ovat tunnistaneet, että suunnittelu ja kehittäminen ovat yksiä tärkeimpiä osa-alueita. Täten se, että molemmissa asiantuntijahaastatteluissa tunnistettiin pitkäjänteinen suunnitelmallisuus ja strateginen johtaminen hyvin tärkeiksi liigaseurojen elinvoimaisuuden kannalta, ei ole kovin yllättävää:
”Mut se et kuinka paljon kannattaa yksittäisiin pelaajiin ja hankkia kalliilla jotain yksittäistä tai paria, kolmea pelaajaa ja toivoa et näiden avulla tänä vuonna saataisiin jotain pidempiaikaista menestystä. Sen sijaan (…) on lähdetty rakentamaan sitä taustaorganisaatiota ja seuran rakennetta kehittämään silleen, että se olisi juuri pitkäjänteisempää ja järkevämpää toimintaa.”
” …ehkä tiedostettu se, että ei voi vaan sitä samaa kehää (kiertää) joka aina marraskuussa alkaa alusta ja siten että se ei mene mihinkään”
Elinvoimaisuuden lisäksi pitkäjänteinen suunnitelmallisuus nähtiin etenkin Kansallisessa Liigassa urheilullisen menestyksen yhdeksi merkittävämmäksi osatekijäksi, joka yhdistää viime vuosina parhaiten menestyneitä seuroja:
”Ja se tietty suunnitelmallisuus siellä taustalla, vaikkei he ehkä pysty maksamaan isoimpia palkkoja niin silti se on siellä”
Kysyttäessä haastateltavien näkemystä siitä, mitä urheilun ammattimaistuminen heidän mielestään tarkoittaa, nousi esille hyvin vahvasti juuri strategisen suunnittelun merkitys ja se, että seuran toiminta on pitkäjänteistä. Ammattimaisen toiminnan vastakohdaksi nähtiin molemmissa haastatteluissa puolestaan pelkkä yksittäisen kauden urheilullisen menestyksen jahtaaminen ja ”yhden ihmisen puuhaviritykset”. Nämä näkemykset osuvat varsin vahvasti
64
yhteen Nagelin ym. (2015.) viitekehykseen ammattimaistumisen muodoista, joihin organisaation strategioiden ja toimintojen rationalisoituminen lukeutuvat.
7.2.5 Muut haastatteluissa ilmi nousseet asiat
Kuten teemahaastatteluissa yleensä, myös tämän tutkimuksen haastatteluissa esille nousi asioita, joita ei ainakaan täysin suoraan ole mielekästä asettaa ennalta määriteltyjen teemojen alaisuuteen. Yksi mielenkiintoisimmista haastatteluaineiston pohjalta esiinnousseista asioista olivat liigojen tavat ohjata ja vaikuttaa seurojen toimintaan pelkkien liigalisenssiehtojen lisäksi.
Kuten jo edellä on mainittu, liigalisenssin ehdot määrittelevät vähimmäisvaatimukset seurojen
Kuten jo edellä on mainittu, liigalisenssin ehdot määrittelevät vähimmäisvaatimukset seurojen