Opposition mahdollisuudet ja politiikan huono maine

48 Valtapuoluetta tukevilla poliittisilla toimijoilla on huomattavasti laajemmat

toimintamahdollisuudet kuin oppositiokannalla olevilla kansalaisyhteiskunnan toimijoilla.

Tämä näkyy selvästi näiden eri tahojen käytettävissä olevissa resursseissa kuin myös niissä mahdollisuuksissa, joita toimijoilla on medianäkyvyyden ja järjestäytyneen toiminnan suhteen. Tämän panin merkille aiemmassa tutkimuksessani (Koskinen 2011), jossa tutkin kahden venäläisen nuorisojärjestön, Yhtenäistä Venäjää tukevan Našin sekä oppositioliike Oboronan, verkkosivuilta välittyviä poliittiseen toimintaan liittyviä erilaisia diskursseja. Našin ja Oboronan verkkosivujen kautta välittyy mielestäni hyvin jännitteinen kuva liikkeiden toiminnasta, kun liikkeet pyrkivät sovittamaan omia intressejään valtion asettamiin melko ahtaisiin raameihin. Naši pyrkii toiminnassaan pysymään lojaalina hallitukselle ja toimimaan apuna valtion tavoitteiden saavuttamisessa, kun taas Oborona tekee tiukan rajanvedon oman toimintansa ja politiikaksi kutsutun toiminnan välille, eikä edes pyri vuorovaikutukseen valtapuolueen kanssa. Tutkimukseni perusteella nuorisoliikkeet olivat sitä mieltä, että kansalaisyhteiskunnan piirissä toimivien liikkeiden tulee keskittyä joko pelkästään

valtapuolueen intresseihin tai asettua jyrkkään vastarintaan suhteessa valtioon. Toisin sanoen nuorisojärjestöt näkevät kansalaisyhteiskunnan joko täysin valtiossa kiinni olevana tai siitä täysin irrallisena yhteiskunnan osa-alueena. Tämän kaltainen asennoituminen taas ei auta kansalaisyhteiskunnan ja valtion välisessä ja demokratiaa tukevassa vuoropuhelussa.

Jussi Lassila (2007) pitää hälyttävänä sitä tapaa, jolla Venäjän hallinto suhtautuu nuorten poliittiseen aktiivisuuteen. Lassilan mukaan nuorison omasta aktivoitumisesta huolimatta poliittisen eliitin suhtautuminen nuorisopolitiikkaan ei ole muuttunut sitten 1990-luvun.

Nuorisoa pidetään Venäjällä yhä ylhäältä ohjatun säätelyn kohteena eikä itsenäisesti

ajattelevana yhteiskuntaa eteenpäin vievänä voimavarana. Valtion näkökulmasta poliittinen aktiivisuus on hyvästä, niin kauan kuin se noudattaa valtapolitiikan hyväksymää linjaa. Olen samaa mieltä Lassilan kanssa siitä, että tällainen suhtautuminen nuorisopolitiikkaan vain ruokkii poliittista pysähtyneisyyttä ja kansalaisten passiivisuutta, sillä Irina Miljukovan (1996) sanoja lainatakseni ”Nuoriso on osoittautunut sosiaaliseksi ryhmäksi, joka on psykologisesti muita valmiimpi muutoksiin.” Toisin sanoen niille venäläisille nuorille tai nuorille aikuisille, jotka eivät ole eläneet totalitaarisen hallinnon alaisina, ei ole vielä ehtinyt kehittyä pinttyneitä ideologioita ja toimintamalleja, jolloin heidän aktivoiminen niin sanottuun aitoon kansalaisaktiivisuuteen olisi vielä mahdollista, jos poliittiselle toiminnalle annettaisiin riittävästi tilaa.

49 Opposition ja nuorisopolitiikan asemaan viitaten, ei ole ihme, että politiikalla on venäläisten keskuudessa huono maine. Koska politiikan teko on kietoutunut tiukasti valtapuolueen ympärille, myös politiikka sanana käsitetään Venäjällä synonyymiksi valtapuolueen ajamalle politiikalle (Lassila 2007). Tästä syystä muun muassa aiemmin tutkimani nuorisoliike

Oborona painotti kiivaasti, ettei kyseessä ole poliittinen liike, vaikka yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta kyse oli nimenomaan poliittisesta oppositioryhmästä. Sama ilmiö koskee osittain myös demokratia- ja kansalaisyhteiskunta -käsitteitä, koska Yhtenäisen Venäjän poliittisessa retoriikassa nämä käsitteet vilahtavat usein samassa yhteydessä puolueen tekemien päätösten kanssa, jotka usein saattavat jopa heikentää kansalaisten

toimintamahdollisuuksia. Tämä vaatii Venäjä-tutkijoilta erityistä tarkkuutta sen suhteen, mistä poliittiset liikkeet puhuvat, kun ne puhuvat politiikasta, demokratiasta tai

kansalaisyhteiskunnasta. Jos käsitteet ymmärretään tiukasti niiden länsimaisessa teoreettisessa merkityksessä, käsitteet onnistuvat enemmän hämmentämään kuin selittämään tutkittavia ilmiöitä.

Sen lisäksi, että venäläisten politiikan käsitteellistämistavoissa on selviä eroja länsimaisen politiikkakäsityksen kanssa, myös venäläiset puolueet sekä kansalaisyhteiskunnan järjestöt ja liikkeet ponnistavat hyvin erilaiselta pohjalta kuin niiden länsimaiset vastineet. Vuonna 2004 kirjoitetussa artikkelissaan Geir Flikke pohtii sitä, mistä Venäjän hajanainen oppositiorakenne on saanut alkunsa. Flikke käyttää esimerkkitapauksena Demokraattinen Venäjä – liikettä, joka vielä 1990-luvun alussa antoi toiminnallaan viitteitä siitä, että Venäjälle saattaisi hyvinkin kehittyä edustuksellinen demokratia sekä monipuoluejärjestelmä. Tarrown tavoin Flikke nostaa esiin poliittiset mahdollisuusrakenteet, joiden avulla sosiaalisten liikkeiden menestystä, kehitystä ja muutosta on usein selitetty (emt. 1207). Flikke argumentoi, ettei poliittinen mahdollisuusrakenne yksin selitä liikkeen menestykseen tai hiipumiseen johtavia tekijöitä, sillä vaikka poliittinen mahdollisuusrakenne pysyisi muuttumattomana, aktivistien ja eri aktivistiliikkeiden keskinäiset suhteet ovat alttiita muutoksille (emt. 1208).

Demokraattinen Venäjä – liikkeen vaikutusvallan kaventumista Flikke selittää sisäisten ristiriitojen syntymisellä. Ristiriidat johtuivat siitä, ettei Venäjän eliitti halunnut luopua perestroikan myötä saavutetuista eduistaan, vaikka oli mukana kampanjoimassa

demokraattisten vaalien puolesta. (emt. 1210) Flikken mukaan Demokraattinen Venäjä koostui enemmän omia etujaan ajavista pienemmistä ryhmittymistä kuin yhtenäisestä demokraattisesta rintamasta (Flikke 2004, 1207). Tämä on nähty keskeiseksi ongelmaksi myös nyky-Venäjän poliittisessa kentässä, joka koostuu useista jopa ideologisesti toisiaan

50 vastaavista ryhmistä, jotka eivät kuitenkaan kykene keskinäiseen vuorovaikutukseen saati rakentamaan yhtenäistä poliittista rintamaa tai puoluetta.

Flikke huomauttaa, ettei Demokraattinen Venäjä – liikkeen johtohahmoilla ollut tarpeeksi tahtotilaa organisoida Demokraattista Venäjää puolueen suuntaan, vaan toiminta jäi sosiaalisen liikkeen tasolle. Hän argumentoikin, että perestroika jätti jälkeensä hajanaisen, epävarman ja kampanjapohjaiselle toiminnalle perustuvan kansalaisyhteiskunnan, jonka rakenne ei mahdollistanut poliittisten teemojen aktiivista esilletuontia. (emt. 1230.) Flikke toteaa myös, ettei oppositiorakenne päässyt kehittymään edustuksellisen demokratian vaatimaan suuntaan liikkeen johtajien valtataistelujen sekä kollektiivista toimintaa ja

organisatorista rakennetta koskevien erimielisyyksien vuoksi (emt. 1207). Zoe Knox (2006, 9) puhuu kirjoittajakollegoidensa kanssa Venäjän ”kelluvasta puoluesysteemistä”, joka aliarvioi poliittisten rakenteiden pysyvyyden tärkeyttä demokraattisessa hallinnossa. Tällä he

tarkoittavat sitä, että puolueita ja erilaisia kansanliikkeitä syntyy aina vaalien alla, mutta niistä harva jatkaa toimintaansa vaalien jälkeen. Kelluvasta puoluesysteemistä puhuttiin myös jo vuoden 1999 duuman vaalien yhteydessä, joten tilanne on pysynyt samankaltaisena jo huomattavan pitkän aikaa (Rose ym. 2001).

Puolueiden lisäksi venäläiset yhteiskunnalliset liikkeet ponnistavat hyvin erilaiselta pohjalta kuin niiden länsimaiset vastineet. Uusien liikkeiden syntyä selitetään usein uusien

yhteiskunnallisten ongelmien syntymisellä, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan laajojen massojen kollektiivista toimintaa. Kuten aiemmin olen todennut, Venäjällä totalitaristinen hallinto ei Neuvostoliiton aikana mahdollistanut yhteiskunnallisten liikkeiden syntyä. Tämä ei

kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö esimerkiksi ympäristönsuojelun kaltaiset aatteet olisi levinnyt neuvostokansalaisten keskuudessa. Yanitsky (2000, 101) tähdentääkin, että Venäjällä ympäristöliike oli olemassa jo Neuvostoliiton aikana, mutta sen toiminta pysyi hyvin

marginaalisena vähäisten toiminta- ja tiedotusmahdollisuuksien takia. Se, ettei selkeää liikettä tai järjestöä jonkin tietyn aatteen ympärille muodostunut, ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteivätkö samanhenkiset ihmiset olisi löytäneet toisiaan, aivan kuten luvussa kolme puhuin Neuvostoliittolaisten hippien ja punkkarien yhteydessä.

Flikken tavoin myös Yanitsky (2000) kritisoi länsimaiselle sosiaalisten liikkeiden tutkimukselle tyypillistä tapaa ymmärtää poliittisen mahdollisuusrakenteen käsite

tarrow’laisessa mielessä, jossa mahdollisuusrakenteella viitataan yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin ja niiden kimmokkeina syntyviin uuden sosiaalisen liikkeen kehittymiselle

51 suotuisiin olosuhteisiin. Tästä näkökulmasta poliittinen mahdollisuusrakenne on toimiva käsite kuvaamaan vain länsimaista taloudellisesti vakaata demokraattista valtiota, mutta ei

”kaiken kattavan vastustuksen” valtioita, jollaiseksi hän Venäjää luonnehtii (emt. 101).

Yanitsky argumentoi, että liikkeiden kehitykseen vaikuttavat kolme erilaista yhteiskunnallista kontekstia. Näistä ensimmäinen on historiallis-kulttuurinen konteksti, jolla tarkoitetaan yhteiskunnallisia arvoja ja normeja, joita muun muassa valtion koululaitos välittää. Venäjällä tämä konteksti liittyy monelta osin Venäjän suurvalta-imagon rakentamiseen ja kansallisen patriotismin levittämiseen. Toinen konteksti on makro-sosiaalinen konteksti, jolla Yanitsky viittaa tapaan, miten kansalaisten ja valtion väliset suhteet on rakennettu. Kuten moneen otteeseen tämänkin tutkimuksen aikana on todettu, Venäjällä kansalaisyhteiskunta toimii valtiolle alisteisessa asemassa. Kolmas Yanitskyn määrittelemä konteksti on tilanne- ja statuskohtainen konteksti, joka näkyy Venäjällä muun muassa siinä tavassa, jolla

oppositiopolitiikkaan suhtaudutaan. (emt. 29–36.) Kun nämä kaikki edellä mainitut kontekstit otetaan huomioon, voidaan arvioida liikkeen syntyyn tai syntymättömyyteen vaikuttavia tekijöitä. Yanitskyn mukaan yhteiskunnallista ilmapiiriä voidaan pitää liikkeelle

sopimattomana tai jopa liikkeelle vihamielisenä (hostile), jos kaikki kolme kontekstia ovat liikkeen toimintaa vastaan (emt. 101). Venäläisten oppositioliikkeiden kohdalla tilanne on hyvin lähellä tällaista kaikenkattavan vastustuksen yhteiskunnallista ilmapiiriä.