Kouluttautuminen, uuden tiedon hankinta ja itsensä kehittäminen esitetään tärkeinä, jopa pakollisina, prosesseina, mikäli suomalaista yhteiskuntaa halutaan kehittää ja ylläpitää korkean teknologian yhteiskuntana. Ammattitaitoa ja osaamista on pakko ylläpitää erilaisten täydennys- ja uudelleenkoulutusten avulla. (Valtonen 1997, 17.) Työntekijät voivat myös yrittää selvitä uuden talouden haasteista itsenäisesti. Heidän on mahdollista pyrkiä selvittämään mitä tietoja ja taitoja
9
uusi talous ja työelämä vaativat. Itseopiskelu tarjolla olevien oppaiden tai moninaisten verkkomateriaalien ja -yhteisöjen avustuksella on yksi ratkaisu (kts. esim. Shaugnessy 2015). Non-formaalin koulutuksen roolia nykyajan työelämässä on tärkeä pohtia, koska koulutustuotteiden tuottaminen on osa työelämän haasteisiin vastaamista.
Non-formaali koulutus (Rogers 2004, Jarvis 2010) on tutkintoon suuntaavan formaalin opetuksen ja arjessa tapahtuvan informaalin oppimisen ulkopuolelle viety kokonaisuus. 2000-luvun alun non-formaalin koulutuskentässä mielikuvat vaihtelivat vahvasti. Toisaalta non-formaali koulutus nähtiin vapauttavana, koska se on formaalin ja perinteisen opetuksen ulkopuolella.
Toisaalta se näyttäytyi myös ei-haluttavana, koska se ei kuulunut formaalin, tutkinnollisen pätevyyden tarjoavan opetuksen piiriin. Perinteinen formaali opetus nähtiin vahvasti tavoittelemisen arvoisena, perinteisenä osaamisen kartuttamisen ja osaamisen kreditoinnin muotona. (Rogers 2004, 4.) Non-formaali näyttäytyy perinteiseen koulutukseen verrattuna vapaamuotoisemmin laadittavan toteutuksensa vuoksi varteenotettavana vaihtoehtona yritysten henkilöstöresurssien kehittämisen työkaluna. Pyrkimyksenä on koulutuksen avulla saada työntekijöiden täysi potentiaali hyödynnettyä ja otettua käyttöön. (Jarvis 2010, 52.)
Non-formaaliin koulutuskenttään kuuluvat täydennyskoulutukset voidaan nähdä formaaliin verrattuna avoimempina oppimis- ja opiskeluympäristöinä, joissa on mahdollista liikkua tiettyjen joustavuusulottuvuuksien rajoissa. Nämä ulottuvuudet auttavat määrittämään täydennyskoulutuksen suorittamisen tapoja ja mahdollisuuksia. Niitä ovat aika (sovitut kokoontumiset vai vapaus ajasta), paikka (paikka sidonnaisuus vai joustavuus), oppisisällöt (ennalta määrätyt, valikoidut tai räätälöidyt), yhteistoiminnallisuus (ryhmäpohjaisuus vai yksilöllinen opiskelu), saavutettavuus (opiskelijavalinta vai avoin kaikille), opiskelutahti (ennalta vai itse määrätty), välineet ja menetelmät (yksi tai useita), työelämäyhteys (puuttuu, harjoittelu tai projektipohjainen) ja toteutustapa (kausi, projekti vai itseopiskelu). (Manninen 1996). Rajojen ja rajoitteiden erilaisten mahdollisuuksien näkeminen aikuisoppijan näkökulmasta voidaan ajatella olevan yksi tekijä, joka selittää mahdollisuuksia nähdä täydennyskoulutukset vastauksena työelämän haasteisiin; suunnitelmissa on mahdollisuudet joustaviin ja räätälöityihin koulutusratkaisuihin, joissa on helppo nähdä potentiaalia positiivisen yksilökehityksen aikaansaamiseksi ja uuden tiedon vaikuttavalle oppimiselle.
Edwards (1998, 181) haluaa käyttää oppijakeskeisyyteen, yksilölliseen oppimistarpeeseen ja itseohjautuvaan oppimiseen liittyvän terminologian sijaan fordismin ja post-fordismin kehityskulkuja paljastavaa diskurssia. Diskurssit ovat osa sosiaalisen todellisuutemme
10
voimarakenteiden ylläpitoa. Fordismi ja post-fordismi liittyvät elinikäisen oppimisen työelämäkontekstin hyötyajatteluun. Tästä näkökulmasta yhteisiä piirteitä, jotka esitetään väistämättömänä osana tulevaisuutta, ovat hyvin koulutettu työvoima, joka kykenee vastaanottamaan uutta tietoa ja siirtämään taitojaan taloudellisten vaatimusten muuttuessa, kuluttajan valinta, taloudellinen muutos ja transformaatio. Tämä on eräänlainen ekologisen darwinismin muoto, johon ihmisiä pyydetään sopeutumaan ja jota vaaditaan tukemaan. Korkeasti koulutettujen työntekijöiden kokemus esitetään tavoiteltavana normina, vaikka he edustavat työntekijöiden vähemmistöä. Tällöin keskeisenä kehityskulkuna on, että työelämässä menestyminen vyörytetään yksilön harteille avoimien oppimismahdollisuuksien muodossa, jolloin menestymättömyyden nähdään olevan yksilön omien taitojen tai taitamattomuuden varassa.
(Edwards 1998, 184.)
Tietoyhteiskunta vaatii uudelleenkoulutettua työvoimaa, joka hallitsee tietopohjaiset työtehtävät. Koulutusorganisaatioiden yhteistyö työelämän toimijoiden kanssa auttaa tällaisiin koulutustarpeisiin vastaamisessa. Työntekijöiden täytyy oppia uusia taitoja, jotta he pysyvät muuttuvassa työelämässä mukana. Talouden muutosten myötä alemman tasojen tehtävät vähenevät, kun tietotyö kasvaa. (Braverman 2013.) Puhuessaan tietoyhteiskunnasta Viren ja Vähämäki (2015) käyttävät termiä tietokykykapitalismi, joka on käännös ranskankielisestä termistä
”capitalisme cognitif”, kognitiivinen kapitalismi. Tietokykykapitalismin tutkimuksessa korostetaan tiedon, tieteiden ja oppimisen keskeistä roolia taloudellisen arvon synnyssä. Esille nostetaan nykykapitalismin pyrkimyksiä ottaa haltuun ihmisen kyvyt luoda merkityksiä, symboleita ja uusia maailmoja. Kyse ei ole tiedon merkityksen kasvusta varallisuuden tuotannossa, vaan elementaarisen tiedon tuottamisen ja merkityksenluomisen asettamisessa pääoman arvonlisäysprosessiin. Tietokykykapitalismin tarkastelussa uuden tiedon ja erilaisten innovatiivisten tuotteiden voidaan nähdä olevan peräisin moniulotteisista yhdistelmistä, kuten työntekijäkollektiivien yhteistoiminnan aidosti sosiaalisesta, yksilöiden erityisiin ominaisuuksiin palautumattomasta ulottuvuudesta, verkostoista ja laajemmin koko yhteiskunnan kehityksestä.
Tällöin palkkausta mietittäessä, kun työntekijän yksilöllinen suoritus ei erotu ja palkkaa on hankala kohdentaa, palkkatyöläinen muuttuu puolittain itsenäiseksi yrittäjätyöntekijäksi, jolloin Viren ja Vähämäki (2015, 31) näkevät palkkatyön hajoavan. Palkkatyöläinen muuttuu inhimilliseksi pääomaksi, jonka arvo tunnustetaan tuottajana ja tietynlaisena ”minäyrittäjänä” jatkuvissa koulutusinvestoinneissa.
11
Työelämän kehityskulut heijastuvat non-formaaleihin henkilöstö- ja täydennyskoulutuksiin.
Aiemmin työelämässä tavaran tuottaminen ja sen sisältämä lisäarvo, joka on syntynyt työvoiman tuotantokapasiteetista, ovat olleet ihmisen persoonallisuuden ja kehollisuuden ulkopuolella. Uuden työn perustana on kuitenkin sekä yksilön potentiaali että yleinen osaaminen. Kapitalistinen tuotanto ja pääoma edellyttävät aina omalle arvonlisäykselle jotain uutta ja vielä valloittamatonta, sille kokonaan alistumatonta potentiaalia. Nyt vapaa-aika ja koulutus ovat saamassa tämän roolin loppumattomien potentiaalien tuottajina. Koulutuksen potentiaali näyttäytyy etenkin uudelleenkoulutuksen kontekstissa, joka on nopeasti käyttöönotettavissa mihin tahansa työelämän tarpeeseen. Työhön ja koulutukseen yhdistyessään potentiaalit tulevat samalla yhteiskunnallisen pääoman kontrollin kohteiksi entistä persoonallisemmilla tasoilla. Kehityskulut ovat suuntautuneet kohti persoonallisesti kehittyviä ja kehittäviä kvalifikaatioita. Toisaalta samaan aikaan ristiriitaisesti uusliberalistisessa koulutusajattelussa korostuu tehostuva kontrollointi yksilöllisten kyvykkyyksien ohjailun ja laskennan muodoissa. (Pasanen 2015, 80.)
Tutkimuskirjallisuuden katsauksessa yhtenä haasteena on täydennyskoulutukseen liittyvä moninainen termistö. Moni tutkija ymmärtää ja määrittelee erilaisia prosesseja ja aikuiskoulutuksen osa-alueita eri tavoin. Non-formaali koulutus saatetaan nähdä olevan määritelty tai rajattu liian epäselvästi, jolloin se pyritään jättämään kokonaan käsittelemättä tai pois tarkastelusta (esim. Vaherva 1998, 157). Kehitysmaiden koulutusohjelmien parissa työskennellyt Rogers (2004, 6) näkee ongelman sijaitsevan koulutusten löyhässä tai vajavaisessa määrittelyssä.
Koulutusten järjestäjät eivät välttämättä edes tiedä tai tunnista, mitä he non-formaalilla koulutuksella tarkoittavat.
Täydennyskoulutuksia ei järjestetä tyhjiössä. Taustakirjallisuudeksi poimitun kapitalismin ja tietokykykapitalismin kriittisen tarkastelun on tarkoitus antaa pohja tutkimuskohteen kontekstille;
täydennyskoulutusohjelmiin osallistuneiden aikuisopiskelijoiden käsityksille. Koulutusten taustalla vaikuttavien kehityskulkujen tiedostaminen on ensisijaisen tärkeää, koska käsityksistä saadaan paljastettua työelämädiskurssin kriittisen tarkastelun valossa yksittäisiä työntekijöitä laajempia kulttuurisia kehityskulkuja.