Arvioinnin kehityksen kannalta oli välttämätöntä, että sen muoto ja tieteellinen tausta muuttuisivat radikaalisti. Muutos käynnistyi 1970-luvulta alkaen, jolloin yhdysvaltalainen professori Robert Stake esitteli uuden arvioinnin termin, konstruktivistinen ja responsiivinen arviointi. Konstruktivismilla tarkoitettiin itse
27
metodia, jota arvioinnissa ryhdyttiin soveltamaan. Sitä kuvattiin myös tulkitsevaksi ja hermeneuttiseksi metodiksi, ja se erosi aiemmasta, tieteellisestä lähestymistavasta paljon. Konstruktivismissa uusi tieto rakennetaan kokoamalla vanhoista paloista uusi kokonaisuus, huomioiden muuttuneen ympäristön ja kaikki sen toimijat (kts. luku kaksi). Konstruktivismi korvasi tieteellisyyden humaanimmalla metodologialla, sillä se kielsi yhden universaalin totuuden olemassaolon ja oli sitä mieltä, että se on kokonaan tarpeeton. Todellisuuskäsitykset ovat itse asiassa ihmismielen rakennelmia, joita on olemassa yhtä paljon kuin on yksilöitä. Tällöin jokainen hanke ja sen arviointi on yksi kokonaisuus, jota ei pystytä mallintamaan, mittaamaan aiemmin käytettyjen mittareiden perusteella, tai kuvaamaan yksiselitteisesti. Konstruktivistinen ote on joka kerta ainutlaatuinen ja ei-toistettavissa oleva. Responsiivisuus arvioinnissa tarkoitti Stakelle mittareiden ja kehyksien muodostamista interaktiivisen ja neuvottelevan tyyliin, ei niinkään metodin, avulla, joka osallistaa kaikki asianomaiset sidosryhmineen. Tämän arvioinnin vaihe alkoi viedä suurimman osan käytettävästä ajasta ja resursseista, mutta tämä hyväksyttiin tieteellisissä piireissä, sillä sen avulla ratkaistiin moni aiempi ongelma, kuten managerialismin ansa. (Guba & Lincoln 1989, 38-43).
Kolmen aikaisemman sukupolven aikana oli arvioinnissa keskitytty joko numeraalisiin muuttujiin tavoitteisiin tai päätöksiin. Neljäs sukupolvi alkoi responsiivisuuden nimissä kiinnittää huomionsa eri asianomaisten väitteisiin, syihin ja tarpeisiin arvioijan mielipiteen muuttajina. Tämä johtui erityisesti managerialismin ongelmista, jotka haluttiin poistaa tekemällä arviointiprosessista mahdollisimman läpinäkyvä tuomalla siihen mukaan kaikki päättäjistä kaikkein pieniosaisimpiin tekijöihin. Responsiivisuus toi myös mukanaan muita hyviä puolia. Esimerkiksi kerättävä tieto alkoi olla paremmin kohdistunutta, sillä arvioijalla oli mahdollista tutkia juuri niitä tekijöitä, jotka vaikuttivat hankkeen toimintoihin eniten. Monia eri tekijöitä yhdistävä prosessi synnytti myös uutta tietoa, eikä vain todellisuutta kuvailevaa dataa. Toimijoiden tietoisuus toisien motiiveista ja vaikuttimista myös kasvoi, jolloin heidän välisestä kommunikaatiosta tuli kitkattomampaa. Konflikteja ei näissä tilanteissa aina pystytty välttämään, vaikkakin arvioinnin ideaali olisi pysyvän konsensuksen saavuttaminen. Organisaatioiden maailmassa ideaalia ei kuitenkaan käytännössä ole mahdollista saavuttaa. Tämän takia ryhdyttiin käyttelemään neuvotteluja uudenlaisena metodina, jossa arvioija toimii
28
neuvottelijana ja joskus jopa sovittelijana ohjelman eri osapuolten välillä. (Guba &
Lincoln 1989, 40-42).
Responsiivinen arviointi koostuu neljästä eri vaiheesta, jotka eivät ole niinkään perättäisiä, vaan toisiaan ylittäviä. Ensimmäisessä vaiheessa kaikki kyseessä olevan ohjelman asianomaiset pyritään tunnistamaan, samaten kuten heidän asemansa toisiinsa nähden. Seuraavassa vaiheessa jokaisen asianosaisen mielipiteet, väitteet ja tarpeet tehdään tiettäväksi kaikkien kesken, eli kerätty tieto tuodaan kaikkien tietoisuuteen.
Kolmannessa vaiheessa arvioija kerää kvalitatiivisesti tai kvantitatiivisesti yhteen ne asiat, joita ei ole pystytty edellisissä vaiheissa selvittämään asianomaisten kesken ja muodostaa näistä oman käsityksensä. Neljäs vaihe sisältää neuvotteluja arvioijan ja kaikkien sidosryhmien ja asianosaisten välillä, jotta kaikki jäljelle jääneetkin kysymykset pystyttäisiin ratkaisemaan. Näissä neuvotteluissa käytetään hyödyksi sitä tietoa, mikä on kerätty aiemmissa vaiheissa, mikä ei aina kuitenkaan onnistu. Tällöin nämä asiat pyritään jättämään kaikkien tietoisuuteen ja tuomaan esille arvioidessa hanketta seuraavan kerran. (Guba & Lincoln 1989, 42).
4.1. Neljännen sukupolven arvioinnin ominaisuudet Guban ja Lincolnin mukaan
Neljännen sukupolven arviointi haki koko arviointitutkimukselle uuttaa suuntaa.
Neljännen sukupolven mallin aikaisemmista traditioista erottaa arvioinnin aktiivinen osallistuva luonne. Arvioinnissa ei edes pyritä, koska ei kyetä, keräämään täysin rationaalisia ja puhtaita tosiseikkoja, vaan arviointitieto rakentuu arvioinnin ollessa käynnissä sosiaalisessa vuorovaikutusprosessissa, johon kaikki toimijat vaikuttavat omalla toiminnallaan. (Ursin jne. 2011).
Neuvottelun ja responsiivisuuden kautta arvioivalla otteella oli Guban ja Lincolnin (1989, 8-11) kuusi ominaispiirrettä. Nämä piirteet olivat: evaluoinnin tulosten konstruktivistinen luonne, arvoriippuvaisuus, kontingenssiriippuvaisuus, vaikutusmahdollisuuksien lisääminen sidosryhmissä, kaikkia sitova arviointisuunnitelma ja tasa-arvon lisääntyminen arvioijan ja arvioitavan välillä.
29
Evaluoinnin tulosten konstruktivistinen luonne selittyy jo aiemman luvun konstruktivismin kuvauksella. Tulokset eivät ole neljännen sukupolven mukaan siis kuvauksia siitä, ”kuinka asiat oikeasti ovat” tai ”mikä on totuus”, vaan tarkoitettu yhdeksi tulkinnaksi, joka kokoaa olemassa olevasta tiedosta yhden ratkaisumallin. Tulos ei ole fakta, vaan interaktiivisen toiminnan kautta kehitetty arvioijan näkemys. (Guba &
Lincoln 1989, 8).
Arvoriippuvaisuus tuli esille jo kolmannen sukupolven arvioinnissa, mutta neljäs sukupolvi vie sen asteen pidemmälle. Arvioinnin sanotaan suoraan olevan arvioijan arvojen muodostama käsitys, jossa annetaan paljon painoarvoa arvioijan henkilökohtaiselle persoonalle. Tässä huomioidaan muun muassa myös hänen sitoutumisensa tiettyihin asianomaisiin, kuten arvioinnin tilaajiin, ja pystytään havaitsemaan, jos arvioija tuloksissaan pyrkii muokkaamaan niitä päättäjiä suosivaan suuntaan. Moniarvoisuutta alettiin myös arvostaa aivan uudella tavalla, sillä arvioija otti huomioon kaikkien osallisten arvot ja näitä myös ryhdyttiin myös systemaattisesti tutkimaan. (Guba & Lincoln 1989, 11).
Kontingenssiriippuvuudella tarkoitetaan ympäristön vaikutuksen tunnustamista. Sen kautta on mahdollista ymmärtää, että ohjelman fyysinen, psykologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen konteksti määrittää paljolti sitä, millaiseksi ohjelma ja sen arviointi muotoutuvat. Osapuolten välille toivottava konsensus ei myöskään ole mahdollinen, ellei tilannetekijöitä pystytä tarkastelemaan avoimesti. (Guba & Lincoln 1989, 9).
Sidosryhmien vaikutusmahdollisuuksia arviointiin haluttiin lisätä, jo mainitun moniarvoisuuden lisäämisen vuoksi. Tasa-arvon ja luottamuksen periaatteiden mukaan arviointi alettiin nähdä yhä enemmän koko ohjelman toimijoiden yhteisenä projektina, eikä ainoastaan johdon tilaamana erityistehtävänä. Tämä oli positiivinen muutos aiempaan, ja tulee ottaa aktiivisesti huomioon myös nykypäivän arvioinnissa. Tähän liittyy myös kaikkia sitovan arviointisuunnitelman tekeminen, sillä aiemmin se nähtiin vain arvioijan etuoikeutena. Arvioijan ei tarvinnut tuoda muiden tietoisuuteen omia aikeitaan tai metodejaan, mutta uusi neuvotteleva lähestymistapa korosti sitä, että kaikki, metodisetkin, valinnat tehtäisiin yhdessä ja yhdessä muotoiltaisiin myös toimintasuunnitelma, jota jokaisen olisi helppo seurata. (Guba & Lincoln 1989, 11).
30
Tämä kaikki edellä mainittu lisäsi tasa-arvoa arvioijan ja arvioitavan (kohteen jokaisen toimijan) välillä. Arvioijan tuli kunnioittaa yksilöiden yksityisyyttä, mutta avoimuuden nimissä myös yksilöiden oli helpompi kertoa arvioijalle, luottamuksellisesti, hankkeeseen kohdistuvia ongelmakohtia. Hyvä arvioija alkoi myös saada toimijat neuvottelemaan ja sopimaan keskenään, itse toimien vain ”tirehtöörinä”, joka ohjaa keskustelua. (Guba & Lincoln 1989, 12).
Neljännen sukupolven anti on myös selkeästi nähtävissä esimerkkiarvioinnin sisällössä.
Arvioijan rooli olisi kaivannut jopa enemmän responsiivisuutta, sillä tilanne ja hankkeen luonne vaativat laajaa ymmärrystä projektin kokonaisuudesta. Esimerkiksi arvioijan fyysinen läsnäolo on responsiivisuuden kannalta tärkeä osa, jota ei esimerkkiarvioinnissa pystytty toteuttamaan.
4.2. Voimaannuttava arviointi
Neljännen sukupolven arviointiin liitetään myös realistinen, teorialähtöinen ja voimaannuttava arviointi. Kaksi ensimmäistä käsitellään omissa luvuissaan, joten tässä keskitytään vain voimaannuttavan arvioinnin traditioon. Voimaannuttava arviointi (empowering evaluation) perustuu David Fettermanin (1996) kehittämä malliin, jossa tarkoituksena on auttaa ihmistä auttamaan itseään. Voimaannuttava arviointi on suurelta osin ryhmätoimintaa, jossa kaikki oppivat toisiltaan, ja työskentelytavat ovat hyvin osallistavia. Voimaannuttavassa arvioinnissa arvioija toimii ns. voimaannuttajana ja asianajajana, joka puhuu tietyn ryhmän puolesta esitellessään tutkimustuloksia.
Arvioijan rooli on henkilökohtaisempi ja yksityiskohtaisempi, verraten aiempiin arvioijan muotteihin.