Tutkielmani on luonteeltaan laadullinen eli kvalitatiivinen ja siinä on tutkimusotteena käytetty narratiivista lähestymistapaa. Lähestymistavan lisäksi narratiivisuutta voi kutsua Heikkisen (2015, 156) mukaan tutkimusotteeksi tai taustafilosofiaksi, mutta ei metodiksi. Laadullinen tutkimus osuu kohdalleen tutkimusaiheeni kanssa, koska se opettajuuden ja valmentajuuden tavoin pyrkii kohteen huomioimiseen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti (Hirsjärvi, Remes
& Sajavaara 2015, 161). Ja koska tahtotilanani on ymmärtää ihmisiä ja heidän toimintaansa, Heikkisen (2015, 149) mielestä kertominen ja kertomusten tutkiminen on luonteva tapa tehdä tutkimusta. Kertomusten avulla näet etsitään, löydetään ja välitetään tietoa. Heikkinen jatkaakin, että kertomista ja kertomuksellisuutta onkin suorastaan vaikea välttää tutkimuksissa. Tässä tutkimuksessa yritän tutkia opettaja-valmentajien kertomuksia opettajuudesta ja valmentajuudesta ja välittää niistä ilmenevää tietoa.
Valitsin narratiivisuuden tutkimukseni lähestymistavaksi osin siksi, että haastatteluista oli ennustettavissa runsasta kerrontaa. Valintani mahdollisti myös Hännisen (2015, 172) näkemys, jonka mukaan tarinallisia tulkintoja on mahdollista nostaa myös teemahaastattelulla kerätystä aineistosta. Haastavaksi oman aineistoni tekee kuitenkin se, että ne eivät ole selvärajaisia ajallisesti eteneviä kertomuksia. Niinpä tutkielmani lähestymistavaksi tai metodiksi olisi voinut valikoitua jonkin muukin kuin narratiivisuus. Fenomenologiaan olisin voinut kallistua, koska siihen liittyvät läheisesti kokemukset ja niitä aineisto on täynnä. Kokemukset taas rakentuvat vahvasti merkityksistä ja niitä olen myös tutkielmani aineiston analysointivaiheessa pyrkinyt löytämään (Laine 2015, 31).
Haastattelujakin miettien fenomenologia olisi siis voinut olla osuva valinta, sillä Laine (2015, 39) sanoo fenomenologisen haastattelun olevan mahdollisimman avoin, luonnollinen ja keskustelunomainen tapahtuma, jossa on pyrkimys antaa
haastateltavalle mahdollisimman paljon tilaa. Fenomenologiaan liittyvän reduktion eli ennakko-olettamuksista irrottautumisen haastavuuden vuoksi en kuitenkaan päätynyt fenomenologiaan (Ronkainen ym. 2014). Tulkinnan tarpeen olisin tosin voinut hoitaa hermeneuttisen ulottuvuuden tai näkökannan avulla (Laine 2015, 33). Fenomenologis-hermeneuttinen versio olisikin ollut osuva, sillä Laineen (2015, 32) mukaan universaalien yleistysten sijaan fenomenologis-hermeneuttinen tutkimus yrittää ymmärtää joukon tai yhden yksilön merkitysmaailmaa tietyllä hetkellä.
Fenomenografia ja käsitykset olisivat myös olleet mahdollisuus.
Fenomenografiaanhan olisin voinut kallistua siksi, että siinä yksittäisetkin merkitykset ovat tärkeitä tulosten kannalta. Laatu ennen määrää. Yksittäisen merkityksen tärkeyden vuoksi voin kuitenkin sanoa tutkielmassani olevan fenomenografisia piirteitä. Fenomenografia olisi sopinut tutkielmani metodiksi myös, koska sitä kuvataan inhimilliseksi tutkimustavaksi, jossa tieteellisten totuuksien etsimisen sijaan tutkimuksen kohteena on ihmisen arkiajattelu ja ensisijaisesti ajattelun sisältö (Niikko 2003, 29).
Valintani narratiivisen tutkimusotteen ja analysoinnin osalta uskalsin tehdä lopulta helposti, sillä narratiivinen tutkimusote on yleistynyt 1990-luvulta lähtien myös kasvatustieteellisessä tutkimuksessa (Vuorikoski 2003, 57).
Nopeasta narratiivisen tutkimuksen suosion kehityksestä kertoo Heikkisen (2002, 184) harmittelut vielä viitisentoista vuotta sitten tosiasiasta, että vakiintunutta yleisesti hyväksyttyä suomenkielistä versiota narratiivisuudelle ei ollut. Pari vuotta sitten tilanne oli kuitenkin jo toinen. Tuolloin Heikkisen (2015, 151) uudemman näkemyksen mukaan narratiivisuus voidaankin kääntää joko kertomuksellisuudeksi tai kerronnallisuudeksi. Näissä käsitteissä on kuitenkin selkeä vivahde-ero. Kertomuksellisuus viittaa suoremmin kertomukseen, kun taas kerronnallisuus sisältää kertomisen prosessin. Kerronnallisuus onkin vakiinnuttamassa paikkaansa narratiivisuuden synonyymina. Suomeen sana narratiivisuus on tullut englannin kielisestä sanasta ’narrative’, joka tarkoittaa tarinaa (Heikkinen 2002, 185). Englannin kieleen käsite taas on tullut latinan kielisestä sanasta narratio (Heikkinen 2015, 151). Alkuperäinen sana kuitenkin
on ’gna’, joka on sanskriitin kieltä ja viittaa siihen, että joku asioista perillä oleva kertoo tietämänsä (Heikkinen 2002, 185).
Narratiivinen eli kerronnallinen tutkimus tarkoittaa tutkimusta, joka kohdistaa huomionsa kertomuksiin ja kertomiseen tiedon välittäjänä ja rakentajana. Narratiivisuus toimiikin tutkimuksessa jatkuvasti kahteen suuntaan eli kertomukset ovat sekä tutkimuksen lähtökohta että lopputulos. (Heikkinen 2015, 151-156.) Saaranen-Kauppisen ja Puusniekan (2006) mukaan narratiivisessa tutkimuksessa lähdetään siitä ajatuksesta, että kertominen on ihmisyyteen olennaisesti kuuluvaa, sillä ihminen ”tarinoi" kaiken aikaa.
Narratiivisuuteen liittyykin olennaisena käsitteenä kertomuksen lisäksi tarina. Tarinoiden kertominen on ihmisille luontaista ja mukavaa. Tarinoita halutaan myös kirjoittaa ja kuunnella. Tutkielmat ja tutkimuksetkin ovat viime vuosikymmeninä käsitelleet tarinoita yhä enemmän ja enemmän. Heikkinen (2002, 104) virkkookin oivasti, tosin Gudmunsdottiriin viitaten, narratiivisuuden monikäyttöisyydestä. Hän toteaa tarinoiden käytön olevan luontevaa sekä menetelmänä että raportointitapana, kun narratiivisuutta sovelletaan tutkimuksen lähestymistapana. Ihmisethän tarinaa kertomalla jäsentävät maailmaa ja suhdettaan siihen rakentaen näin omaa identiteettiään (Vuorikoski 2003, 57). Heikkisen (2015, 151) mukaan tarina eroaa kertomuksesta siten, että tarina on tapahtumakulun kuvaus, joka vastaa kysymykseen, mitä on tapahtunut. Kertomus taasen on jokin niistä moninaisista tavoista, joilla tarina voidaan kertoa (Hänninen, 2015, 169). Esimerkiksi tarinan Prinsessa Ruususesta voi lukea lasten satukirjasta tai käydä katsomassa teatterissa.
Narratiivinen tutkimus jaetaan Polkinghornen (1995, 6-8) mukaan narratiivien analyysiin (analysis of narratives) ja narratiiviseen analyysiin (narrative analysis). Narratiivisessa tarkastelussa voidaankin muodostaa eräänlaisia tyyppikertomuksia (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006).
Tyyppikertomukset liittyvät mainituista vaihtoehdoista jälkimmäiseen eli narratiiviseen analyysiin. Sen tarkoituksenahan on tuottaa uusi kertomus aineiston pohjalta. Ensin mainitussa narratiivien analyysissa sen sijaan pyritään tekemään luokkia esimerkiksi erilaisten kategorioiden avulla. (Heikkinen 2015, 160-161.) Tämän tutkielman osalta olen hyödyntänyt molempia Polkinghornen
(1995, 6-8) näkemyksen mukaisia narratiivisuuden tutkimusmuotoja hieman soveltaen. Narratiivien analyysia olen käyttänyt haastatteluista esiin nostamieni merkityksellisten näkemyksien asettamiseksi suomalaisen valmennusosaamisen mallin valmiisiin kategorioihin. Narratiivista analyysia taas olen käyttänyt tuomaan aineistosta esiin hyvän valmentajuuden piirteitä, viemisiä jalkapallokentältä koulumaailmaan, sekä asioita, joita valmentajan tulisi toiminnassaan välttää.
Saaranen-Kauppinen ja Puusniekka (2006) näkevät Heikkisen tavoin, että narratiivisuudella on monia ulottuvuuksia. Heidän mukaansa narratiivien analyysi sallii useampia lähestymis- ja analyysitapoja kuin narratiivinen analyysi, jossa tosin siinäkin on erilaisia analyysivaihtoehtoja, kuten vaikkapa juonirakenteen tarkastelu tai tyypittelyn kaltainen tarinatyyppien muodostaminen. Saaranen-Kauppinen ja Puusniekka jakavat myös käsityksen, että narratiivisuudessa on paljon diskursiivisesta analyysista tuttuja elementtejä ja joiltakin osin nämä metodiset tarkastelutavat menevätkin päällekkäin;
joissakin tutkimuksissa voidaankin soveltaa niin kutsuttua narratiivis-diskursiivista analyysiä.
Mielenkiintoisena sivujuonteena nostaisin esiin kerronnallisuuden myös siksi, että sitä voidaan ja tulisi ymmärtää hyödyntää käytännön työvälineenä suomalaisen jalkapallon kehitystyössä. Suomalaisessa jalkapalloperheessähän pohditaan kovasti tällä hetkellä suomalaisen jalkapallon identiteettiä. Ajatellen, että identiteetti määritellään ihmisen tulkinnaksi itsestään, niin suomalaisen jalkapallon identiteetti on silloin suomalaisen jalkapalloperheen tulkinta itsestään. Ja koska identiteetti voidaan nähdä rakentuvan kertomusten välityksellä, olisi ymmärrettävä antaa suuri painoarvo sellaisten kertomusten esiin nostamiselle, joiden nähdään kuvastavan suomalaisen jalkapallon identiteettiä. Viime vuosien ikävästi vahvistunut ikuisten epäonnistumisten identiteetti on siis käännettävä päinvastaiseksi painottamalla suomalaisen jalkapallon positiivista minäkuvaa vahvistavia kertomuksia. Kerronnallisuus eli narratiivisuus sopii siksikin tutkielmani tutkinnalliseksi lähestymistavaksi erinomaisesti.