Narratiivisuudella on perinteet kieli- ja kirjallisuustieteessä sekä filosofiassa. Viime vuosikymmeninä mielenkiinto narratiiviseen menetelmään on levinnyt muillekin tieteenaloille.
1990-luvulla puhuttiin narratiivisesta käänteestä, jonka jälkeen tämä tutkimusote on kiinnostanut tutkijoita aina vain enemmän. Vielä vuonna 1983 Hirsjärven Kasvatustieteen käsitteistössä ei ollut sanaakaan narratiivisuudesta. Nykyään narratiivista menetelmää käytetään niin kasvatustieteessä kuin psykologiassa, yhteiskuntatieteessä ja taloustieteissäkin. (Heikkinen 2010, 143-144.)
Narratiivinen tutkimusote on elämänkerrallisen tutkimuksen metodologinen lähestymistapa, joka korostaa elämää tarinana. Tarina saa erilaisia sisältöjä kertojan kontekstin mukaan.
Tutkimusotteessa on monia koulukuntia mukana, mutta kaikille niille on yhteistä se, että ne ovat kiinnostuneita yksilön ainutlaatuisesta tavasta ajatella, toimia ja kokea. (Ropo & Gustafsson 2008, 51.) Maailmassa on aina välitetty kokemuksia ja tietoa kertomalla. Niiden seurana on ollut kirjallinen omasta elämästä lähtöisin oleva tarina, esim. päiväkirja. Lisäksi nykymaailmassa omasta elämästä kerrotaan tietotekniikan välityksellä. Yhteiskunnassa marginaalienkin ääni saadaan kuuluviin, jos kuunnellaan ja tutkitaan heidän kertomuksiaan. Näin erilaisia jännitteitä ja käytänteitä voidaan purkaa, kun niitä tuodaan yleiseen tietoisuuteen. Kertomuksethan eivät ole koskaan vain yksilön kertomuksia, vaan niissä on aina myös kulttuurinen konteksti. (Kujala 2007, 33-34.)
26
Ihmiset pitävät todellisuutena sitä, mitä tuotetaan kommunikoinnin ja kielen kautta. Todellisuus rakentuu muuttuvista kertomuksista, koska ihmiset antavat asioille erilaisia merkityksiä. Jos halutaan tutkia todellisuutta, täytyy tutkia ihmisten tapaa rakentaa tätä todellisuutta vuorovaikutuksessaan. Subjektiivisen kokemuksen synnylle ominaista on se, että se muotoutuu sosiaalisesti, vuoropuhelussa muiden kanssa. Kertomuksissa kuvataan sen hetkistä kulttuuria, josta muotoutuu oman aikansa yhteiskunnallinen mallitarina. Mallitarinat myös muovaavat todellisuutta niin hyvässä kuin pahassakin. (Kujala 2007, 13, 22.)
Tarinallinen lähestymistapa kuvaa kulttuuria, jossa yksilö elää. Näin omaa tarinaa kertoessaan yksilö rakentaa kulttuurisesti määrittyvää minää. Sisällön minuus saa siitä, että tarinassa tulee esille merkitykselliset kohdat yksilön elämänhistoriassa. Yksilö valikoi mitä hän kertoo, jolloin tarinat eivät ole kuvauksia ”tosi-itseydestä”. (Eteläpelto & Vähäsantanen 2008, 42-43.) Ihmisen muodostaessa sisäistä tarinaansa hän tuo mukanaan kulttuurisen tarinavarantonsa ja oman kokemushistoriansa. Näitä hän yhdistelee omaan yksilölliseen tilanteeseensa, toimintaansa ja kokemukseensa. Sisäinen tarina sisältää muodostumisehtoja. Siihen kuuluvat sosiaalinen tarinavaranto ja yksilöllinen kokemushistoria. Tarinoiden avulla voi tarkastella omaa elämää ja toisaalta ne antavat mallia kulttuurisesti hyväksytyistä tavoista toimia. (Hänninen 1999, 50.)
Narratiivisessa lähestymistavassa huomio kohdistetaan kertomuksiin, koska ne ovat tiedon rakentajia ja välittäjiä. Ihmiset ymmärtävät itseään kertomusten kautta eli identiteetti rakentuu tarinoiden välityksellä. Tieto maailmasta ja itsestä muotoutuu kertomusten kautta. (Heikkinen 2010, 143, 145.) Tarinallisessa lähestymistavassa on kyse luovasta prosessista. Prosessi on tietyssä sosiaalisessa kontekstissa ja saa aineksia kulttuurisista traditioista. Tarina on siis aina sekä kulttuurisesti sidottua että yksilöllisesti luovaa. Sisäisen tarinan käsite tarkoittaa ihmisen mielen sisäistä prosessia, jossa tarinallisten merkitysten kautta tulkitaan omaa elämää ja sen tapahtumia.
(Hänninen 1999, 15, 20.) Elämäkerrat sisältävät kolme näkökulmaa elämään. Kertoja valitsee itse mitä kertoo, hän tekee samalla selkoa itsestään ja luonnehtii ihmissuhteita. Tutkittaessa oppimista, minuutta ja identiteettiä elämänkerrallisella lähestymistavalla, tutkija kerää tarinallisia aineistoja, joita sitten analysoi ja tulkitsee. Kasvatustieteellisessä tutkimuksessa tämä lähestymistapa on saanut vakiintuneen aseman. Elämänkerrallinen näkökulma lisää koulutuksen ja kasvatuksen sekä oppimisen ymmärtämistä. (Ropo & Gustafsson 2008, 52.)
Kaikki haastattelupuheet tai kirjoitetut tekstit eivät ole tarinoita. Tarinan vähimmäiskriteeri on se, että tarinaan sisältyy juonirakenne ja se sisältää kokemuksen. Juoni tekee tarinasta kerronnallisen, koska silloin siinä on alku, muutos ja lopputila. Narratiivisessa tutkimuksessa tärkeää on se, miten
27
tutkimustilanne on vaikuttanut yksilön tulkintaan kokemuksistaan, minnekään kokemuksen alkulähteille ei ole tarkoituskaan mennä. ( Kujala 2007, 26.) Kertomus etenee aina prosessina ja se sisältää alun, keskivaiheen ja päätöksen. Kertomuksessa on siis aina juoni, joten tapahtumat kietoutuvat toisiinsa muodostaen kokonaisen kertomuksen. Monia eri tarinoita voi sisältyä yhteen kertomukseen. Tarinoissa tulee esille vaihtelevasti tuntemuksia, muistoja, tunteita ja henkilökohtaisia tunnelmia. Näin tarina tulee osaksi ihmisen kokemusta, kun se tuotetaan kirjallisena tai kerrotaan suullisesti. Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi ja kertoa oma tarinansa. (Mäkisalo-Ropponen 2007, 11.)
Ihmiset ymmärtävät itseään kertomusten kautta ja rakentavat identiteettiään niiden kautta. Kuka olen - kysymykseen tulee joka päivä uusi vastaus. Tieto maailmasta ja itsestä muotoutuu kerrotun kautta. Narratiivisuus liitetään usein näkökulmiin, jotka ovat kulttuurisia ja tietoteoreettisia. Näitä kutsutaan postmodernismiksi tai konstruktivismiksi. Postmoderni tiedonkäsitys on täysin päinvastainen kuin objektivistinen todellisuuskäsitys. Objektivistisessa käsityksessä ajatellaan, että on olemassa yksi todellisuus ja sitä koskeva totuus. Postmoderni puolestaan sitoo tietämisen sosiaaliseen kenttään, aikaan ja paikkaan. Tällöin tietämiseen liittyy aina jokin näkökulma ja se on jossakin fyysisessä ja sosiaalisessa ympäristössä elävän ihmisen tieto. Konstruktivismiin kuuluu kiinteästi ajatus siitä, että ihmiset konstruoivat eli rakentavat tietonsa ja sitä myöten identiteettinsä tarinoiden kautta. Jokaisen käsitys omasta itsestään ja maailmasta muuttuu koko ajan, yhtä todellisuutta ei ole. Muuttumista tapahtuu siksi, että ihminen on vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja sen myötä käsitykset muotoutuvat alati. (Heikkinen 2010, 145-147.)
Narratiivista lähestymistapaa käytetään paljon myös asiantuntijuuden ja ammatillisen identiteetin kehittämisessä. Silloin yksilö reflektoi ammatillista osaamistaan ja miettii ammatillista kehityshistoriaansa. Sen myötä hän voi tuottaa muutosta. Narratiivinen lähestymistapa auttaa jäsentämään ammatillisuutta minuutta muutoskohdissa ja silloin, kun ammatillinen identiteetti on vasta muotoutumassa. Ammatilliset minätarinat voivat olla ammatillisen kasvun peilinä ryhmässä ja edistää näin muutokseen johtavaa prosessia. (Eteläpelto & Vähäsantanen 2008, 41-43.)
Tutkija, joka käyttää narratiivista lähestymistapaa, ajattelee tiedon olevan luonteeltaan kokemuksellista ja todellisuus jäsennetään kielen avulla. Tulkintoja täytyy tehdä, koska elämässä ei ole yksiselitteisiä totuuksia. Tarinallinen tutkimus tuo esille ihmisen tavan antaa merkityksiä eri asioille. Siten analyysi on aineistolähtöistä. Aineistosta nousee asioita, jotka ovat ainutkertaisia ja kontekstiinsa sidottuja, mutta silti ne ovat myös yleisiä. Yleisiä ne ovat siksi, että ne esittävät yleisen totuuden ainutkertaisesta kokemuksesta sosiaalisessa todellisuudessa. (Mäkisalo-Ropponen
28
2007, 40; Mäntylä 2007, 59.) Laadullista tutkimusta tehdessä pyritään ymmärtämään jotakin toimintaa tai annetaan jollekin ilmiölle tulkinta, joka on teoreettisessa viitekehyksessä mielekäs.
Tärkeää on kuvata jotakin ilmiötä eikä pyrkiä tilastollisiin yleistyksiin. Laadullisessa tutkimuksessa on tärkeää, että tutkimukseen osallistujilla on paljon tietoa tai kokemusta asiasta, jota tutkitaan.
Näin ollen tutkimukseen osallistuvien henkilöiden valitseminen pitää olla tarkoitukseen sopiva ja harkittu. (Tuomi & Sarajärvi 2002, 87-88.)
Narratiivinen lukutapa vaatii monen eri kertomuksen vuoropuhelua, taustateoriaa ja tulkintaa.
Analyysi tehdään kuten laadullisessa tutkimuksessa yleensäkin eli järjestellään, pilkotaan ja kategorisoidaan aineistoa. Aineistoa voidaan luokittelun jälkeen ruveta luomaan taas uudenlaiseksi isommaksi kokonaisuudeksi. Näitä isoja kokonaisuuksia voivat olla esimerkkitarinat, joissa keskitytään tiettyihin aineistosta nousseihin teemoihin. Nämä esimerkkitarinat tuovat esiin tietynlaista kerronnallista identiteettiä ja ne edustavat koko aineistoa. Analyysissä on keskeistä tarkastella miten yksilö jäsentää tapahtumat juonen avulla niin, että ne johtavat haluttuun päämäärään. (Kujala 2007, 27- 31.)
On sanottu, että tarinallinen lähestymistapa antaa äänen niille ihmisille, jotka osallistuvat tutkimukseen. Näin pyritään tuomaan heidän oma tapansa antaa asioille merkityksiä. Kertomukset välittävät näitä merkityksiä hyvin. Analyysin tekeminen lähtee aineistosta eli merkityksiä ei haeta ennalta valitun teorian kautta. Kuitenkin on tärkeää tiedostaa, että tulkinnassa on tutkijan ääni viimekädessä esillä. Tarinallinen lähestymistapa kunnioittaa ihmisen kokonaisuutta ja ominaislaatua, koska se tarkastelee ihmistä kokonaisuutena. Sillä on mahdollisuus auttaa ihmisiä reflektoimaan omaa elämänkulkuaan, koska se on kiinnostunut ihmisille merkityksellisistä asioista.
(Hänninen 1999, 34.)
Narratiivinen lukutapa vaatii tutkijan tulkintaa ja hänen reflektiivistä otettaan aineistoon. Aineistoa luettaessa myös taustateoria ja kertojan ääni täytyy ottaa huomioon. Tutkijan pitää löytää tarinoista juuri ne asiat, joilla on yleistä kiinnostavuutta. (Kujala 2007, 27.) Aineistoa analysoitaessa pyritään uuden tarinan tuottamiseen aineiston avulla. Uudessa tarinassa tuodaan esille keskeisiä teemoja tutkimusaineistosta. Narratiivisuus ei pyri yleistettävään tietoon, vaan subjektiiviseen tietoon. Tieto on silloin paikallista ja henkilökohtaista. Tätä kautta ihmisten yksilölliset äänet saadaan kuuluviin.
(Heikkinen 2010, 149, 157.)
Hännisen (1999, 33) mukaan tarinoita voi analysoida monella eri tapaa. Eräs tapa analysoida on se, että kiinnitetään huomio siihen mitä ihmiset tietoisesti haluavat sanoa. Sen jälkeen voi pelkistää jokaisen tarinan kokonaisuuden ydintarinaksi. Tähän ydintarinaan kootaan kokonaisuuksia ja niin
29
sanottu pääjuoni eikä mennä yksityiskohtaisuuksiin. Tarinoita voi tämän jälkeen tyypitellä tai koota niistä yhden perustarinan. Tällä tavalla saadaan esille se miten tarinat kuvastavat yleisiä merkitysjärjestelmiä, vaikka ne ovat yksilöllisiä. Analyysin tulokset voidaan esittää ns.
tyyppikompositioina. Se tarkoittaa sitä, että kootaan esimerkkitarinat niin, että niihin tulee useiden samaan tyyppiin sijoitettujen ihmisten kertomuksia. Tällöin tyyppien edustajiksi ei valikoidu yksilöitä. Etuna tässä tavassa on se, että tutkittavien tunnistettavuus vähenee, mutta haittapuoleksi lasketaan esimerkkitapausten keinotekoisuus. Kujala (2007, 31) puolestaan toteaa, että aineistoa voidaan sen luokittelun jälkeen ruveta luomaan taas uudeksi isommaksi kokonaisuudeksi. Näitä isoja kokonaisuuksia voivat olla esimerkkitarinat, joissa keskitytään tiettyihin aineistoista nousseihin teemoihin. Nämä esimerkkitarinat tuovat esiin tietynlaista kerronnallista identiteettiä ja ne edustavat koko aineistoa.