Ajanjaksoa Suomessa perustuslain vahvistamisen jälkeen ja ennen vuotta 1937 on kuvattu parlamentarismin kehittymisenä. Ståhlberg (1919–1925), Relander (1925–1931) ja
parlamentaarisesti tai vaihtoehtoisesti sopeutuivat valtakoneiston parlamentaarisiin vaatimuksiin. Jokaisella presidentillä oli kuitenkin omanlaisensa tulkintansa esimerkiksi ulkopolitiikasta tai hallituksen muodostamisesta. Tällaiseen kehittymiseen ovat vaikuttaneet Suomen sisäinen tilanne, ulkopoliittiset muutokset sekä presidenttien oma näkemys johtajuudesta.
Suomen ensimmäisen presidentti K. J. Ståhlberg (1919–1925) oli sekä rakentamassa valtiosääntöä ennen presidenttiyttään että soveltamassa sitä ensimmäisenä käytäntöön. Hän kannatti lujaa ja tehokasta hallitusvaltaa ja hänelle vallanjako ei ollut puhdasta vaan osittaista, jolloin presidentti voi esimerkiksi puuttua eduskunnan toimintaan. Hän korosti valtionpäämiehen riippumatonta asemaa ja eduskunnan vallan rajoittuneisuutta. (Jyränki 1978, 25–26) Puhdasta parlamentarismia hän ei tunnustanut, mutta käytännössä mukautui siihen valtakoneiston voimasta. Ståhlbergin (1927, 20) mukaan parlamentarismin periaate tarkoitti hallituksen vahvaa nojautumista puolueisiin ja eduskuntaryhmien aktiivista roolia hallituksen muodostamiseen.
Lauri Kristian Relander (1925–1931) tunnusti parlamentarismin periaatteet ja näki, että presidentti voi toimia hallituksen päätöstä vastaan vain poikkeustilanteissa (Nousiainen 2009, 15–18). Hän kuitenkin tulkitsi varsinkin kautensa loppuvaiheessa perustuslakia niin, että hänelle oli annettu oikeus hajottaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit ilman eduskunnan tahtoa millä tahansa perusteella, kunhan ei toimi lainvastaisesti (Jyränki 1978, 199). P. E.
Svinhufvudin (1931–1937) tullessa Suomen presidentiksi nousi esiin kysymys maan valtiollisesta järjestelmästä: jatkuisiko aikaisemman vuosikymmenen parlamentaarista hallitustapaa suosiva linja, vai ryhdyttäisiinkö perustuslakia lukemaan sen presidentin valtaa korostaen, kuten oikeistoradikaali siipi halusi. Svinhufvud toi mukanaan presidenttivaltaisemman perustuslakitulkinnan ja varsinkin kautensa lopussa hänen nähtiin jarruttavan parlamentaarista kehitystä. Yksi selkeä ero edeltäjiensä kausiin parlamentaarisen tasapainon osalta oli se, että Svinhufvudin kaudella oli vain kolme hallitusta, kun taas Ståhlbergin aikana niitä oli kahdeksan ja Relanderin aikana seitsemän. (Nousiainen 1985, 111, 115, 119)
Sisäpolitiikassa presidentti Ståhlberg otti muodollisen roolin itselleen vetäytyessään eristyneisyyteen ja hallitustoiminta kuului pääministerille ja ministereille. Omaksi
ydintoimekseen hän näki pääministerin ja ulkoministerin valinnan sekä ristiriitatilanteissa sovittelijan roolin. Itsenäisiä otteita sisäpolitiikassa hän kuitenkin käytti esimerkiksi suojeluskuntien henkilöstöristiriidoissa ja kansallisten perustavoitteiden ratkaisussa. Enimpiä hänen valtaoikeuksiaan peilattiin parlamentarismin kautta, mikä oli erityisesti hallitukselle myönteistä, mutta eduskunnan toimintaa hän halusi rajata perustuslain ahtaan tulkinnan avulla.
(Nousiainen 2009, 12–13) Relander puolestaan yritti kautensa alussa vaikuttaa moniin asioihin ja hänen nähtiin olevan jopa yliaktiivinen. Ennen kesää 1930 häntä ei voinut sivuuttaa keskeisissä valtiollisissa prosesseissa, ja hänen nähtiin olevan muihin tukeutuja eikä toimintaa linjaava johtaja. Svinhufvudille tunnustettiin sisäpolitiikassa oikeus tiettyihin kysymyksiin henkilökohtaisen auktoriteettinsa ansiosta, mutta presidentti itse toimi valikoivasti johtajuudessaan. Yksi suurimmista hänen saavutuksistaan oli Mäntsälän kapinan kukistaminen vuonna 1932. Hän oli varovainen puuttumisesta hallituksen työhön ja jopa valtiopäiväpuheetkin hän teki yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. (Nousiainen 1985, 101–
102, 111, 114; Jansson 1993, 104)
Pääministerin valinta oli yksi tärkeimmistä presidentin valtaoikeuksista, jonka kaikki kolme ensimmäistä presidenttiä mielsivät etuoikeudekseen. Nousiainen (1985, 131) kuitenkin painottaa, ettei presidentti voinut suoraan asettaa pääministeriä, vaan hän pystyi kieltäytymään nimeämisestä epämiellyttävän ehdokkaan kohdalla. Muuten hän suositteli puolueille henkilöitä, joiden piiristä puolueet itse valitsisivat ehdokkaansa. Ståhlberg piti kiinni pääministerin nimitysoikeudestaan, mutta valinnan jälkeen hän jäi taustalle seuraamaan hallituksen muodostamista ja tuki neuvotteluja sekä sovitteluja. Yksi Ståhlbergin merkittävimmistä innovaatioista oli presidentinkierros, joka myös jäi perinnöksi hänen seuraajilleen. Kierroksen aikana presidentti kuuli eduskuntaryhmien puheenjohtajia vuorotellen ja näiden keskustelujen pohjalta tapahtui hallituksen muodostaminen. Näin uudelle hallitukselle olisi mahdollista saada eduskunnan enemmistön tuki alusta alkaen, vaikka eduskunnan mielipide ei itsessään ollutkaan pakottava. (Nousiainen 1985, 76) Jyrängin (1978, 90) mukaan Ståhlberg tavoitteli pääasiassa hallituksen muodostuksen lähtötilanteesta parlamentaarista, vaikka eduskunnan myötävaikutus hallitusta valittaessa jätettäisiinkin tulkinnan varaan. Ståhlbergin käsityksen mukaan oli tärkeää saada tietää eduskunnan mielipide, mutta lopullisen ratkaisun presidentti saa tehdä itsenäisesti oman toimivallansa piirissä.
Relander jatkoi samaa linjaa kuten edeltäjänsä ja valitsi pääministerin itse presidentinkierroksen jälkeen, mutta toimi siinä aktiivisemmin kuin edeltäjänsä. Kautensa alussa hän koetti myös vaikuttaa hallitusten kokoonpanoon, mutta vetäytyi tästä nopeasti tarkkailijan rooliin julkisen arvostelun johdosta. Huomioitavaa parlamentarismin kehityksen kannalta oli vuosi 1926, kun hän myöntyi Väinö Tannerin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallitukseen. (Nousiainen 1985, 103, 107; Jansson 1993, 98-99) Svinhufvudin mukaan presidentillä on täysi oikeus päättää, ketkä hallitukseen tulevat ja että ministerit ovat presidentin neuvonantajia. Vielä virkakautensa alussa presidentti Svinhufvud oli kuitenkin nähnyt, että presidentillä ei ole oikeutta valita kuin pääministeri. Uutta kovempaa linjaansa hän käytti loppukaudestaan vuonna 1936 puuttuessaan hallituksen muodostamiseen ja estäessään SDP:n tulemisen hallitukseen. (Jansson 1993, 106-107; Uimonen 2001, 48–49) Kysymys ulkopolitiikan johtamisesta eriytyi näiden kolmen presidentin kesken. Ståhlberg ei vaatinut ulkopolitiikassa presidentin valtaoikeutta vaan hän jakoi mielellään toimikentän ulkoministerinsä kanssa, mikä viittaa perustuslain parlamentaariseen tulkintaan. Tällainen ulkoasiainjohto ulkoministerikeskeisenä jatkui aina toiseen maailmansotaan saakka, missä presidentin rooli on taustalla pysyttelevän ylivalvojan toimenkuva. Ulkopolitiikan osallistumiseen Relanderilla oli vapaampi käsitys kuin Ståhlbergillä, mutta edelleen ulkoministeri vastasi siitä pääasiassa. Presidentti Relander keskittyi pääasiassa valtiovierailuihin. Erona edeltäjiinsä, Svinhufvud tulkitsi ulkopolitiikan johdon kuuluvan avarasti ja kirjaimellisesti hänen oikeuksiinsa, mikä näkyi erityisesti Neuvosto-Venäjän suhteissa yleisten linjaratkaisujen muodossa. Käytännössä kuitenkin ulkosuhteet hoidettiin ulko- ja pääministerin voimin. (Nousiainen 1985, 81, 107, 117)
Eduskunnan hajottaminen ja ennenaikaisten vaalien määrääminen näyttäytyi yhtenä presidentin vahvimmista valtaoikeuksista. Sekä Ståhlberg (vuosina 1922 ja 1924) että Relander (1929 ja 1930) käyttivät tätä oikeuttaan. Esimerkiksi vuona 1924 hajotus tapahtui vastoin pääministeri Kallion kantaa, sillä muuten tynkäeduskunta olisi ollut edessä. Ståhlberg myös käytti nimitysoikeuttaan ja loi molemmilla kerroilla Cajanderin ”presidenttihallituksen”
eli tilapäisen virkamieshallituksen, jolla parlamentaarista umpikujaa lähdettiin ratkaisemaan (Jansson 1993, 96-7). Tämä tapa jäi myös elämään tulevaisuuteen, mikä korosti presidentin valtaa suhteessa eduskuntaan ja himmensi parlamentarismia. Relanderin vuoden 1929
eduskunnan hajotusta on pidetty esimerkkinä siitä, että presidentti voi antaa vaalimääräyksen ilman asiallisia perusteita ja käyttää valtaansa itsenäisesti. (Nousiainen 1985, 78, 105)