Mitkä kirkolliskokousten päätökset ovat edelleen sitovia?

Lutherin käsittelemistä kirkolliskokouksista ensimmäinen, Jerusalemin kokous, kuvataan Apostolien teoissa (Ap.t. 15:4-29). Apostolit kokoontuivat Jerusalemiin ratkaisemaan juutalais- ja pakanakristittyjen välille syntyneen kiistan siitä, oliko pakanuudesta kristityiksi kääntyneiden noudatettava Mooseksen lakia. Kokous päätti, että pakanakristityt olivat vapaat Mooseksen lain noudattamisesta, mutta heidän piti silti välttää epäjumalille uhrattua, lihaa, josta ei oltu laskettu verta teurastamisen yhteydessä sekä haureutta (Ap.t.

15:28-29).

Jo Jerusalemin kokousta käsitellessään Luther joutui tekemään rajauksia sen mukaan, mitkä kirkolliskokousten päätöksistä olivat kirkkoa sitovia ja mitkä olivat pelkästään kyseisessä tilanteessa tehtyjä päätöksiä, joiden arvovalta oli loppunut silloin, kun niitä ei enää tarvittu. Jerusalemin kirkolliskokouksen kohdalla kysymys aktualisoitui, kun Lutherin piti selvittää, kuinka kirkon piti suhtautua sen päätöksiin, jotka koskivat epäjumalille uhrattua lihaa, tukehduttamalla surmattujen eläinten lihaa ja veren syömistä sekä haureutta.

Jerusalemin kokoushan päätti, että pakanakristityiltäkin vaadittiin tiettyjen juutalaiseen kulttiin pohjautuvien sääntöjen noudattamista. Kun sama kirkolliskokous oli Lutherin mielestä koko kirkkoa velvoittavien kokousten jonkinlainen arkkityyppi, piti ehdottomasti löytää ratkaisu siihen, koskivatko nämä päätökset kirkkoa edelleen vai olivatko ne menettäneet arvovaltansa?

Lutherin mukaan kirkko ei ole kumonnut Jerusalemin kirkolliskokouksen päätöksiä, joten niiden huomioiminen tai huomiotta jättäminen piti perustella muuten.⁷⁶

Käsitellessään tätä kysymystä Luther jakaa Jerusalemin kokouksen päätökset kahteen ryhmään: Pietarin päätöksiin ja Jaakobin päätöksiin. Pietarin päätöksenä hän pitää sitä kokouksen päätöstä, jonka mukaan pakanakristityitä ei velvoitettu noudattamaan kaikkia juutalaisten perinnäissäädöksiä.

Juutalaiskristitythän olivat Apostolien tekojen kertoman mukaan vaatineet tätä

76 WA 50, 529. ”Es hilfft nicht, das solch der Apostel Concilium gefallen ist (welchs ist die wahrheit) oder von der Kirchen verendert ist (welchs ist erlogen).”

ja asia oli kärjistynyt Paavalin ja Pietarin väliseksi kiistaksi siitä, kenen kanssa oli soveliasta käydä yhteiselle aterialle.

Yhtä kaikki, sekä Pietarin että Jaakobin säädökset ovat kirjoitettuna Raamattuun, mikä vaikuttaa antavan niille kiistattoman pätevyyden Lutherin argumentaatiossa. Apostolien tekojen käyttämä sanamuoto (Apt. 15:28) vetoaa suoraan Pyhään Henkeen Jaakobin säädösten lähteenä ja vakuutena.⁷⁷ Luther myöntää, että ruokaa koskevat säädökset ovat jääneet pois käytöstä, mutta kysyy, onko tämä oikein?

Epäjumalille uhratun lihan, tukehduttamalla surmatun sekä veren syömisen kielto ei olisi ihmiselle mahdoton noudattaa. Luther myöntää tämän ja toteaa, että moni köyhä joutuu vastoin omaa tahtoaan noudattamaan kyseisenlaista ruokavaliota. Siis tätä käskyä ei voida kumota vetoamalla sen mahdottomuuteen.⁷⁸ Toisaalta Luther tyrmää mahdottomana näiden käskyjen noudattamista; hän vetoaa siihen, että nämä käskyt ovat peräisin juutalaisuudesta ja niiden noudattaminen tarkoittaisi ”juutalaisuuden päästämistä keittiöön” – meneepä hän niin pitkälle, että väittää niihin taipumisen johtavan täyteen juutalaisuuteen alistumista.⁷⁹ Tämä taas olisi vastoin sitä, minkä Luther tulkitsee olleen Jerusalemin kirkolliskokouksen päätösten henki: kristittyjen ei enää tarvinnut alistua juutalaisuuden kulttisäännösten ja perinnäissäädösten alle.

Luther päätyy seuraavaan tulkintaan: ruokaa koskevat säännöt (eli ns. Jaakobin säädökset) asetettiin syntymässä olevan kirkon yhteyden varjelemiseksi.

Juutalaiskristityt olivat kasvaneet kulttuurissa, jossa kyseisiä sääntöjä vaalittiin ja niiden mukaan eläminen oli itsestään selvää. Pakanakristityille taas tällaiset säännöt olivat vieraita. Kyseessä oli kirkon sanomaan nähden toissijainen asia, joka kuitenkin olisi voinut jakaa nuoren kirkon. Niinpä pakanakristittyjä

77 WA 50, 526. ”Daselbs stehet geschrieben, das die Apostel sich rhuemen, der heilige Geist habe solchs durct sie geordent. Es geself dem Heiligen Geist und uns…”

78 Vanhan kirkon konsiilien päätösten noudattamatta jättämiselle ei ole olemassa mitään juridisia perusteita (Arffman 1993, 109).

79 WA 50, 527. ”Sollen wir nu nack diesem Concilio uns vom blut enthalten, se werden wir die Jueden zu meister lassen werden in unser Kirchen und Kuchen.”

kehotettiin noudattamaan näitä sääntöjä, ettei tässä asiassa syntyisi kiistaa heidän ja juutalaisten välille.

Sittemmin, kun juutalaisuus oli menettänyt merkitystään kristillisen kirkon sisällä, nämä ruokasäädökset olivat menettäneet tarpeellisuutensa. Niiden takana oleva ajatus, Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korinttolaisille löytyvä neuvo ”heikompien veljien” huomioimisesta (1. Kor. 8:9-10), on edelleen voimassa, mutta sen tämä nimenomainen ilmentymä ei ollut enää välttämätön kirkon ykseyden suojelemiseksi. Näin ollen sen voitiin perustellusti sanoa sekä menettäneen merkityksensä että jääneen pois käytöstä.

Jaakobin säädöksissä kiellettiin myös haureus. Tämä taas oli Lutherin mukaan edelleen voimassa, vaikka ruokasäännökset olivatkin lakanneet olemasta käytössä. Haureutta ei kielletty vain Jerusalemin kokouksen päätöksissä, vaan sitä koskeva kielto kulki halki Raamatun aina kymmenen käskyn laista – jonka Luther selvästi katsoo koskevan myös kristittyjä – koko Uuteen testamenttiin, jossa sekä evankeliumit että muut kirjat puhuvat siitä. Näin ollen sen voimassaolo ei ollut vain tämän yhden kirkolliskokouksen varassa eikä sitä toisaalta voida rinnastaa ruokasäännöksiin siinä, että sille ei enää olisi tarvetta.

Voidaan perustellusti kysyä, minkä takia Jerusalemin kokouksella oli tarvetta edes erikseen tehdä haureuden kieltoa koskeva säädös, koska se kerran oli kielletty selvästi niin juutalaisuuden kuin kristinuskonkin piirissä. Luther arvelee, että kristinuskon piirissä haureudeksi laskettavia tekoja harjoitettiin pakanoiden keskuudessa niin paljon, että siitä oli tarpeen mainita vielä erikseen. Tällä voi hyvinkin olla perusteita: muun muassa temppeliprostituutio kuului monen uskonnon kulttimenoihin. On mahdollista, että vastakääntyneet pakanakristityt eivät osanneet tehdä eroa kristinuskon ja kulttuurinsa muiden uskontojen moraaliopetuksen välillä vaan oli riskinä, että heidän kauttaan tällaiset käytännöt olisivat voineet ujuttautua kristinuskon piiriin.⁸⁰

80 Julkisessa keskustelussa on esitetty väitteitä, että näin olisi tapahtunutkin – ehkä kuuluisimpana esimerkkinä Dan Brownin väitteet romaanissa Da Vinci –koodi (Da Vinci Code, 2003) – mutta yhdellekään näistä väitteistä ei ole löytynyt historiallisesti tai teologisesti pitäviä todisteita.

Se, että haureus mainitaan erityisesti Jerusalemin kokouksen ruokia koskevien päätösten yhteydessä, oli Lutherin mukaan vaikuttanut jopa hänen aikansa käytyihin keskusteluihin ja väitteisiin siitä, mikä on syntiä ja mikä ei. Hän mainitsee kohdanneensa väitteitä, joilla haureuden kielto oli yritetty kumota juuri sillä perusteella, että ruokasäännökset olivat menettäneet merkityksensä.

Tähän hän vastaa käyttäen juuri aiemmin mainittuja argumentteja: kyseessä ei ole missään nimessä ainoa kerta, kun haureus tuomitaan Raamatun sivuilla eikä näin voida väittää, että se olisi muuttunut sallituksi, vaikka muut samassa yhteydessä kielletyt asiat ovatkin nyt sallittuja.

”Mutta kun hän liittää tahän huoruuden, joka kymmenissä käskyissa kuitenkin on ainaisesti kielletty, arvelen sen johtuvan siitä syystä etteivät pakanat pitäneet huoruutta minäkään syntinä.^”81

Luther päätyy kirkolliskokousten päätöksiä arvioidessaan lopulta varsin suorasukaiseen jakoon: vain kirkolliskokouksen pääkysymyksen päätös on kirkkoa sitova, muut eivät. Selvitän tätä seuraavassa.

Lutherin mukaan Jerusalemin kokous kutsuttiin koolle, että selvitettäisiin ovatko pakanakristitytkin velvoitettuja noudattamaan Mooseksen lain säädöksiä. Nikean kirkolliskokous kutsuttiin koolle areiolaisuuden⁸² torjumiseksi. Konstantinopolin kirkolliskokous kutsuttiin koolle monofysitismin⁸³ torjumiseksi. Efeson kirkolliskokous kutsuttiin koolle torjumaan nestoriolaisuutta⁸⁴ ja Kalkedon jälleen monofysitismin⁸⁵ sekä muiden Kristuksen ihmisyyttä koskevien kiistojen torjumiseksi. Muut päätökset koskivat kulloinkin ajankohtaisia käytännön kysymyksiä, eivät

81 WA 50, 567. ”Das er aber die hureren mit unter menget, welchs doch in den Zehen geboten bleibt ewiglich verboten, acht ich, sen diese urlache. Den hureren was ben den Heiden gering…”

82 NCE 10, 346-348; Teinonen 1999, 35; McGrath 1996, 33, 352-354. Areiolaisuus oli

Aleksandrian piispa Areioksen opetuksille perustunut harhaoppi, jonka mukaan Kristus ei ollut Isästä syntynyt vaan luotu ennen muuta luomakuntaa.

83 Teinonen 1999, 216. Monofysitismin mukaan Kristuksella olisi ollut vain yksi, jumalallinen luonto eikä lainkaan inhimillistä luontoa.

84 Teinonen 1999, 224. Nestoriolaisuus oli Konstantinopolin arkkipiispa Nestoriuksen (n. 386 – n. 451) opettama harhaoppi, joka erotti Kristuksen jumalallisen inhimillisen hypostaasin. Tästä seurasi se, ettei neitsyt Maria voinut olla theotokos, Jumalansynnyttäjä vaan khristotokos, Kristuksensynnyttäjä.

85 WA 50, McGrath 1996, 34. Lutherin mukaan Kalkedonin kokous pidettiin arkkimandriitta Eutykheen harhaopin torjumiseksi. Eutykhes opetti Kristuksen olevan persoona vain jumalallisen luonnon puolesta.

oppia. Kuten Jerusalemin kirkolliskokouksen ruokasäännökset, nekin ovat olleet aikanaan tarpeellisia ja välttämättömiä tehdä, mutta kun tuolloin voimassa ollut tilanne on lakannut olemassa, myös nämä päätökset ovat lakanneet sitomasta kirkkoa. Tämän tutkimuksen kannalta on tärkeää huomata, että Lutherin mukaan kirkolliskokoukset eivät näissä kysymyksissä koskaan tarkoittaneet luoda opinkappaleeseen verrattavia päätöksiä.⁸⁶