Intressini lukijana kohdistuu kahteen asiaan: kodin merkitykseen ja sen menettämisen jättämiin jälkiin sekä näistä menetyksestä selviytymiseen. Aineistossani evakkolapset ovat muistelleet, tulkinneet ja kertoneet minulle elämästään. Tarinoissa on kuvattu myös menetettyä kotiseutua hyvin yksityiskohtaisesti. Tästä olikin tulla tutkijapositioni kompastuskivi; kuinka keskittyä tutkimuskysymyksiin ja evakkolasten menetysten ymmärtämiseen siten, etteivät ne jää myös minua kiehtovan paikan, menetetyn Karjalan, varjoon. Pitkän pohdinnan tuloksena en kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi hävittää tutkimusprosessistani evakkolasten kuvauksia Karjalasta. En voi irrottaa tutkijapositiostani omaa henkilöhistoriaani. Aineistoni Karjala-kuvaukset ovat todisteita myös minun henkilökohtaisesta menetyksestä. Paikasta, jonne olisin kuulunut ja josta minulle on kerrottu, mutta jossa en koskaan saanut käydä ja jota en koskaan saanut kokea. Yksityiskohtaisiin kuvauksiin perehtymällä olen voinut paitsi käsitellä omaa historiaani myös saada kuvaa koko Suomen menettämästä seudusta. Näin tutkimukseen
on osaltaan tullut mukaan myös oma eletty elämäni. Tutkimuksella on aihe, josta myös minulla tutkijana on omakohtaisia ajatuksia. En näe tätä tutkimuksen rajoitteeksi, päinvastoin. Hyvä tutkija ei irrota tutkimustyötään elämästään, vaan antaa elämän rikastuttaa työtään ja päinvastoin (Rissanen 2007, 15; Eskola 1981, 54).
Omaelämäkertojen totuudenmukaisuus
Omaelämäkertoihin liittyvä luenta ja tehdyn tulkinnan oikeellisuus voidaan kyseenalaistaa. Kertomuksissa esitettyä totuutta on vaikea todistaa autenttiseksi, koska kertomuksiin ei voi kohdistaa lähdekritiikkiä eikä niiden oikeellisuutta voida vahvistaa esimerkiksi viiteryhmän haastatteluilla. Elämäkertoja voidaankin lähestyä erilaisista teoreettisista lähtökohdista. Suomalaisen elämäkertatutkimuksen uranuurtajan, J. P.
Roosin, omaelämäkerrallinen näkemys muistuttaa eräänlaista psykoanalyysia. Hän puhuu elämäkerrallisiin tarinoihin liittyen onnellisuusmuurista, jonka taakse tutkijan tulisi päästä lukemalla tarinoita ”rivien välistä”. Onnellisuusmuuri tarkoittaa kertojan tapaa sivuuttaa tarinassaan elämän vaikeat asiat sekä ongelmat ja kertoa asiat parhain päin. Lukijalle kerrottu on Roosin mukaan vain julkisivua, jonka takaa löytyy todellinen elämä. (Roos 1987, 213–214.)
Myös Pierre Bourdieun (1998, 68–76) käsite ”elämäkerrallinen harha” viittaa kertojan tapaan tehdä itsestään oman elämänsä ideologi, ”keinotekoinen luonnos”, jonka elämää kuvaavat kertomukset rakentuvat tarjottujen markkinoiden sosiaalisen laadun mukaisesti. Kertomukset muistuttavat ”virallisen esittämisen virallista mallia” ja objektiivisen totuuden löytämiseksi Bourdieu johdattaakin lukijan tarkastelemaan kontekstia laaja-alaisemmin ja etsimään objektiivista totuutta kertojan sosiaalisten asemien kautta. Toisaalta kuitenkin juuri vapaata tasavertaista arkikeskustelua pidetään kaiken viestinnän historiallisena ja periaatteellisena kantamuotona. Tällöin lähtökohtana on vapaaseen keskusteluun osallistuvien tasavertaisuus, jolloin ei ole tarpeellista analysoida keskustelutilanteen ulkopuolelta määräytyvien roolien ja valtasuhteiden vaikutusta keskustelun kulkuun. (Mäkelä 1992, 56; Sacks & Schegloff & Jeffersson 1974.)
Totuuden etsimistä voisi jatkaa loputtomiin. En usko, että lukijana voin löytää tarinoista perimmäistä, yksiselitteistä ja autenttista totuuden kuvausta, eikä tämä ole tavoitteenikaan. Pierre Bourdieun (1998, 69) mukaan elämäkerran tutkijalla ja tutkimuksen kohteella tulee kuitenkin olla sama intressi hyväksyä väittämä kerrotun olemassaolon mielekkyydestä. En voi väittää täysin ymmärtäväni evakkolasten kokemuksia, sen sijaan sitoudun hyväksymään kokemukset sellaisina kuin ne minulle kerrotaan. Keijo Rahkonen (2007) kehottaa Elämäkerta-luentosarjalla pitämässään luennossa ”vain antamaan tulkinnalleen jonkun statuksen ja ottamaan tietyn kannan asiaan”. Hänen elämäkertateoreettinen ratkaisuehdotuksensa on tarkastella elämäkertoja ikään kuin performatiiveina, tosina sellaisinaan. (Rahkonen 1995, 150–153.) Performatiivisuus on ilmaisua sanojen avulla, ”sanat tekevät” tarinan. Tuntematonta koskeva tieto on todeksi kerrottua ja sen voima nousee juuri performatiivisuudesta (Knuuttila 2007, 355). Myös Klaus Mäkelä (1992, 50–56) kritisoi tutkijasta lähtevää psykologisointia; pyrkimystä päästä ihmisen ”autenttiseen” sisimpään ja todellisiin tuntemuksiin. Hän vertaa ihmistä sipuliin: kun sipulin kuorii, ei mitään sisusta ole vaan jokainen kerrostuma on yhtä todellinen.
Koska tutkielmani tarkoituksena ei ole tehdä omaelämäkerrallisesta aineistostani sosiologista rakenneanalyysia, vaan etsiä evakkolasten itse omalle elämälleen antamia merkityksiä, voin nähdä kertomukset sellaisenaan tosina. Kiinnitän päähuomioni omaelämäkerran todellisuuteen eli omaelämäkertaan tekstinä, evakkolapsen oman minän ilmaisumuotona ja merkitysjärjestelmänä, jossa hän arvioi elämäänsä ja muodostaa itsestään minäkuvan (Tigerstedt 1992, 100). Tulkinnassani noudatan tätä periaatetta, en lähde hakemaan merkityksiä onnellisuusmuurin takaa, enkä etsi kirjoittajan autenttista sisintä. J. P. Roos (1987, 30) tiivistää ajatuksen elämäkertateoksessaan ”Suomalainen elämä” toteamalla ”elämäkertojen olevan elävän elämän teoriaa, tosia ja aitoja kuvia elämästä kokonaisuutena”. Kun halutaan hahmottaa ihmisten elämää ihmisten itsensä kannalta, ei elämäkertoja täydentävää aineistoa tarvita (Roos & Vilkko 1988, 155).
Kertojan kohtaaminen
Tieteellisen tutkimuksen tehtävänä on saada ilmiöt käsitettäviksi. Tämä vaatimus voi toteutua monella tapaa. Ihminen on ainutlaatuinen tutkimuskohde ja ihmistieteissä tutkimuksen kohdetta voidaankin lähestyä monesta perspektiivistä. Lauri Rauhalan (1986, 26–33) mukaan ihminen reaalistuu kolmessa perusulottuvuudessa, jotka ovat kiinteästi vuorovaikutuksessa keskenään ja siten osallisina ihmisen kokonaisuuden muodostumisessa. Ensinnäkin ihminen reaalistuu kehollisuutensa kautta, orgaanisena tapahtumana. Toiseksi ihminen reaalistuu situaationsa, elämäntilanteensa kautta.
Elämäntilanne käsittää kaiken sen konkreettisesti ja ideaalisesti olemassa olevan, johon yksilö joutuu suhteeseen. Situaation komponentteja voi valita itse, mutta osa niistä määräytyy kohtalonomaisesti. Kolmantena reaalistumisen tasona on tajunta eli inhimillisen kokemisen kokonaisuus. Tajunta on sitä, jonka avulla yksilö uneksii, tietää, tuntee, uskoo ja ymmärtää ilmiöt ja asiat joksikin. Tajunta on merkitysten antaja.
Tajunnallinen tapahtuminen on oman historiansa varassa etenevää eli vanha kokemustausta toimii ymmärtämisyhteytenä suhteessa uuteen.
Lukijana tarkastelen kertojaa tämän holistisen ihmiskäsityksen kautta. Evakkolasten tajunnassa syntyneiden merkityssuhteiden kautta kertojat ovat asettuneet ymmärtävällä tavalla suhteeseen oman elämänsä ja hyvin kohtalonomaisesti määräytyneen situaationsa kanssa. Merkityssuhteet ovat historian kuluessa muodostaneet verkostoja, joista on syntynyt kertojan yksilöllinen maailmankuva sekä ymmärrys eri ilmiöille ja asioille. Merkityssuhteet saattavat olla heikosti jäsentyneitä, epäselviä tai jopa vääristyneitä – silti ne ovat merkityssuhteita (Rauhala 1986, 28). Nämä merkitykset ovat tutkimuskohteeni. Ne luovat minulle lukijana kuvaa evakkolasten elämänhistoriasta.
Omaelämäkerrallinen aineisto sisältää ihmisen omia käsityksiä ja tulkintoja elämästä.
Elämäntarinat ovat voimakkaasti subjektiivisia ja sidoksissa tietoisuuteen. (Roos &
Vilkko 1988, 165.) Tajunnallisten tapahtumien historiallinen luonne tekee ymmärrettäväksi sen, että tajunnasta ei voi ottaa mitään pois, eikä sinne voi lisätä mitään. Olisi mieletöntä väittää, etteivätkö evakkolasten konstruoimat merkitykset, havainnot ja tunteet olisi sitä, mitä he minulle kertovat. Viittaan pohdintaan irti
leikatusta kädestä. On tarpeetonta pohtia, tunteeko irti leikattu käsi kipua, koska kivun tuntemiseen tarvitaan mieli, inhimillinen kokemus, tajunta (Knuuttila 2007, 349;
Dennett). Aineistoni elämäntarinat ovat syntyneet evakkolasten inhimillisten kokemusten kautta. Elämäntarinoiden pohjana ovat heidän elämänsä ja kokemansa historiallinen todellisuus ja tähän todellisuuteen pohjautuvat tulkinnat. Näistä tulkinnoista esiin nousevat merkitykset ovat minulle, tätä historiaa kokemattomalle, todellisia sellaisina kuin ne esitetään.
Omaelämäkerrallisissa kertomuksissa kertoja jäsentää elämänsä tapahtumia ja kokemuksia muistin avulla rakennelmaksi ja muuntaa tämän rakennelman kirjoitukseksi.
Kyseessä on yksilötasoinen muistelemisen prosessi, johon lukijalla ei ole suoraa pääsyä.
Tavoitteeni on kuitenkin eläytyä kuuntelemaan näitä muistoja ja yrittää ymmärtää niitä evakkolasten merkityksellisiä kokemuksia, joista he ovat halunneet minulle kertoa.
Omaelämäkerran luonteeseen kuuluu luoda illuusio kirjoittajan ja lukijan kohtaamisesta tekstissä. Käsite ”omaelämäkertasopimus” viittaa elämänsä kertojan ja kertomuksen lukijan tekstin välityksellä käymään kommunikaatioon. Tämä kirjoittajan, tekstin ja lukijan vuoropuhelu ei viittaa mihinkään reaalitodellisuuden kohtaamiseen, vaan korostaa omaelämäkerran intiimiä kommunikatiivisuutta. Metafora ”kättely” taas kuvaa tätä vuorovaikutuksellista kohtaamista, jossa merkitykset muodostuvat ”minun ja sinun”
– lukijan ja kertojan välissä. Kättely sisältää lupauksen yrityksestä ymmärtää ja kohdata.
(Vilkko 1997, 22–23; Lejeune 1989.)
Evakkolasten tarinoita lukiessani olen ”kätellyt” heitä kerta toisensa jälkeen.
Olen ”kätellyt” ja luonut mielikuvaa etsien tarinoiden yksityiskohtia. Olen ”kätellyt”
taas ja löytänyt uusia merkityksiä. Olen ”kätellyt”, kunnes eteeni on maalautunut kuva evakkolasten sielunmaisemasta: Karjalan kodeista, ihmisistä ja karjalaisesta ympäristöstä, evakkotiestä, sen kulkijoista ja uusista kotiseuduista, jonne tuo tie on lapsia kuljettanut. Olen kätellyt, kunnes saturaatiopiste on saavutettu, eikä mitään olennaista uutta ole enää löytynyt (Vilkko 1995, 168; Bertaux 1981).
Lukutapani
Tarinoiden luennassa pyrin empaattisen luentatapaan. Jotta voin ymmärtää kirjoittajan maailmaa, tulee minun olla avoin, tulla vastaan ja ottaa vastaan. Olla avoin toisen ihmisen kerronnalle, ajatuksille, toivomuksille ja tunteille sekä samalla irrottautua omista hypoteeseista. Tulla vastaan ymmärtäen kirjoittajan maailmaa, sen erilaisuutta ja samanlaisuutta. Ottaa vastaan osallistuen, pahaa oloa ja ahdistusta kantaen. Vilkon (1997, 185–186) mukaan empaattinen luenta ei edellytä samaistumista tai samaa kokemustaustaa. Kyse on ennemminkin asenteesta, joka antaa tilaa samankaltaisuuden ja erityisesti erilaisuuden näkemiselle ja joka näin mahdollistaa uuden ja odottamattoman löytämisen, asioiden näkemisen uudella tavalla ja uusien kysymysten heräämisen.
Riitta Granfelt (1998, 25–29) pitää kykyä empatiaan välttämättömänä edellytyksenä sille, että tutkija oppii tuntemaan tutkimiaan asioita. Empatia mahdollistaa tietoisen ja älyllisen näkökulman tutkimukseen. Se on välittämistä, jota ei voi tuottaa keinotekoisesti. Syntyäkseen empatia tarvitsee tilaa keskittyneeseen, tilannetta analysoivaan ajatteluun mutta myös tunteisiin. Lähes jokaisesta aineistoni tarinasta oli luettavissa suurta surua ja kärsimystä. Nämä tulkitsemani tunteet herättivät myös minussa lukijana vaikeita tunteita ja avuttomuutta, halua olla osallisena ja auttaa antamalla tutkimukseni kautta ääni tarinoiden kertojille. Riitta Granfeltin (1998, 29) mukaan empatia onkin kauneimmillaan kärsimyksen jakamista, vastuun tuntemista toista ihmistä kohtaan ehdoitta ja vailla sitoumuksia. Auttamista vain siksi, että haluaa auttaa. Auttamista vailla painetta kiittämiseen.