Asuimme saman luotisuoran kadun varrella, Laajasalon Orisaa-rentiellä. Mikko oli silmissäni maailmaa nähnyt Amerikan vaih-to-oppilas ja mietiskelevä koripalloilija. Hänellä oli mielipiteitä ja hän oli lukenut ”kaiken”. Hän ei kuunnellut purkkaa tai Hurriga-nesia, vaan fiksua jazzmusiikkia – ja tietenkin Dylania, aina.
Viikonloppuisin hän työskenteli Herttoniemen Valintatalon liha- ja leikkeletiskillä. Varsinaista koulutusta Mikolla tehtävään tuskin oli, mutta kyllä hän käsittääkseni siskonmakkarat erotti jauhelihasta.
Vaaleita vamppeja, vetisiä perunoita
Sotaväkeen Mikkokin joutui, ei siinä pitkä tukka ja palava aate paljon painanut. Isänmaa käski palvelukseen Lappeenrannan his-torialliseen rakuunarykmenttiin. Sieltä sain kirjallisesti korkea-tasoisia ja selväsanaisia viestejä. ”Tämä on kuin olisi kestokuppa otsaluussa ja viemäri korvien välissä.”
Maanpuolustusaate jaksoi kumminkin sankarissamme itää.
Marssimusiikin rytmiin kirjoitettu postikortti Lappeenrannan päämajasta päättyy vahvaan lausuntoon: ”Panssarit pysähtyy mi-nuun.”
Niinpä alokasajan viemäristä noustuaan Mikko käveli tyynesti upseerikouluun. Kokelaan kynä vilkastui ja tapaili Hellaakoskea – saavun taistelusta armas, verikentältä vaarojen – mutta kesäl-lä 1985 luutnantin päällimmäinen ajatus lensi jo tulevissa Porin
jazzeissa, ihanassa vapaudessa ja siviiliin astumisessa: ”Olisinpa mies Korsikan, ja kauas lähtisin täältä, vaan juhannuksesta vartti talveen, vajaa vartti vapauteen.”
Sotaväki oli ollut sen verran luja kokemus, että Mikko sum-masi:
Syksyksi Pariisiin tai helmikuussa hirteen
Valitsimme Pariisin. Matkustimme hiukan eri reittejä ja tapasim-me Riemukaaren alla.
Ensin hankimme ranskalaiset pikkutakit, Mikolle tumman-harmaan liituraidan, minulle mustan mohairkankaisen, elämäni parhaan pikkutakin. Uudet kaulaliinamme kietaisimme huolet-tomaan pariisilaistyyliin: Mikolle Arafat-huivi ja minulle kirk-kaanpunainen akryyliliina.
Valokuvassa istumme Jim Morrisonin haudalla mustat lasit silmillä, ilman ironian häivääkään. Suupielessämme palaa filtteri-tön Gauloises-savuke. Olemme kaksikymmenvuotiaita ja todella viileitä.
Majoituimme sievään hotelliin, mutta levoton veremme ja ajelehtiva elämäntyylimme johti hotellissa sopimattomaan käy-tökseen, joka sai portieerin määrätietoisesti poistamaan meidät hotellista seuraavana aamuna. Tuon ymmärtämättömän viskaa-lin karkeat sanat meille kuuluivat: ”Vous êtes kaput!”
Mutta me emme lannistuneet, odysseiamme jatkui. Se jatkui kohti arabikortteleita, ja siinä oli erilaista pariisilaistunutta tutta-vaa ja tuttavan miestä ja tummaa, väkevää kahvia, öitä lattioilla ja liikaa pastista liian varhain iltapäivällä. Mutta kun läksimme kumpikin tahoillemme, Mikko Helsinkiin ja minä kohti Valen-ciaa, saatoimme puristaa nuoruutemme Pariisin Papan sanoihin:
Söimme hyvin ja joimme upeasti
Talvella matkustimme Leningradiin. Sinne pääsi linja-autolla.
Matkakumppaninamme oli toveri Lauri Mannermaa, ja jo
alku-Aleksi Siltala
matkasta havaitsimme varsin viehättävän vaaleaverikön, joka oli samassa kulkuneuvossa äiteineen.
Meille tuli ankara kilpailu siitä, kuka saisi tytön matkaseurak-seen. Mikko tietenkin voitti, ei siinä ehtinyt kahta sanaa sanoa.
Eikä siinä olisi sanoilla ollut merkitystäkään, sillä me olimme Laurin kanssa perisuomalaisia naavapäitä, kun Mikolla oli tum-mat kiharat hiukset ja sylissään kitara. Pian siinä oli myös se blondi.
Aamuyöstä Dylanin pehmeät säkeet kaikuivat hotelli Lenin-gradskajan käytävällä; Lauri ja minä vetäydyimme hammaspesul-le.
Näkkäriä ja nurinaa nurkissa
Mikkoa ei pysäyttänyt mikään. Tuskin olimme Neuvostoliitosta palanneet, kun hän keväällä 1986 loikkasi länteen ja työelämään – Ruotsiin. Muttei Tukholmaan niin kuin me muut jampat, vaan eksoottiseen Örebrohon, Jönssonin pumpputehtaalle metalli-tuotteiden pariin.
Ruotsissa elettiin nykyaikaa. Siellä näki väritelevisiosta muuta-kin kuin Me Tammelat. ”Jane Fonda on pelkissä pikkupöksyissä nenun edessä, väreissä vielä… pääsisipä tuohon Janen viereen untuvien sekaan…”
Mutta siirtotyöläisen arki romautti untuvikon nopeasti maan pinnalle. Mamun palkkaneuvottelut kovapintaisten ruotsalaisten työnantajien kanssa eivät sujuneet toivotusti: ”Finskiä potkitaan päähän, ensin luvataan palkkaa ja työtä mutta sitten kun työläi-nen tulee haalareissaan kyntyöläi-nenaluset pikipaskassa, niin jo löytyy pykälä, jonka mukaan liksaa joutuu odottelemaan kuukausitol-kulla – – kuka muistaa suojatonta siirtolaista svenskien seassa?”
Vaikeista oloistaan lannistumatta Mikko jaksoi tarkkailla ja kommentoida poliittista elämää: ”Oletkos huomannut kuinka komeat korvat on tuolla Ingvar-sedällä? Ja Kalevikin uhkaa erota,
Nuori haaveilija Pariisissa. Kuva: Aleksi Siltala.
Aleksi Siltala
jos Paavo ei pysy pöksyissään.”1 Samalla hän ymmärsi, ettei pelk-kiä tiedotusvälineitä seuraamalla pärjännyt pumpputehtaan de-bateissa. Havaintoja oli täydennettävä valtiotieteellisen tiedekun-nan keskeiskirjallisuudella: ”Sutelan kirja edistyy sivut suhisten ja Nevakivi & kumppanit on riekaleina.”
Silloista työpaikkaani pankissa Mikko piti kuin luokkasodan julistuksena. ”Puotipuksun on kai kiirehdittävä housuja prässää-mään”, hän muistutti ja kehotti napittamaan valkokauluksen ylös asti ja sullomaan Wall Street Journalin salkkukainaloon. ”Kaik-ki tiet vievät Kalastajatorpalle”, metallimies Majander irvisteli minulle, viattomalle pankkitoimihenkilölle. Omia tukalia olo-suhteitaan hän ei ryhtynyt korostamaan, totesi vain lakonisesti kaataneensa ”viimeiset camparit lasiin, muuta ei olekaan masuun laittaa.”
Ruotsi teki Mikosta miehen. Minulla parta tuskin kasvoi 22-vuotiaana, mutta Majander kirjoitti itsevarmasti vetäisseensä
”höylällä viikon sängen niin että näppylät ja muu duunarin kuo-na lähti kertaheitolla, meillä metallityöväestöllä tuppaa leuankär-ki kasvamaan sellaista piikleuankär-kilankaa.”
Meikä maailmalla miehistyy maanantaista maanantaihin 1980-luvulla maailma ja työpaikat olivat meille opiskelijoille auki.
Hakeuduimme Mikon kanssa hotellialalle, joka tarjosi pitkää ja kapeaa leipäänsä meille monta vuotta. Työympäristömme, Met-sälän Kaukokiito-motelli, ei tainnut täysin tyydyttää kosmopoliit-tisia pyrkimyksiämme, vaikka esimiehenämme toimikin viikse-käs maailmanmies, yliportieeri Henrik Maximilian Gripenberg.
Varsinaista kiirettä oli onneksi harvoin. Heti kun pomon tum-mansininen pikkutakki kiiltävine nappeineen oli kadonnut nä-kyvistä, keskittyi motellityöläis-Majander viihtyisään oleiluun, laatuproosan tutkiskeluun, tupakointiin ja kirjoittamiseen. Näl-käänsä hän saattoi ahmaista syntisen maukkaan lihapiirakan
1 Pääministerit Ingvar Carlsson ja Kalevi Sorsa, ulkoministeri Paavo Väyry-nen.
kahdella nakilla. Sellainen piti periaatteessa ostaa omalla rahal-la motelliaurahal-lan ruoka-automaatista, mutta olihan meillä rahal-laitteen avaimet.
Vakioyöpyjät, suurien rakennustyömaiden karut komennus-miehet, tulivat hänen tutuikseen, varsinkin huoneen 503 Paju-nen, joka avaimen saatuaan virkahti joka kerta arvoituksellisesti tik-tak. Yötyöläistä varten motelli oli huomaavaisesti järjestänyt patjan, johon väsynyt, opintojaan aloitteleva yöportieeri saattoi kellahtaa hiljaisina aamuyön tunteina.
Kaukokiitomotellin modernia pallokirjoituskonetta hakka-simme kaikki vuoron perään valvoessamme motellin asiakkaiden unta. Sillä vehkeellä Mikkokin kirjoitti ensimmäiset tiedeyhtei-sölle suunnatut havaintonsa. Itseäni ilahduttivat enemmän hänel-tä saamani motellikirjeet. Itsenäisyyspäivänä 1986 Mikon sisko oli juuri täyttänyt kolmekymmentä, ja vanheneminen alkoi mie-tityttää: ”Aleksi hyvä, emme me ole enää syyntakeettomia pikku-jukuripäitä vailla huomenen huolta, tässä on tuumattava kohta jäsenkirja sortilleen ja jakaus luotisuoraan ohimolta.”
Mikon kirjeistä välittyy vuosien takainen tunnelma, kun yö-unta ei tarvita, kun työ- ja lorvailutarmo on rajaton ja aina löytyy kymppi tai pari seuraavan päivän maksalaatikkoon, reikäleipään ja keskiolueen.
"Radiossa ne herättivät juuri Hannu Taanilan, joten minä suljen radion ja keitän pannullisen hyvää Etelä-Amerikasta riistettyä kahvia ja poltan vielä pari tupakkaa ennen kuin rutistan loput as-kista lakon merkiksi. Näissä pehmeissä askeissa on se hyvä puoli että ne kuin ihmeen kaupalla suoristavat vielä savukkeet nautin-tokuntoon kun iltapäivällä taas sisus savua kaipaa.”
I brist på pengar tog han en opintolaina
Aloitimme opiskelut Mikon kanssa syksyllä 1985. Harvat muista-vat, että hän ensin aloitteli tutkijanuraa matemaattis-luonnontie-teellisessä, jonne päästäkseen ei tarvinnut lukea pääsykoekirjoja.
Juuri niitä kirjoja koski ensimmäinen akateeminen väittelymme.
Aleksi Siltala
Kyse oli siitä, kumpi kirja tarjosi opiskelijalle enemmän, Puntilan Suomen historia vai Nevakivi–Hentilä–Haatajan Johdatus poliit-tiseen historiaan. Voin nyt varovasti todeta Mikon olleen osittain oikeassa. Muutenkin hän oli tosissaan ja opinnoissaan päättäväi-nen ja osasi heti lukea myös ruotsiksi kirjoitettuja kirjoja. Hän kertoi minulle senkin, kuinka valtsikan vaikeinta kirjaa, tiede-kunnan opinto-opasta tulkitaan.
Ensimmäinen luentomme oli Hannu Soikkasen talous- ja so-siaalihistorian johdantokurssi, jossa professorin vauhdikkaasti etenevä ja kasvavina laikkuina leviävä spriikynä paitsi sotki ope-tuskalvot myös värjäsi piirtoheittimen kauniin siniseksi.
Ainejärjestön toimintaan Mikko ei ihan kärkijoukoissa osal-listunut, mutta ainejärjestölehti Poleemin numeroissa hän figu-reerasi ahkerasti. Jostain syystä Mikko menestyi opinnoissaan paljon minua paremmin, siitä huolimatta, että myös hän ehti ve-telehtiä Fazerin Kluuvikadun kupolin alla jäähtyneen kahvikupin hinnalla tuntikausia.
Yksi tilanne Fazerilla on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Mik-ko ja Peggy tapasivat ensimmäistä kertaa juuri tuon kupolin alla.
Kahvikuppi ei ollut edes puoliksi juotu, kun heille syntyi päätös lähteä yhdessä Berliiniin. Saatoin vain ihaillen vierestä seurata tätä spontaanisuutta.
Mikko oli keskittymiskykyinen ja utelias. Hän oli meistä kahdesta se, joka taisi oikeasti lukea pelottavan Jerzy Topolskin historian metodologian. Mikko suhtautui lempeästi myös Lolo Krusius-Ahrenbergin teoksiin, vaikka me muut pyrimme millä hyvänsä tavalla kiertämään ne kaukaa. Tiedekuntatenttien jäl-keen lauantaisin kello 13 kiipesimme Pam Pamiin jälkipeliä käy-mään. Mikon sekä Lehikoisten veljesten opastuksella kävimme siellä nämäkin teokset huolella läpi.
Panen näkkileivän päälle kaksi siivua b-luokan metvurstia Pyhän jouluaaton 1986 vietimme madridilaisessa ullakkohuo-neistossa. Meitä oli neljä opetuslasta, Ruotsin Skinnskattebergistä tullut Kaj Ekroos, kalifornianmeksikolainen James Piñón, Mikko
ja minä. Juhlapöytään kannoimme El Corte Inglésistä hankitun maukkaan valmiskinkun ja muutamia pulloja riojaa. Keskiyöllä hakeuduimme calle La Palman tarjoaman nuoruusviihteen pa-riin. Uudenvuodenaattona Mikko joutui mukanani myös paikal-liseen yökerhoon espanjalaisten Caja de Madridin pankkityöto-vereideni kanssa ja syömään perinteiset viinrypäleet Puerta del Solilla vuoden vaihtuessa.
Yhtenä talvisena iltana sitten avaimet Malasañan kämppääni hukkuivat, ja olimme Mikon kanssa kirjaimellisesti Down and Out. Kun meidät oli viskattu viimeisistäkin Gran Vian yökah-viloista märälle kadulle, könysimme nukkumaan Madridin pi-simmälle metrolinjalle numero 9. Orwellia lukeneina tajusimme levitellä vaunuun jääneen El País -lehden sunnuntainumeroa lämmikkeeksemme.
Illalla haen yksin baarin, kirjoitan ja katson
Loppuvuodesta 1987 lähdimme Etelä-Amerikkaan. Se oli kään-teentekevä matka. Koskaan sen jälkeen, ei hyvässä eikä pahas-sa, ole tullut vastaavaa mahdollisuutta viettää läheisten ystävien kanssa tien päällä kolmea kuukautta.
Kuljimme Perun ja Chilen kautta Andien yli Argentiinaan, jossa kiertelimme ristiin rastiin. Sieltä otimme bussin Rio de Janeiron karnevaaleille. Samalla saimme tutustua suomalaisyh-teisöön Penedossa. Bonuksena tuli vielä viikko New Yorkia ko-timatkalla.
Mikolla oli lehtiö ja kynä mukanaan. Hän myös käytti näitä välineitään ahkerasti ja kirjasi suurenmoisella proosallaan mat-kamme tärkeät tapahtumat muistiin. Vuosia myöhemmin hän lahjoitti lyhentämättömän matkapäiväkirjansa meille matka-kumppaneille. Se on korvaamaton dokumentti ja tärkeä osa yh-teistä historiaamme, johon olennaisesti kuuluvat myös Peggy ja Maria.
Kaikki kohteemme eivät olleet yhtä pittoreskeja kuin Brasilian Rio. Perun Punossa Mikko kirjasi majapaikassamme:
Aleksi Siltala
Kasvot epäkelvon pitkällä bussimatkalla Etelä-Amerikassa. Kuva: Aleksi Siltala.
Nuoret runosielut Mikko Majander ja Aleksi Siltala kirjailija Pablo Neru-dan talolla Isla Negralla. Kuva: Aleksi Siltalan arkisto.
”Laihat verhot eivät pidätä aurinkoa, hatarat ikkunat katumu-siikin melua heti aamukuudesta, kelvoton heteka kuin pygmille tehty, tyyny on kuin kolmetoista tennispalloa pyykkisäkissä, tämä kurja kaupunki ja kelvoton läävä.”
Mutta tunnelma muuttui kokonaan kun pääsimme Pablo Ne-rudan talolle Isla Negralle Santiagon lähellä. Katselimme matka-kumppaniemme Peggyn ja Marian kanssa lumoutuneina aurin-gonlaskua. Valokuvassa me muut olemme vain katsovinamme, mutta Mikko näkee – ja raapustaa Nerudan taloa ympäröivään ajopuista kyhättyyn aitaan tunnustuksemme: ”Laulullesi Pablo avaamme rintamme…”
Poliittisen historian laitokselle kirjoittamassaan postikortissa Mikko tiivisti matkamme näin: ”Peilistä näen mä kasvot epäkel-von, itseni hukkasin mä öihin San Telmon.”
Viime viikkoinani on ammattinani ollut laiskuus
Sitten Mikko sai Peggyn kanssa ensimmäisen lapsensa. Mikko oli lähipiirimme edelläkävijä perheen perustajana. Me muut uskal-simme aloittaa vasta vuosia myöhemmin.
Kun Mikko lähti Hentilän seminaariin, käski hän minut Laut-tasaareen vahtimaan poikaa. En tajunnut lapsista paljoakaan, saati vauvoista. Ja siinä oli vauva. Istuin sohvassa liikkumatta ja pidin Juliusta (työnimeltään ”Rosso”) sylissä, kun hän alkoi ään-nellä levottomasti. Niska jäykkänä poimin olohuoneen pöydälle unohtuneen kirjan ja aloin lukea Juliukselle ääneen. Se oli Työ-väen historiallisia tutkimuksia, osa IV. Julius rauhoittui ja itseäni-kin rupesi makeasti nukuttamaan.
Poika vei isän mennessään. Keväällä 1990 Mikko kirjoittaa esi-koisestaan, kummipojastani, ”jonka elämänriemu syleilee meitä päivästä päivään, säteilee silmistä ja tuoksuu kakasta, soi kiitos-lauluna kaikenkertovassa jokellussaarnassa tai itkussa joka vaatii minut absoluuttisesti ja kokonaan, minun kannaltani tämä kaikki on itsekästä mutta piru vieköön se on poikani, minun…”
Aleksi Siltala
Toverillinen yhteisymmärrys valaisi huoneen
Mikkoa en juuri nähnyt kirves, lapio tai ruuvitaltta kädessä. Kyse ei ollut laiskuudesta eikä ruumiinrakenteesta, sillä Mikko on ur-heilullinen. Hän pelaa mitä hyvänsä pallopeliä vähintään koh-tuullisesti – krokettia ja biljardia jopa erinomaisesti.
Kyse oli ja on keskittyneestä elämänasenteesta, hulluudesta lukemiseen ja määrätietoiseen kirjoittamiseen. Siihen eivät käy-tännön proosalliset toimet kuuluneet. Nimimerkki MM on kuin kynä kädessä syntynyt.
”Minusta on mukavaa kun sanoja on paljon niin että sekaan saa oikein sukeltaa, ja vielä jos peli soi vuolaasti niin parempi vaan on sotku, parhaimmillaan helvetillinen hurmos – eli tuupista tappi tenojokeen ja tasajalkaa tahnan päälle.”
Mikko on keskustelija, joka ei asettele turvallisia rajoja edes historiantutkimuksen laajoihin kysymyksiin. Hänestä irtoaa mitä tahansa: kirjoista, musiikista, kustannusmaailmasta, urheilusta tai politiikasta. Mikon vähälukuiset, mutta sisällöltään runsaat 1980-luvun kirjeet jo raottivat tätä anteliaisuutta. Ne ovat sitä ta-junnan pitkää ja vahvaa virtaa, jonka pohjassa kumminkin kul-kee kirkas ajatus sileiden kiviaskelmien tavoin.
”Se sieppaa kovin, kun lehteilee tämänkin maan runo-opuksia kun sällit strutsinsulkaa imien suostuvat pudottamaan valkeapa-perisille juuri ja juuri kolme riviä kullekin.”
Niin tiiviisti ja antaumuksella olen Mikon kanssa keskustellut, että avaimien lisäksi olen hänen seurassaan hävittänyt muiden muassa Nokian kommunikaattorin, useita sateenvarjoja ja aina-kin yhden kengän. Keskusteluiden lomassa olemme telttailleet, keilailleet, paistaneet Laukkosken kuuluisia, kiukaan yläpuolelle ripustettavia narunakkeja, surreet, nauraneet ja väitelleet kiivaas-ti kapitalismista lentolinjalla Buenos Aires – Ushuaia.
Tulkoon näitä hetkiä lisää.
Lainaukset ja väliotsikot: Ernst Hemingway ja Mikko Majanderin kirjeet ja päiväkirjat 1983–1990, luvattomasti ja rakkaudella, asia-yhteydestään irrotettuna.
Pauli Kettunen