Syyte ”antiikkisesta siirappityylistä” antaa aiheen miettiä, missä suhteessa ja mihin verrattuna Binnemannin musiikki oli vanhanaikaista. Sitä se epäilemättä oli vali-koidulle sinfoniakonserttien kuulijakunnalle, joka 1900-luvun alussa vasta opetteli kuuntelemaan modernin konserttimusiikin tonaliteetin hämärtymistä ja ekspressii-vistä kromatiikkaa – ja samalla mukisematta hyväksyi ”klassikot” eli middle-musiik-kia huomattavasti vanhakantaisemmat Haydnin ja Mozartin sinfoniat. Klassinen musiikki ja 1800-luvun populaarimusiikki olivat selvästi erkaantumassa toisistaan hierarkisoituvassa taidemaailmassa.
Mutta jos verrataan Binnemannin musiikkia 1900-luvun alun ravintoloiden salonkiorkesterien, torvisoittokuntien tai porvariskotien pianonsoittajien ohjel-mistoon, mitään olennaista eroa tyylissä on vaikea havaita. Samat 1800-luvulta pe-räisin olevat musiikilliset idiomit hallitsivat repertuaaria, johon puistokonserttien, kansankonserttien, ravintoloiden, kahviloiden ja iltamien ohjelmamusiikki perustui.
Tämän middle-musiikin yläpuolella oli varsinaisen konserttimusiikin, kuten sinfo-niakonserttien tarjonta ja sen alapuolella tanssimusiikki, pelimannisoitto, katusoitto, hupilaulu, schlager sekä jazz eli 1920-luvun moderni amerikkalainen tanssimusiikki.
Vuosikymmenien ajan – ainakin toiseen maailmansotaan saakka – middle-musiikin laaja ohjelmisto säilytti asemansa kansalaisten ja kansanjuhlien keskeisenä
9 Käsitykseni perustuu lehdissä ilmestyneisiin ohjelmistotietoihin sekä Binnemannin omien sävellysten käsikirjoituksiin ja painettuihin nuotteihin (Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma ja nuottikokoelma). Vrt.
Jalkanen 2003, 185.
musiikillisena rakennusaineena. 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet olivat jyrkkien yhteiskunnallisten vastakohtien ja poliittisten taistelujen aikaa. Silti kevyt ja helposti ymmärrettävä ohjelmamusiikki kelpasi lähes kaikkiin juhliin ja hyvinkin erilaisiin poliittisiin tilaisuuksiin, järjestäjien luokka-asemasta riippumatta. Tässä mielessä middle-musiikki toimi tärkeänä sosiaalisena liimana eri luokkien välillä ristiriitojen repimässä yhteiskunnassa, kuten Olle Edström (1992, 16) on Ruotsin osalta todennut. Edströmin arvio sopii kiistattoman hyvin myös Suomeen.
Middle-musiikin keskeisiä tuottajia olivat ravintoloiden salonkiorkesterit ja yh-distysten torvisoittokunnat. Tarjontaa täydensivät varieteenäytösten ja kansankon-serttien ulkomaiset vieraat, venäläiset balalaikkaorkesterit, unkarilaiset mustalais-orkesterit, saksalais-itävaltalaiset naismustalais-orkesterit, romanialaiset tarafit ja italialaiset mandoliiniorkesterit. Samankaltaiseen ohjelmistoon tukeutuivat myös Suomen kotien pianon- ja harmoninsoittajat sekä 1920-luvun ensimmäisen polven viisiri-visen harmonikan soittajat. Heistä taitavimpien julkiset esiintymiset olivat paljon muutakin kuin tanssimusiikin soittoa. Josef Binnemannin vuosikymmeniä kestänyt aktiivisuus erilaisten kielisoittimien parissa toi tähän middle-musiikin laajaan kent-tään oman lisänsä.
Silti on hyvä lopuksi huomauttaa, etteivät Binnemannin konserttisitraan kohdis-tuva kotoistamisyritys ja suomalaistaminen onnistuneet kovinkaan hyvin. Sitrasta ei tullut Suomessa yleistä konserttisoitinta sen paremmin kuin kansansoitintakaan.
Viimeistään 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä hän lienee it-sekin huomannut tämän. Solistiset esiintymiset kansankonserteissa ja iltamissa jatkuivat, ja Binnemannin taiteellinen ura konserttisitran mestarina ulottui aina 1930-luvulle saakka, muun muassa esiintyjänä Yleisradion alkuvuosien lähetyksissä (Yleisradio 1928 –1930). Sen sijaan Finska Zittran/Suomen Sitra -yhdistyksen aja-masta laajemaja-masta sitransoiton koulukunnasta ei löydy lehtiaineistossa jälkeäkään.
Binnemann ei näytä saaneen taiteelliselle työlleen jatkajia. Kyse voi myös olla näkö-harhasta, joka unohtuneiden soitinten historiankirjoituksessa usein tapahtuu. Aina-kin Suomen museoiden soitinkokoelmissa on huomattava määrä erilaisia sitroja,10 joten jossain määrin suosittu kotisoitin sitrasta ainakin tuli.
Vuodesta 1905 lähtien Binnemann keskittyikin kehittämään middle-musiikin harrastusta kahden muun eksoottisen kielisoittimen, mandoliinin ja kitaran varaan.
Tarkoitusta varten hän perusti ”italialaisen orkesterin” johon kuului 12 mandoliinin ja kitaran soittajaa. Binnemann itse johti ja soitti viulua. Orkesterin soittajat oli koottu Binnemannin musiikkikoulun oppilaista. Koulussa opiskeli 1910-luvun alussa yli 300 oppilasta, joista merkittävä osa ilmeisesti ahersi kitaran- ja mandoliininsoiton parissa.
(Helsingfors-Posten 25.11.1905; Hufvudstadsbladet 20.4.1906; Nya Pressen 10.9.1910) 1910-luvun taitteessa Binnemannin mandoliiniorkesterin koko oli jo 20 soitta-jaa, joista puolet naisia. Vuosina 1909 ja 1910 hän pyrki edistämään mandoliinin ja
10 Suullinen tieto 21.4.2017 Åbo Akademin musiikkitieteen professorilta Johannes Brusilalta.
kitaransoiton aktiivisuutta ja näkyvyyttä soittokilpailuilla. Niistä ilmoitettiin suurilla ilmoituksilla lähes kaikissa pääkaupungin lehdissä (Uusi Suometar, Hufvudstadsbla-det, Työmies 5.11.1909; HBL 8.11.1909; Nya Pressen, Työmies 16.4.1910). Innostus Binnemannin musiikkikoulun piirissä kulminoitui vuosina 1912–1914 toimineeseen Kansanorkesteriin. Siinä jo lähes 10 vuoden ikäistä mandoliiniorkesteria oli täyden-netty kahdella sellolla ja pedaaliharpulla. Sanomalehtien ohjelmistotiedot eivät ole kattavia, mutta hyvän yleiskuvan niistä saa. Yleensä Palokunnantalolle kokoontu-nut yleisö sai kuulla Binnemannin säveltämiä mustalaisromansseja, luontoidyllejä, kansansävelmäpotpureita, fantasioita, sanattomia lauluja sekä venäläisiä marsseja ja valssiromansseja. Tanssimusiikkiakaan ei unohdettu, vuoden 1912 tanssiuutuu-tena nostettiin esiin Binnemannin säveltämä ”Kyllikki-Jänka”. (Hufvudstadsbladet 4.12.1910; Työmies 13.5.1911; Uusi Suometar 6.12.1912; 13.12.1914)
Mandoliinin ja kitaran suomalainen historia 1900-luvulla on toistaiseksi suurelta osin kirjoittamatta. Onkin hieman aikaista arvioida, mikä merkitys Binnemannilla oli näiden soitinten yleistymisessä ja harrastuksen lisääntymisen kannalta. Edellä siteeratun Karl Flodinin kirjoitustyyliä seuraten voi silti huoletta todeta, että Bin-nemannin rooli näiden kielisoitinten yleistymisessä Suomessa ei ollut niinkään vä-häinen.
LÄHTEET
Sanoma- ja aikakauslehdet Aamulehti
Björneborgs Tidning Finland
Helsingfors Aftonbladet Helsingin Sanomat Hufvudstadsbladet Jyränkö
Lahden Lehti Nya Pressen Päivälehti
Tammerfors Nyheter Työmies
Yleisradio: viikoittain ilmestyvä ohjelmalehti
Kirjallisuus
Edström, Olle 1992. The place and value of Middle Music. STM – Svensk Tidskrift för Musik-forskning 74 (1), 7–60.
Günther, Ernst 1980. Geschichte des Varietés. Berlin: Henschelverlag.
Heikinheimo, Seppo 1995. Oskar Merikanto ja hänen aikansa. Keuruu: Otava.
Heikkinen, Olli 2012. Jean Sibeliuksen Kullervo ja Larin Paraske: tarina suomalaisen sävelkielen synnystä osana kansalliskertomusta. Musiikki 42 (1), 6–26.
Hirn, Sven 1986. Kaiken kansan huvit. Tivolitoimintaamme 1800-luvulla. Helsinki: SKS.
Hirn, Sven 1997. Sävelten tahtiin. Populaarimusiikki Suomessa ennen itsenäisyyttämme. Jyväskylä:
Kansanmusiikki-instituutti.
Kurkela, Vesa 2000. Työväeniltamat, viihde ja valistus. Teoksessa J. Krekola, K. Salmi-Niklander
& J. Valenius (toim.) Naurava työläinen, naurettava työläinen. Näkökulmia työväen huumoriin.
Saarijärvi: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 8–33.
Jalkanen, Pekka 2003. Autonomian ajan Suomi: Biedermeier ja tingeltangel. Teoksessa P. Jalkanen ja V. Kurkela, Suomen musiikin historia. Populaarimusiikki. Helsinki: WSOY, 112–250.
Laitinen, Heikki 2010. Rakas tunnettu kantele. Teoksessa R. Blomster (toim.) Kantele. Helsinki:
SKS, 23–170.
Lehtonen, Eeva-Liisa 1994. Säätyläishuveista kansanhuveiksi, kansanhuveista kansalaishuveiksi.
Maaseudun yleishyödyllinen huvitoiminta 1800-luvun alusta 1870-luvun loppuun. Helsinki: Suo-men Historiallinen Seura.
Levine, Lawrence W. 1988. Highbrow / Lowbrow. The Emergence of Cultural Hierarchy in America.
Cambridge and London: Harvard University Press.
Manninen, Antti 2004. Puretut talot, 100 tarinaa Helsingistä. Hämeenlinna: Karisto.
Montagu, Jeremy s.a. Dulcimer. The Oxford Companion to Music. Oxford University Press.
http://www.oxfordmusiconline.com.ezproxy.uniarts.fi/subscriber/article/opr/t114/e2114?q=ham mered+zither&search=quick&pos=52&_start=51#firsthit (haettu 14.9.2018).
Rantanen, Saijaleena 2013. Laulun mahti ja sivistynyt kansalainen. Musiikki ja kansanvalistus Etelä-Pohjanmaalla 1860-luvulta suurlakkoon. Helsinki: Taideyliopiston Sibelius-Akatemia.
Rühlemann, Martin W. 2012. Variétes und Singspielhallen – Urbane Räume des Vergnügens. Mün-chen: Peter Lang.
MARKUS MANTERE