Michael Moore performatiivisena kertojana

Tarkasteltaessa suostuttelun eri tekniikoita Michael Mooren teoksissa, kertojaääntä ei yksin-kertaisesti voi jättää huomiotta. Moore toimii itse kaikkien elokuviensa kertojaäänenä lausuen

”lopullisen totuuden”. Narraatio ohjaa katsojaa tulkitsemaan kuvassa näkyvää materiaalia elo-kuvan retorisen päämäärän mukaisesti. Eri tekstien hierarkiassa, Mooren ei-diegeettinen (eli kuvan ulkopuolinen) kertojaääni saa korkeimman aseman. Tämä kertojaääni kiteyttää eloku-vien sanoman ja muu kuva- ja äänimateriaali on alisteista sille. Niiden tehtävänä on lähinnä tukea argumenttia, minkä kertojaääni esittää. Narraation merkitystä Fahrenheitissa käsittelen yksityiskohtaisemmin myöhemmässä luvussa. Kuten Nichols (1991) on asian ilmaissut, haas-tattelut ovat alisteisia elokuvadiskurssin retoriselle argumentille, jonka ilmaisukanavana on yleensä "Jumalan ääni" -tyylinen kertojaääni tai diegeettinen (kuvan sisäinen) autoritäärinen ääni, joka puhuu koko diskurssin puolesta. Vuorovaikutus rakentuu hierarkkisesti ja haastatel-tava on alisteinen haastattelijalle. (mts. 37)

Ei-diegeettisen kertojaäänen lisäksi Michael Moore esiintyy itse elokuvissaan diegeettisenä henkilöhahmona. Esimerkkeinä tällaisista kohtauksista Fahrenheitissa toimivat mm. kohtauk-set, jossa hän lukee Patriot Act -lakia jäätelöauton kaiuttimista tai värvää kongressiedustajien lapsia osallistumaan Irakin sotaan. Tällöin Mooresta tulee elokuvan esiintyjä ja hän toteuttaa performatiivisen ohjaajan funktiota.

Mooren ruudulla näkyvät performatiiviset tempaukset tarjoavat katsojalle omanlaisensa koh-teen poliittiseen mimesikseen (Gaines 1999; Terrill 2008). Poliittista mimesistä hyödyntävässä dokumentaarissa katsojalle näytetään kuvissa aktiivisesti kamppailevia ihmisiä, joiden toimin-nasta katsoja voi ottaa mallia omalle aktiivisuudelleen (Terrill 2008, 137). Näkyvällä toiminnal-laan Moore antaa mallin aktiiviselle kansalaistoiminnalle passiivisen tarkkailun sijasta.

Lisäksi Moore näkyy ja kuuluu diegeettisesti muutamissa haastatteluissa, kuten haastatelles-saan Lila Lipscombia, Craig Ungeria tai korpraali Henderssonia. Näissä yhteyksissä Moore vahvistaa ja tukee haastateltavan sanomaa toimien katsojalle referenssinä haastateltavan sa-noman tulkitsemisessa. Esimerkiksi FBI agentti Jack Cloonanin kertoessa, että hän olisi otta-nut Bin Ladenin sukulaisia kuulusteluun, ennen kuin heidät päästettiin lähtemään maasta

Tässä esimerkissä Moore kertoo suoraan katsojalle, kuinka FBI -agentin lausuma tulee tul-kita. Sen sijaan, että kiinniotto nähtäisiin rikkomuksena kansalaisoikeuksia vastaan, tulee se nähdä järkevänä tutkivana toimintana.

Nicholsin mukaan fyysisellä läsnäololla on retorinen funktionsa. Reportteri, joka näkyy ku-vassa toteuttaa hänen mukaansa metonymiaa. Metonymia luo assosiaatioita fyysisesti yhtey-dessä olevien ilmiöiden välillä. Nichols näkee, että tapahtumapaikalla fyysisesti läsnä oleva reportteri saa aikaan vaikutelman, että hän tietää kuinka asiat oikeasti ovat, koska hän on fyy-sisesti paikan päällä, toisin kuin esimerkiksi studion uutisankkuri. (Nichols 2001, 54)

Myös uutta retoriikkaa tutkinut Chaïm Perelman (1996) näkee läsnäolon ja retorisen vaikutta-misen välillä selvän yhteyden. Hänen mukaansa läsnäolon tunne vahvistaa argumenttia. Re-toriikka on läsnäolon tunteen luomista. (Perelman 1996, 44–45) Kameran indeksinen ominai-suus eli se, että se tallentaa mekaanisesti edessään näkyvän näyn, toimii takuuna läsnä-olosta.

Näin ollen Mooren esiintyminen kuvassa yhdessä dokumentaarin subjektien kanssa antaa Mooren väittämille painoarvoa. Hän on fyysisesti samassa todellisuudessa elokuvan henkilö-hahmojen kanssa. Kun Moore haastattelee kadulla kirjailija Graig Ungeria Saudi-Arabian suurlähetystön, Kennedy Centerin ja Watergate hotellin risteyskohdassa, toimii hänen läsnä-olonsa metonymiana elokuvan retorisen argumentin verifikaatiolle. Tässä kyseisessä koh-tauksessa tuo retorinen argumentti on Bushin hallinnon kytkökset saudi-arabialaisiin liikemie-hiin. Watergate -hotellin läsnäolo luo myös assosiaation presidentti Nixoniin ja hänen valta-kautensa lopettaneeseen skandaaliin.

Lisäksi tässä kohtauksessa käytetään strategiaa, josta Arja Jokinen (1999, 146) käyttää nimi-tystä numeerinen määrällistäminen. Saudien kytköksiä USA:n hallintoon havainnollistetaan kertomalla kuinka paljon rahaa saudeilla on amerikkalaisissa pankeissa ja mitä prosentti-osuutta se koko bruttokansantuotteesta vastaa. Näillä luvuilla pyritään vahvistamaan argu-menttia Bushin ja saudien kytköksistä.

Mooren ruutupersoonan habitus on keskeinen tekijä hänen eetoksensa rakentumisen

kan-on hyvä erottaa yksityishenkilöstä nimeltä Michael Moore. Mooren ruutuhabitus rakentaa hä-nestä mielikuvaa työväenluokkaisesta "perusamerikkalaisesta" kadun tallaajasta. Kuvassa Mooren "univormuna" toimivat lippalakki, hieman huonosti istuvat farkut ja yleensä lenkkarit.

Usein hänellä on myös päällään ruskea takki. Tavallaan Mooren ruutupersoona on amerikka-lainen vastine suomalaisesta tuulipukukansalaisesta. Tällä olemuksellaan Moore luo mieliku-vaa kuulumisestaan kansan syviin riveihin, ennemmin huonompiosaisiin kuin eliittiin. Mooren habituksella on oma retorinen funktionsa. Kuten Richard Taylor kirjoittaa:

Jotta propagandisti toimisi tehokkaasti, on hänen luotava yleisön mieliin selvästi määri-telty jännite vastapareille "hyvä" ja "paha" tai "me" ja "he", mieluummin molemmille.

Yleisö voi siten identifioitua propagandistin edustamien voimien kanssa niitä voimia vas-taan, joita hän vastustaa. (Taylor 1979, 70 - Käännös IK)

Mooren vapaamuotoinen ja rento haastattelutyyli sekä näennäisen huoleton ja viimeistelemä-tön pukeutuminen tarjoavat vastaparin valtaapitävän eliitin virallisuudelle ja identifioitumispin-nan katsojille. Silmiinpistävää on, että Michael Mooren ruutupersoona toteuttaa strategiaa, jota ohjaaja Pavel Petrov-Bytov (1929) peräänkuulutti käytettäväksi Neuvostoliiton propagan-dafilmeissä:

Saadaksemme massat taaksemme meidän pitää joko olla osa massoja tai olla opiskellut heitä perinpohjaisesti. Meidän täytyy myös kokea mitä massat kokevat.[– –] Meidän täy-tyy puhua heidän omalla kielellään. Meidän täytäy-tyy olla sydämeltämme mukana heidän kanssaan. Emme voi ylenkatsoa massoja, vaan artistin täytyy ajatella ja tuntea olevansa osa massoja ja olla heidän kanssaan etulinjassa. (Petrov-Bytov teoksessa Taylor 1979, 61 - Käännös IK)

Moore käyttää juuri Petrov-Bytovin peräänkuuluttamaa tekniikkaa ruutupersoonansa olemuk-sessa. Hänen duunarimainen olemuksensa asettaa hänet osaksi työväestöä ja täten osaksi puhuteltua kohdeyleisöä. Jokinen (1999, 135) kirjoittaakin, että se kuinka argumentin esittäjä kategorisoi itseään, kertoo, minkälainen on se yleisö, johon hän pyrkii vetoamaan. Michael Mooren ruutupersoona ikään kuin sanoo katsojille: ”Katso, olen osa teitä.” Laskeutuessaan olemukseltaan yleisönsä tasolle ja jopa sen alle, Michael Moore implikoi, että hän on pienen

”tavallisen” ihmisen asialla suurta valtakoneistoa vastaan.