Esko Aaltonen on koonnut 1950-luvulla Pellervo-lehdessä julkaistuja artikkeleitaan Maaseudun kulttuuriperintö -teokseen. Ensimmäisen kerran vuonna 1958 ilmestynyt artikkeli Mihin perustuu kotiseututunne? kuvaa kotiseututunteen muodostumiseen vaikuttavia tekijöitä:
”Juurtuminen kotiseutuun edellyttää paitsi sielullista myös yhteis-kunnallista sidonnaisuutta. Kuuluessamme jäsenenä ihmisryhmään, esimerkiksi maalaiskylään, saamme aina ryhmän toisista jäsenistä
vaikutteita. Elämme silloin sosiaalisessa ympäristössä. Tähän kuuluvat lähimaisemat, talot ja asumukset esineineen, perheemme jäsenet, naapuriston tutut ihmiset puhemurteineen ja mielipiteineen, siihen kuuluu monenlaista vuorovaikutusta, muistoja menneistä tutuista ihmisistä ja tapahtumista, sanalla sanoen koko sosiaalinen perintö, joka juuri sillä seudulla on siirtynyt ja siirtymässä suku-polvelta toiselle. Kotiseutu on se, joka henkisessä mielessä on meidät synnyttänyt, kotiseutu on se, joka meitä kasvattaa ja sivistää. Siksi meidän on pyrittävä katselemaan kotiseutuamme ymmärtävällä rakkaudella ja kuunneltava sitä kieltä, jota puhuvat sen luontoon ja historiaan kuuluvat muistomerkit. Niissä on elämänvoimamme juuret.” (Aaltonen 1964, 199.)
Aaltosen romanttissävyinen ja hieman julistava kuvaus kotiseudun merkityksistä ihmisen ”synnyttäjänä” pitää epäilemättä perusajatuksiltaan yhä paikkansa, vaikka kirjoitushetkestä on kulunut lähes 50 vuotta.
Kirjoituksesta on luettavissa jonkinlainen huoli kotiseudun arvostuksen puolesta kotiseutuhenkeä nostattaen. Aaltonen peräänkuuluttaa ”ymmär-tävää rakkautta elämänvoimamme juurille”. Myös nykytutkimuksen valossa kotiseutu on keskeinen yksilön taustan jäsentymisen ja jatkuvuuden tunteen kannalta (Suojanen 1996).
Esa Sironen (1993, 170–172) tarkastelee kotiseudun olemusta koti-seudutonta yhteiskunnan käsitettä vasten. Sirosen mukaan perinteisessä yhteisössä ihmiset elivät vielä maailmansa keskipisteessä, kun taas modernisaatio merkitsee jatkuvaa muutosta ja liikettä sekä perinteisen kotiseutukuvan kyseenalaistamista. Tämä muutos voi herkistää ihmisen näkemään sen, minkä hän on vaarassa kadottaa. Tällöin myös kiinnostus historiaan ja kotiseutuun herää. Kotiseutuliikkeen esiinnousu moderni-saation edetessä ei Sirosen mukaan merkitse kehityksen taantumaa, vaan on ymmärrettävissä kotiseudusta vieraantumisen työstämiseksi ja identiteetin etsimiseksi lähietäisyydeltä.
Kotiseudun menneisyys ja kulttuuriperinnön vaaliminen on merkittä-vässä osassa myös käsillä olevassa tutkielmassa, joka käsittelee esine-muistojen kautta hahmottuvia kotiseutukuvia. Tutkimusta varten haastatel-tuja kylien asukkaita yhdistää kiinnostus menneisyyttä sekä kotiseudun kulttuuriperintöä kohtaan. Osa heistä hyödyntää menneisyyden aineksia myös matkailutoiminnassa.
Kiinnostus menneisyyden ilmiöitä ja tuotoksia kohtaan on kaiken kaikkiaan merkittävää kansainvälisessä mittakaavassa. John Urryn (1990, 129–130) mukaan menneisyys on nykyajassa arvostetumpaa kuin ”tämä päivä” tai ”tulevaisuus”. Britanniassa historia ja menneisyys on tullut entistäkin arvostetummaksi kansainvälisen turismin myötä ja länsimaissa museoiden lukumäärä on kasvanut huomattavasti.
Museoissa menneisyyttä esitellään usein esineiden avulla; esineet ovat erottamaton osa menneisyyden rakentumista. Nostalginen kaipuu mennee-seen sosiaalimennee-seen järjestykmennee-seen toteutuu arvokkaiksi koetuissa vanhoissa esineissä. Halu omistaa vanha esine on paitsi halua hallita aikaa myös
pyrkimys selittää omaa olemassaoloa. Historian säilöminen voi toimia yksilöllisenä oman minän etsimisen prosessina ja keinona legitimoida sosiaalinen olemassaolo, osoittaa ja saada statusta sekä sosiaalista hyväksyntää. (Barthel 1996, Kiurun mukaan 2000, 282–284.)
Vanhoista esineistä kootut näyttelyt ovat eräs tapa esitellä paikallis-kulttuuria ja perinnettä ja toimia niin ikään muistuttajana menneisyydestä.
Kotiseutumuseot ja kotimuseot kokoavat vanhaa esineistöä, joka on kuulunut paikkakunnan menneisyyteen ja kulttuurihistoriaan. Maaseutu-kunnissa kotiseututyö on käynnistynyt yleensä juuri museoesineiden keruulla ja museon perustamisella. Suomen ensimmäinen kotiseutumuseo perustettiin Raaheen vuonna 1862, mutta varsinaisesti paikallismuseoaate omaksuttiin maaseudulla 1900-luvun alkupuolella. (Rinta-Porkkunen &
Ylitalo 2002, 8.)
Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteena oleviin kotimuseoihin ovat vanhaa esineistöä koonneet yksityiset henkilöt, eikä näyttelyiden kokoa-misen tai huoltakokoa-misen takana ole kotiseutumuseoiden tapaan kotiseutu-yhdistystä tai -seuraa. Kokoelmien esineet ovat pääsääntöisesti peräisin kokoelman omistajien kotipiiristä tai ne ovat suvun perintöä. Tutkimuksen kohteena olevat kotimuseot ovat myös – enemmän tai vähemmän – kosketuksissa matkailutoimintaan. Ne siis joko toimivat jo matkakohteina tai niiden toimintaa ja kehitystä suunnitellaan matkailua ajatellen.
Matkailututkimuksen piirissä on käsitelty runsaasti menneisyyden käyttöä matkailussa. Suomessa muun muassa Katriina Petrisalo (2001) on tutkinut autenttisuuden ja aitouden kysymyksiä historiaan perustuvan matkailun yhteydessä ja Jarkko Saarinen (1999) on tarkastellut alkuperäis-kansan oikeuksiin ja identiteettiin liittyviä ongelmia perinteiseen kulttuuriin kuuluvien tuotteiden alkaessa elää omaa, perinteestä ja aitoudesta riippumatonta elämäänsä matkakohteissa.
Saarinen (2001) on selvittänyt tutkimuksessaanThe Transformation of a Tourist Destination matkailualueen muodostumiseen vaikuttavia maan-tieteellisiä ja sosiokulttuurisia syitä sekä kehittymisen seurauksia. Hän tarkastelee tapaustutkimuksena Saariselän matkailualueen hahmottumis-prosessia yhtäältä perinteisten matkailualueen kehittymistä käsittelevien teorioiden (kuten elinkaarimalli) ja toisaalta matkailututkimuksen osalta uusien teorioiden (alueen institutionalisoitumisteoria) valossa. Tutkimus käsittelee matkailualueen muodostumista alueen ja kehittämisen diskursseina, jotka yhdessä muodostavat alueen nykyidentiteetin. Alueen diskurssi viittaa prosessiin, jonka kuluessa tietty alue rajautuu muun muassa matkailumainonnan kautta tunnistettavaksi ja muista kohteista erottuvaksi alueeksi. Kehittämisen diskurssi puolestaan viittaa prosessiin, jossa alueelle muodostuu erilaisia matkailun kehittämiseen ja suunnitteluun tähtääviä organisaatioita, kuten matkailuyrityksiä.
Omassa tutkielmassani tarkastelen yksilötason kertomuksia ja kokemuksia kotiseudusta esineisiin liittyvien muistojen kautta. Näin ollen en koeta hahmottaa matkakohteen kehittymiseen liittyviä piirteitä enkä
maantieteellisiä tai maisemallisia muutoksia. Tutkimuskohteeni kylien kotimuseoihin suuntautuvaa matkailua on myös vaikea verrata suurten matkailukeskusten matkailuun; alueen luonne on tyystin toisenlainen kuin esimerkiksi Saariselän matkailualueen. Kylissä ei ollut haastattelujen teon hetkellä varsinaista majoitustilaa, vaan majoituspalvelut ovat keskittyneet Ylläksen alueelle.
Tarkastellessani kotiseudun transformaatiota matkakohteeksi en siis pyri selvittämään matkailualueessa tapahtuneita muutoksia samassa merkityksessä, missä niitä on tarkasteltu esimerkiksi matkailualueen elinkaariteorioiden tai alueen tunnettavuudessa tapahtuneiden muutosten yhteydessä (vrt. Saarinen 2001). Tutkimukseni pyrkii selvittämään, miten kotiseutu hahmottuu kertomusanalyysin keinoin esinemuistoja tarkas-telemalla: millaisia ovat kyläläisten tarinat kotiseudusta yhtäältä mennei-syydessä ja toisaalta nykyimennei-syydessä, johon eräänä osana liittyy matkailu-toiminta.