Menestyshuumaa Holmenkollenilta

Suomalainen hiihtoperinne juontaa juurensa 1800-luvun lopulle. Ajanjakson merkittävimpänä, vuosittain toistuneena suomalaisena hiihtotapahtumana voidaan pitää Oulun hiihtoja. (Tikander

10

2016a.) Lahdessa ensimmäiset kilpailut nähtiin parikymmentä vuotta myöhemmin Messilässä (Heinonen, Karisto & Laaksonen 2005, 13; Mäkeläinen & Teräväinen 2011, 8). Salpausselällä hiihtourheilu alkoi kehittymään vasta myöhemmin 1910-luvun loppupuolella, kun suomalainen hiihto ylipäätään koki merkittävää nousua (Mäkeläinen & Teräväinen 2011, 8). Heikkisen (1989) mukaan ratkaisevia muutoksia suomalaisessa hiihtourheilussa koettiin kuitenkin toden teolla vasta 1920-luvulla. Hänen mukaansa ”Suomessa omaksuttiin tuolloin norjalainen hiihto-perinne.” Ensinnäkin Suomessa siirryttiin Norjan tapaan hiihtämään tasamailta murtomaalle, mikä muutti lajin välinevaatimuksia. Toisekseen suomalaiseen hiihtoperinteeseen tulivat aiem-paa vahvemmin mukaan myös mäenlasku sekä yhdistetty. (Heikkinen 1989.)

Idea Salpausselän kisojen järjestämisestä saatiin vuonna 1922, kun suomalaishiihtäjät Anton Collin ja Tapani Niku saavuttivat kaksoisvoiton Holmenkollenin 50 kilometrin kilpailussa.

Voitto käynnisti keskustelun vastaavanlaisten suurkisojen saamisesta Suomeen. Idean järjestää kisat juuri Lahdessa sen keskeisen sijainnin ja vaihtelevien maastojen vuoksi sai Lauri ”Tahko”

Pihkala. (Heikkinen 1989; Heinonen, Karisto & Laaksonen 2005, 13; Mäkeläinen & Teräväi-nen 2011, 8; Tikander 2016a.) Pihkala oli sitä mieltä, että Suomeen tulisi saada nopealla aika-taululla hiihtokeskus, joka suomalaisten huippujen lisäksi houkuttelisi paikalle Holmenkollenin tavoin ulkomaalaisia kilpailijoita. Pihkala halusi edistää suomalaisen hiihdon olosuhteiden ke-hittämistä myös maanpuolustuksellisten tarpeiden vuoksi. (Heikkinen 1989.)

Suomessa innostuttiin oman Holmenkollenin perustamisesta Lahteen. Idean syntyessä kaupun-gista tosin puuttuivat niin hiihtoseura, hyppyrimäki, hiihtokeskus kuin mestaritason hiihtäjät ja mäkihyppääjätkin. Lahtelaiset lähtivät tästä huolimatta ponnekkaasti mukaan uuteen hankkee-seen. (Tikander 2016a.) Lahden Hiihtoseura perustettiin vain kaksi kuukautta Holmenkollenin kaksoisvoiton jälkeen huhtikuussa 1922 (Heikkinen 1989).

Tahko Pihkalan ehdotus oli lahtelaisille yllätys, mutta koska se oli suuren urheiluvaikuttajan sanoma, lahtelaiset uskoivat siihen. Lahtelainen hiihtoväki kävi tuumasta toimeen ja – – pää-tettiin perustaa hiihtoseura. Seura sai tehtäväkseen Salpausselän hiihtojen järjestämisen. (Mä-keläinen & Teräväinen 2011, 9.)

Salpausselän hiihtojen järjestämisen ohella seura otti tavoitteekseen talviurheilun yleisen edis-tämisen. Lisäksi seuraa perustettaessa sen tehtäviksi kirjattiin esimerkiksi suksi- ja kelkkamä-kien ylläpito, hiihtomajojen rakentaminen sekä suksi- ja hiihtovälinenäyttelyiden järjestäminen.

Seuran avulla haluttiin myös luoda omaa edustajakaartia tuleviin kisoihin ja herättää yleisön

11

laajaa kiinnostusta talviurheiluun. Nämä tavoitteet kaikkinensa loivat puitteita ja perinteitä tu-levien vuosien kisoille. Seuran toiminta lähti vauhdikkaasti liikkeelle, ja ensimmäiset Salpaus-selän kisat järjestettiin jo Holmenkollenin kaksoisvoittoa seuranneena vuonna 1923. (Heinonen, Karisto & Laaksonen 2005, 15.) Alku ei kuitenkaan ollut helppo, sillä ensimmäisiin Salpaus-selän kisoihin osallistui vain vähäinen joukko kotimaisia urheilijoita (Mäkeläinen & Teräväinen 2011, 10). Tästä huolimatta Salpausselän kisoista muodostui jo tässä vaiheessa kotimaisen hiih-tokauden kohokohta (Tikander 2016a).

Lahtelaisten tähtäimenä oli alusta alkaen kansainvälisten kilpailuiden järjestäminen. Edellytys tälle oli norjalaisten hiihtäjien saaminen mukaan kilpailuihin. (Heikkinen 1989.) Tavoite saa-vutettiin vuonna 1926, jolloin Lahti sai järjestettäväkseen Kongressihiihdot (Mäkeläinen & Te-räväinen 2011, 10). Kisat myönnettiin hyvin lyhyellä varoitusajalla, joten toimeen oli tartuttava ripeästi. Kisa-alueen metsiä kartoitettiin ja latupohjia kunnostettiin – rakennettiinpa alueelle uusi ravintolakin. Uudistettujen puitteiden ja paranneltujen palveluiden ohella kisojen käyttöön valjastettiin ylimääräisiä junavuoroja sekä majoitustarpeita varten kaikki kaupungin hotellit ja matkustajakodit. (Tikander 2016b.) Hiihtoseura järjesti tapahtuman yhteistyössä Lahden kau-pungin sekä Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) kanssa. Lisäksi Kongressihiihdoille myönnettiin valtionavustusta. (Heikkinen 1989.) Nopealla aikataululla järjestettyihin kilpailui-hin saapui lopulta tuhansia ihmisiä, mukaan lukien ryhmä diplomaatteja sekä joukko ulkomaa-laisia osanottajia (Mäkeläinen & Teräväinen 2011, 10; Tikander 2016b). Kilpailuissa parem-muudesta mitteli suomalaisia, norjalaisia, ruotsalaisia, tsekkoslovakialaisia, saksalaisia ja lat-vialaisia urheilijoita (Heinonen, Karisto & Laaksonen 2005, 19). Kisavieraat kiittelivät lahte-laisia oivallisista järjestelyistä, vieraanvaraisuudesta ja vaihtelevista hiihtomaastoista. Vuonna 1965 Kongressihiihdoille myönnettiin takautuvasti MM-kilpailuiden status. (Tikander 2016b.)

Innostus kasvoi vuosien varrella todelliseksi huumaksi, ja 1930-luvulle tultaessa Salpausselän kisat oli jo Suomen suurin vuosittainen urheilutapahtuma. Vuonna 1932 kisat radioitiin ensim-mäistä kertaa ja kaksi vuotta myöhemmin hyppyrimäet saivat iltavalaistuksensa. Kehitys hui-pentui Suomen siihenastisen historian suurimpiin kilpailuihin, Lahden MM-kilpailuihin vuonna 1938. (Mäkeläinen & Teräväinen 2011, 10.) Kisat myönnettiin Suomelle vuotta aikaisemmin vuonna 1937. Suomen sisällä isäntäkaupungiksi valikoitui Lahti, joka oli valinnan aikaan jo

”vakiinnuttanut asemansa maan johtavana hiihtokeskuksena.” Vankan aseman puolesta puhuu

12

muun muassa se, että muiden urheilun keskusjärjestö SVUL:n alaisten erikoisliittojen perustet-tua toimistonsa Helsinkiin, asettui Hiihtoliitto lajeista ainoana toimijana muualle – Lahteen.

(Heikkinen 1989; Tikander 2016c.)

Myönnettyjä suurkisoja varten puitteita kohennettiin jälleen suorituspaikkoja parantelemalla ja rakentamalla sekä ravintola- ja katsomotiloja uudistamalla (Mäkeläinen & Teräväinen 2011, 10; Tikander 2016c). Myös lehdistön oloja ja muun muassa puhelinyhteyksiä kehitettiin (Ti-kander 2016c). Valtionapua kilpailuiden järjestämiseen saatiin Heikkisen (1989) mukaan niu-kasti. Ulkoministeriö avusti kuitenkin tapahtuman markkinointityössä (Heikkinen 1989). Nel-jän kilpailupäivän aikana kisoihin myytiin 60 000 pääsylippua (Mäkeläinen & Teräväinen 2011, 10). Yhteensä MM-kisoja seurasi paikan päällä yli 100 000 ihmistä (Tikander 2016c).

Suomalaisten ohella kilpailuihin saapui osanottajia 12 maasta. Kisat radioitiin Suomen lisäksi Ruotsiin, Norjaan, Saksaan ja Viroon. (Heinonen, Karisto & Laaksonen 2005, 23.) Kisojen ar-voa nosti myös tasavallan presidentti Kyösti Kallion saapuminen avajaispuheen pitäjäksi sekä tapahtuman herättämä mielenkiinto ministerien, diplomaattien ja Kansainvälisen Hiihtoliiton

”kongressiherrojen” keskuudessa (Tikander 2016c).

Monien muiden rakennustöiden ohella yleisöä varten pystytettiin vartioitu 640 parin suksiteline ja matkatavaroiden säilytyspaikka. Tärkeätä oli saada käyttöön kaupungin tekemä maasto-kartta Salpausselän alueesta. (Heinonen, Karisto & Laaksonen 2005, 23.)

Ulkomaalaisten urheilijoiden osallistuminen kisoihin 1920-luvun loppupuolelta alkaen oli kas-vattanut yleisön kiinnostusta kisoihin – tulivathan tarpeeseen mittavan kokoiset suksitelineet ja matkatavaratilatkin (Heinonen, Karisto & Laaksonen 2005, 23). Heikkisen (1989) mukaan ki-soihin mennessä kansallisurheilun asemaan nousseelle hiihtourheilulle kisat olivat menestys niin järjestelyiden onnistuneisuuden kuin suomalaismenestyksen osalta. MM-kilpailuiden puit-teet kasvoivat huomattavasti vuoden 1926 kilpailuihin verrattuna (Heikkinen 1989.) Tämän jäl-keen sotavuodet hiljensivät hiihtohuuman vuosikymmenen ajaksi. Sodan jäljäl-keen Salpausselällä alkoi kuitenkin nousukausi, jonka taustalla vaikutti aiempina vuosikymmeninä alkunsa saanut voimakas talkootoiminta. (Mäkeläinen & Teräväinen 2011, 10–11.)