Massat haasteena hegeliläis-marxilaiselle yhteisösubjektille

Baudrillardin massoja koskevaa analyysiä on tyypillisesti tulkittu lähinnä sosiologisena tutkimuksena. Massatematiikkaan ja Baudrillardin huomioihin liittyy kuitenkin

olennaisesti politiikan filosofinen kysymyksenasettelu ihmisen luonteesta yhteisöllisenä olentona ja tuon yhteisöllisen olemisen katoamisesta politiikan kentältä. Pulkkinen onkin kytkenyt Baudrillardin massoja koskevan analyysin hegeliläis-marxilaiseen

demokratiateoriaan: Pulkkinen tulkitsee demokratian merkitsevän Baudrillardille kansan itsehallintoa (Pulkkinen 1998, 77). Pulkkisen (1998) mukaan hegeliläis-marxilaisen poliittisen ontologian peruselementtinä on yhteisö, joka ymmärretään kulttuuris-sosiaalis-poliittisena yksikkönä. Yhteisö nähdään kantilaisessa mielessä autonomisena,

itsereflektiivisenä, omia tekojaan harkitsevana ja itseään määräävänä subjektina. Tähän

näkemykseen liittyy myös Hegelin yleistahdon¹⁴ ajatus eli valtio ymmärretään

itsetietoisuutta hakevana tietoisuutena ja marxilaisen ihanteen mukaisesti yhteiskunnan tulisi hallita itseään subjektina. (Pulkkinen 1998, 10.)

Hegeliläis-marxilainen poliittinen ontologia vaikuttaa siihen kuinka julkinen tila ja siihen liittyvät kysymykset kuten demokratia käsitteellistetään. Hegeliläis-marxilainen ja liberaali poliittinen ontologia perustuvat molemmat suljetun subjektin tai minän muotoisen

toimijuuden ajatukseen. (Pulkkinen 1998, 11.) Saksalaisen idealismin traditioon liittyy käsitys lainsäätäjänä itseään kohti kääntyneestä subjektista: yksilön ja yhteisön vapaus liittyy moraalisena oliona toimimiseen ja luonnonoliona olemisen ylittämiseen ja vapautta on määrätä itse omasta toiminnastaan ja sen periaatteista. Tämä vapauden ajatus pohjautuu Kantin ajatukseen moraalisesta toimijasubjektista: ihminen on itsereflektiivinen ja määrää itseään. (Pulkkinen 1998, 24–25.) Itsereflektion ja itsehallinnan ideaalit ilmenevät myös näkemyksissä valtiosta ja yhteisöstä. Pulkkisen mukaan itsereflektio on Hegelille nimenomaan modernin yksilön erityispiirre eikä rajoitu vain yksilön omaan moraaliseen toimintaan vaan myös yhteisölliseen olemiseen – Hegelin valtioajatteluun kuuluu käsitys jokaisen yksilön aktiivisesta osallistumisesta. (Pulkkinen 1998, 32–33).

Kansalaisten aktiivinen osallistuminen on hegeliläis-marxilaisen teorian näkökulmasta itseisarvo, sillä demokratian olennaisimpana kriteerinä pidetään sekä valtion että yhteiskunnan jäsenten tietoisuutta kansakunnan yleistahdosta. Näin ollen hegeliläis-marxilaiseen poliittiseen ontologiaan perustuvaan demokratianäkemykseen kuuluu olennaisesti pyrkimys kehottaa kansalaisia osallistumiseen ja poliitiseen toimintaan.

Demokraattisen prosessin tulisi ilmentää kansakunnan ”todellista mieltä”, yleistahtoa, josta valtio ja sen kansalaiset voivat olla tietoisia. (Pulkkinen 1998, 41.) Poliittisessa

toiminnassa onkin loppujen lopuksi kysymys toiminnasta, jota ohjaa pyrkimys tavoitella

14 Yleistahdon ajatus on peräisin Rousseaulta, mutta hegeliläis-marxilaiseen traditioon liittyen käytän yleistahdon käsitettä siinä mielessä kuin Hegel sen käsitti. Hegel esittää Oikeusfilosofiassa (1994) [1821]

valtion siveellisyyden kolmantena tasona, perheen ja kansalaisyhteiskunnan synteesinä. Perhe ja kansalaisyhteiskunta liittyvät Hegelillä yksilöllisyyteen, erityisyyteen ja itsekkäisiin päämääriin. Valtion tasolla nämä yksilöllisyydet ja erityiset päämäärät syntetisoituvat yleiseksi tahdoksi, valtio on siveellisen hengen ilmentymä. Valtio on Hegelin mukaan objektiivista henkeä ja yksilö voi olla objektiivinen ja siveellinen vain valtion jäsenenä. Yksilöiden tarkoitus on elää yleistä elämää ja tämä ohjaa myös yksilöiden erityisen toiminnan ja käyttäytymisen päämääriä ja lähtökohtia. Hegelin mukaan valtion yleistahto on subjektiivisten tahtojen yhteensovitus, mutta kuitenkin yksityisistä tahdoista erillinen ja tämä yhteisöllinen moraali, siveellisyys on myös valtion lakien perustana. (Hegel 1994, 204–206, 210.)

oman tahdon ja yleistahdon identtisyyttä, eikä hegeliläis-marxilaiseen näkemykseen kuulu ajatus poliittisesta toiminnasta omien intressien sanelemana (Pulkkinen 1998, 31–32).

Koska poliittinen osallistuminen on hegeliläis-marxilaisessa ajattelussa itseisarvo, ei kukaan tätä ajattelua kannattava voi Pulkkisen mukaan pitää tyydyttävänä tilannetta, jossa politiikka on enimmäkseen asiantuntijoiden käsissä ja suurin osa kansalaisista välittää vain omista, ei yhteisistä asioista (Pulkkinen 1998, 41). Mikäli Baudrillardin tulkitaan

Pulkkiseen tapaan edustavan hegeliläis-marxilaista ajattelua, hänen pessimistinen näkemyksensä politiikan nykytilanteesta tulee selitetyksi. Baudrillardin strategiana on Pulkkisen mukaan esittää ironinen kuvaus siitä, kuinka kaukana nykytilanteemme on demokraattisen itsehallintomallin ihanteesta (Pulkkinen 1998, 77). Baudrillard pyrkii massayhteiskunnan analyysissään osoittamaan, ettei politiikan nykytilannetta voida tulkita yhteisön moraaliseksi itsehallinnaksi. Pulkkinen (1998) ajattelee kuitenkin Baudrillardin ironisen kielenkäytön ilmentävän sitä, että Baudrillard itse on sitoutunut tuohon hegeliläis-marxilaiseen ideaaliin ja on lähes katkeruuteen saakka ironinen siksi, ettei tämän ihanteen mukaista demokratiaa ole kyetty saavuttamaan (Pulkkinen 1998, 77). Baudrillard ei siis Pulkkisen tulkinnan mukaan missään nimessä ole nihilisti vaan hänen kritiikkinsä on voimakkaasti arvottavaa.

Baudrillardin hegeliläis-marxilaiseen demokratianäkemykseen sitoutumista voidaan myös selittää hänen Yhdysvaltoihin ja liberaaliin poliittiseen ontologiaan kohdistuvalla

kritiikillään. Pulkkisen (1998) mukaan Baudrillard huomauttaa, ettei Yhdysvalloissa demokratiaa ole koskaan ajateltu eurooppalaisen itsehallinnon ihanteen mukaisesti, vaan kansalaisten osallistumattomuus on ollut tyypillistä, kun taas Euroopassa sitä surraan nyt demokratian rappiona. Baudrillard tunnistaa siis Pulkkisen mukaan toisenlaisen

demokratian ihanteen, joka ei aseta samaa painoarvoa kansalaisten osallistumiselle, mutta ei kuitenkaan hyväksy tätä. Pulkkisen esittää kärkevän johtopäätöksen: Baudrillard ei lainkaan kyseenalaista itsehallinnollisen demokratian ihannetta vaan suree sen

menettämistä eikä kykene tulkitsemaan postmodernia mahdollisuutena hylätä ajatus demokratiasta itsehallintona. (Pulkkinen 1998, 77–78.)

Ristiriita demokratian ihanteiden ja nykytilanteen välillä johtaa Pulkkiseen tapaan tulkittuna toivottomuuteen, sillä Baudrillardin teoria ei mahdollista ajatusta poliittisesta toiminnasta, joka irrottautuisi modernista subjektiajattelusta ja yleistahdon ihanteesta.

Baudrillardin analyysin mukaisesti poliittinen nykytilanteemme voidaan tulkita yleistahdon irvikuvana: Baudrillardin näkemys massoista, jotka mukautuvat mihin tahansa heistä luotuun representaatioon, asettaa koko yleistahdon ajatuksen kyseenalaiseksi, sillä massojen hyperkonformistisuuden, äärimmäisen representaatioon mukautumisen seurauksena yleistahto voi saada sisällökseen mitä tahansa. Se, mitä kansan yleistahto näyttää olevan mielipidemittauksissa tänään, voi olla täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä nuo mittaukset massojen ajattelusta kertovat huomenna, sillä Baudrillardin mukaan massat leikittelevät heihin kohdistetuilla representaatioyrityksillä ja nauttivat median heijastamien mielipiteidensä heilahteluista.

Pulkkisen mukaisesti tulkittuna Baudrillardin suhde massoihin on katkera, sillä ne toimivat Baudrillardin ihannoimaa itsehallinnon ideaalia vastaan. Pulkkinen (1998, 83) tulkitsee, ettei yhteiskunta Baudrillardin mielestä ole enää sellainen kuin sen tulisi olla eli itseään hallitseva tietoinen yhteisö, vaan se on muuttunut massoiksi. Baudrillard (1983) puhuukin toistuvasti yhteiskunnallisen tai sosiaalisen ”kuolemasta”. Pulkkinen (1998, 77) väittää, että koska Baudrillardille nyky-yhteiskunnassa ei ole enää mahdollisuutta yhteisösubjektin muodostumiselle, katoaa lopulta myös kansan ajatus. Tällä tavalla tulkittuna Baudrillardin ironinen analyysi suhtautuu yhteiskunnan nykytilanteeseen edustuksellisen järjestelmän parodiana: kansan tahtoa simuloidaan mielipidemittauksilla, jotka jo

kysymyksenasettelussaan määräävät, mitä mieltä asioista voi olla ja mistä asioista kansa saa ilmaista tahtonsa. Baudrillardin poliittisessa analyysissä nämä nykyiset

”edustukselliset” käytännöt eivät ole itsereflektiivistä harkintaa vaan testausta varten.

Mielipidemittausten ja tilastojen tarkoitus ei ole edustaa vaan keinotekoisesti jäljitellä ja korvata eli simuloida kansan tahtoa, jota ei todellisuudessa ole olemassa (Pulkkinen 1998, 77).

Pulkkinen tulkitsee Baudrillardin näkemyksiä massoista ja demokratiasta mielestäni yksinkertaistaen eikä huomioi, että Baudrillard on kirjoittanut À l'ombre des majorités silencieuses -kirjan jälkeen ilmestyneissä teoksissaan täysin päinvastaisesti itsereflektiota ja itsehallintaa vastaan. Lisäksi Baudrillard on myös haastatteluissa antanut ymmärtää, ettei suhtaudu nykytilanteeseen ollenkaan niin pessimistisesti ja mennyttä aikaa nostalgisoiden kuin esimerkiksi Pulkkinen väittää. Sen sijaan että Baudrillardin ironinen strategia

tulkittaisiin katkeruutena itsehallinnon ideaalin epäonnistumisesta, voidaan ironisuus nähdä henkilökohtaisena tapana käsitellä pettymystä ja nähdä tilanteessa myös komiikkaa.

Baudrillard (1993a) on esimerkiksi todennut eräässä haastattelussa kokevansa

postmodernin yrityksenä löytää tiettyä mielihyvää ironisen suhtautumisen kautta ja tapana käsitellä epävarmuutta ja toivottomalta vaikuttavaa tilannetta. Postmodernissa on

Baudrillardille kyse yrityksestä elää sen kanssa, mitä on jäljellä, kun modernin selkeät varmuudet on menetetty. (Baudrillard 1993a, 95.)

Baudrillard (2002, 90) ajattelee meillä olevan aina sellainen poliittinen järjestelmä kuin ansaitsemme, mutta ongelmana on, ettemme voi sietää nykytilannetta. Papadopoulos (2012) onkin tulkinnut Baudrillardin ironista teoriaa yksilön eksistentiaalisena

selviytymiskeinona pyrkiä elämään nykytilanteessa ilman epätoivoon vaipumista. Evans (2014, 97–98) taas on lähestynyt Baudrillardin poliittista analyysiä yrityksenä ”selviytyä”

politiikasta, elää sen kanssa. Evans tulkitsee Baudrillardin ehdottavan ratkaisuksi kokonaan uudenlaista suhtautumistapaa politiikkaan. Vastoin Pulkkisen tulkintaa, Evans näkee Baudrillardin vastustavan yleistahdon ajatusta ja näkee postmodernissa

mahdollisuuden uudenlaiselle poliittiselle ymmärrykselle. Ennen kuin käsittelen tätä syvemmin, havainnollistan seuraavaksi, miten Baudrillardin massoja koskeva ajattelu liittyy myös durkheimilaiseen itsereflektion sosiologiaan.