Markkinoiden valta

Esitän vielä kerran tulkintani kannalta keskeiset näkemykseni teoksesta, jotka ovat seuraavat: Veren ääriin on revisionistinen lännenromaani, joka vertauskuvallisesti kuvaa kirjoittamisajankohtansa yhteiskuntaa, joka tässä tapauksessa tarkoittaa länsimaista tai amerikkalaista postmodernia kulttuuria ja yhteiskuntaa 1980-luvulla. Ollakseen

postmoderni eli jälkimoderni on yhteiskunnan täytynyt ensin käydä läpi modernin eli pitkälle kehittyneen teollistuneen maailmantalouden vaihe.

Veren ääriin -romaani on kirjoitettu 1980-luvulla, keskellä Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin ajan konservatiivisuutta ja uusliberaaleja arvoja. Talous ja liike-elämän tarpeet olivat siis keskeisiä yhteiskunnallista järjestystä määritteleviä tekijöitä.

Kehitys kohti yhteiskuntien uutta järjestystä oli jatkunut jo hyvän aikaa. Risto Heiskalan esipuheessa Karl Polanyin teokseen Suuri murros (2009/1944: 13) todetaan, että kilpailu, markkinahinnat ja voitontavoittelu ovat vallanneet yhteiskunnat: elämme siis markkinayhteiskunnassa, joissa markkinat sanelevat ja määrittelevät yhteiskuntien järjestäytymisen omien periaatteidensa ympärille.

David Holloway näkee Veren ääriin -romaanin käsittelevän kirjoittamisajankohtansa kapitalistista yhteiskuntaa:

The way in which Blood Meridian revises the nineteenth century certainly tells us something quite profound about how the novel also conceives the present in which it is written (late capitalism in general and spefically, in Blood Meridian’s case, the Reagan/Thatcher axis of the eighties) (Holloway 2000, 196.)

Fredric Jamesonin mukaan (Jameson 1991, xx) elämme kapitalismin kolmannessa vaiheessa, jota hän nimittää myöhäiseksi kapitalismiksi tai jälkikapitalismiksi (late capitalism). Sen tunnuspiirteisiin kuuluvat mm. monikansallisuus ja informaatioteknologian kehittyminen, jotka ovat hämärtäneet tai jopa kokonaan poistaneet sosiaaliseen kokemukseen aiemmin liittyneet ajan ja etäisyyden tuntemukset (Jameson 1991, 25-27). Jameson samaistaa kokemuksen Jacques Lacanin määritelmään skitsofreniasta: se on katkos merkitysten muodostamisen ketjussa (signifying chain, Jameson 1991, 26), joka johtaa tunteeseen, että kaikki tapahtuu samanaikaisesti kaikkialla maailmassa (Jameson 1991, 27). Myöhäisen kapitalismin ja jälkimodernin yhteiskuntien kehitys on inspiroinut eräät tutkijat, kuten Francis Fukuyaman, puhumaan jopa historian lopusta: koska demokraattinen, kapitalistisen länsimaisen yhteiskunnan mallille ei löydy vakavasti otettavia haastajia, on se saavuttanut liki hegemonisen aseman, joka uhkaa lopettaa Hegelin ja Marxin kuvaaman historianpolun dialektisen kehityksen (Fukuyama 1992, 11).

Samalla on kuitenkin muistettava, että kyseinen postmodernin kulttuurin muutos on kuitenkin kapitalistisen maailmantalouden kehityksen tuote: kulttuurin muutosta on ajanut

edellään kapitalististen markkinoiden tarve levitä aina vain laajemmalle (Beck ym. 1994, 84-85). Kapitalismin tavoite on tuottaa lisäarvoa sijoitetulle pääomalle, siis tuottaa enemmän rahaa (Hänninen 2011, 246, 263). Niinpä sen täytyy ulottaa rahan eli pääoman vaikutusvalta entistä laajemmalle ja syvemmälle yhteiskuntien ja niiden kansalaisten elämään, vallata kokoajan uusia markkina-alueita (Harvey 2008, 43–44). Siispä samalla kun entistä useampi sosiaalisen ja yksityisen elämän osa-alue kaupallistuu, eli siitä tulee kulutuksen ja kaupankäynnin aluetta, syrjäyttävät kapitalistiset ihanteet ja markkinoiden arvomaailma valtaamallansa inhimillisellä elämänalueella vallinneen vanhan arvomaailman (Hänninen 2011, 242, 258).

Veren ääriin -teos kuvaa maailmaa, jossa jopa ihmishenki on kaupan: sen perinpohjaisempaa inhimillisen elämän kaupallistamista on vaikea kuvitella. Kun poika, Tobin ja Toadvine, viimeiset selviytyjät yuma-intiaanien suorittamasta verilöylystä, kohtaavat jälleen tuomarin autiomaassa, alastomana ja pahasti auringonpolttamana, täytyy tuomarin hieroa kauppaa jopa pienestä auringonsuojasta:

Louis, hän sanoi. Mitä haluat tuosta hatusta?

Toadvine sylkäisi. Se ei oo kaupan, hän sanoi.

Kaikki on kaupan, tuomari sanoi. Mitä haluat? (335.)

Yllä olevasta sananvaihdosta nähdään kaksi asiaa: ensinnäkin tuomari vahvistaa, että kaikki kuviteltavissa oleva todellakin on kaupan (kapitalististen yhteiskuntien periaatteiden mukaisesti: Hänninen 2011, 259). Toiseksi, vaikka päänahanmetsästäjät ovat matkakumppaneita ja aseveljiä jotka ovat kokeneet paljon yhdessä, hädän hetkellä heiltä ei löydy myötätuntoa kumppanilleen ilman kaupanteon hieromista ja oman hyödyn miettimistä. Auttaminen auttamisen itsensä vuoksi, tai hyvää hyvyyttään ei tule kuuloonkaan. He ovat välinpitämättömiä muuta kuin omaa etuaan kohtaan. Kapitalistisen markkinayhteiskunnan suosima vapaa ja mielellään sääntelemätön kilpailu johtaa ahneuteen, joka yhdessä kylmän suoraviivaisen, inhimillisistä tuntemuksista piittaamattoman rationalisoinnin kanssa johtaa rajattomaan ahneuteen ja piittaamattomuuteen toisista (Hänninen 2011, 242, 245). Väitän siis, että kapitalismi tarvitsee tunteettomuutta voidakseen käydä kauppaa inhimillisen elämän valtaamilla markkinoilla, ja että Veren ääriin -teos pyrkii kuvaamaan juuri tuota tunteettomuutta.

Kautta Veren ääriin -tarinan on siitä luettavissa välinpitämättömyyden tai indifferenssin teema. Päänahanmetsästäjien elinkeinona on toisten ihmisten murhaaminen: ihmishengelle

ei ole muuta arvoa kuin pieni rahallinen korvaus. Veren ääriin -romaani konkretisoi kapitalismin tunteettomuuden ja piittaamattomuuden ihmisestä yhteen julmaan yksityiskohtaan: skalpeeraajille päänahka on kuitti, jolla he keräävät palkkionsa. ”Otapa meille kuitti”, Glanton tokaisee, melkein kuin ohimennen, surmattuaan teloitustyyliin vanhan, avuttoman naisen. (121). Irti leikatusta päänahasta, soturikansojen vanhasta voitonmerkistä, joka otettiin kukistetun vihollisen tappion merkiksi, on tullut kaupankäynnin lainmukainen tosite, kuitti. Omasta mielestäni Veren ääriin -kirjan päänahanmetsästäjien täydellinen tunteettomuus on samanlaista indifferenssiä ja välinpitämättömyyttä, jota velkojat ja pankit tarvitsevat ajaessaan yksityisen ihmisen tuhoavaan konkurssiin ja velkakierteeseen. Se on myös merkityksettömyyden tunnetta ihmisestä piittaamattoman kapitalististen voimien edessä tai tuntemusta siitä, että ihmisellä ei ole muuta arvoa kuin kapitalismin määrittelemä hyöty tai – välinearvo (ks. tutkielman alaluku 2.2.5.). Siinä mielessä Veren ääriin -teos kuvaa murhaamisen ja sodankäynnin teollistumisen ja kaupallistumisen vaikutusta kulttuuriin, jota voi verrata esimerkiksi Yhdysvaltojen sotateollisuuden ja ulkoisten konfliktien välisen suhteen historiaan.

Päänahanmetsästäjien verenhimo ja ahneus sekä niistä seuraava piittaamattomuus kasvaa hiljalleen tarinan edetessä: uhreiksi alkaa valikoitua intiaanisoturien sijaan entistä helpompia avuttomia kohteita, kuten naisia ja lapsia – ja lopulta aivan tavan meksikolaisia, joita heidät alun perin palkattiin suojelemaan rosvoavilta intiaanijoukoilta (216-218, 231-233). Amerikkalaisista on tullut suojelijoiden sijasta kylmäverisiä kuoleman kauppiaita, heikkojen saalistajia, varsinaisia länsimaisten yhteiskuntien ahneuden perikuvia. Veren ääriin -romaanin kirjoittamisajankohdan aikaan (1980-luvulla) elettiin vielä vahvasti kylmän sodan aikaa, joka amerikkalaisen kulttuurin näkökulmasta oli taistelua kommunismia vastaan. Kommunismin vastustamisen politiikka sai amerikkalaiset aloittamaan suoran puuttumisen toisten valtioiden asioihin, mikä sai amerikkalaiset toisinaan näyttämään vierailta valloittajilta, kuten kävi Vietnamissa (käsittelen Veren ääriin -tarinan yhtäläisyyksiä Vietnamin sotaan ja erityisesti Mylain -verilöylyyn lisää luvussa 4.1.3.).

Veren ääriin -tarinan kuluessa päänahanmetsästäjät ajautuvat yhä syvemmälle välinpitämättömyyteen toisia ihmisiä kohtaan, mikä tulee korostetusti esille yksityiskohtaisesti kuvaillun väkivallan kautta. Skalpeeraajien väkivalta kohdistuu entistä useammin avuttomiin uhreihin tai se saattaa leimahtaa mitä sattumanvaraisimmasta pikku syystä. Päänahanmetsästäjillä ei näytä olevan mitään urasuunnitelmaa tai tavoitetta, ei

lopullista päämäärää. He eivät lopeta surmaamista senkään jälkeen, kun tieto heidän rikoksistaan leviää ja heitä itseään aletaan metsästää (244). Skalpeeraajien maailma on vain väkivallan latteaa hurmosta, vailla sen syvempää tarkoitusta. He ovat välinpitämättömiä kaikista seurauksista:

Beneath the mask of a Darwinian struggle for survival, or a Hobbesian war of all against all, or even a lust for wealth and power and honor, they sumptuosly, gratuitously squander their own lives – together, of course, with those of many others – at every turn. They have no spirit of seriousness or of enterprise; they unwittingly pursue self-ruin rather than advantage. All these men – and not just the kid – are childlike in their unconsciousness, or indifference, as to motivations and consequences. (Shaviro 1993, 154, kursivointi minun.)

Jos käsitämme siis päänahametsästäjät kapitalismin ja vapaan markkinatalouden haittapuolien vertauskuvaksi, ovat he silloin yhtä aikaa vertauskuva kapitalismin ahneudesta ja piittaamattomuudesta ihmishengestä sekä samalla osoitus tai varoitus siitä, mitä sellainen välinpitämättömyys ja tunteettomuus aiheuttavat ihmisen tunne-elämälle tai

”sielulle”. Skalpeeraajat eivät anna itsestään vaikutelmaa järin hilpeinä ihmisinä tai tasapainoisina ihmisinä, ja heidän olemuksensa on lattea ja alistunut: indifferenssi johtaa vierautumiseen ja apatiaan, joihin palaan tarkemmin jälkimmäisessä käsittelyluvussa (Hänninen 2011, 242, 257-258).

Postmoderni on suurelta osin vastareaktiota modernin aikakauden kärjistämiin ongelmiin. Modernia aikaa leimasi usko kehitykseen ja rationaalisuuteen, joka hyvistä aikeistaan huolimatta johti epäinhimillisiin lopputuloksiin (äärimuodossaan holokaustiin toisen maailmansodan aikana, ks. alaluku 2.5.). Samalla kun postmoderni on kritisoinut ja problematisoinut sitä edeltäneen ajan kysymyksiä, on se nostanut esille joukon täysin uudenlaisia haasteita. Kriitikoiden mukaan postmodernin kulttuurin ja jälkikapitalistisen yhteiskunnan horisontissa häämöttää uhkaava tulevaisuus: todellisuuden yhteneväisyyden lipsuminen pois sormien ulottuvilta, vallan menetys ja ihmisyhteisöjä yhdistävien tekijöiden asteittainen murentuminen (ks. alaluku 2.5.). Länsimaisen kapitalismin hegemonia on niin vahva ja totaalinen, ja ilman uskottavaa vaihtoehtoa tai vastavoimaa, että se voidaan nähdä jo historian päätepisteenä ja pysyvänä asiaintilana:

In this respect, it is not just the revisionism of Blood Meridian which marks it out as the symptomatic product of a late capitalism which some continue to hail as the end of history. Admittedly, the anxieties which lie behind

McCarthy’s revising of how history works tap into the unconscious of our own time in striking ways. The novel’s suspicion that anarchic destruction is not simply an economic accident but an inner historical necessity, the very life blood of capitalist accumulation, remains sublimated but acute…

(Holloway 2000, 196, kursivoinnit minun.)

Niinpä teoksen kuvaama väkivaltaisuus ei olisi vain valitettava sivuvaikutus kapitalististen markkinoiden laajenemisesta, vaan kapitalismiin itseensä sisäänrakennettu ominaisuus, jota se tarvitsee kyetäkseen ikuisesti kasvamaan ja omaksumaan itseensä yhä uusia elämänalueita (Hänninen 2011, 253-254). Kapitalismin itsetuhoisassa laajenemisessa on nähtävissä mielenkiintoinen yhtymäkohta amerikkalaisen frontier-myyttiin. Kuten kapitalismissa, niin erämaan valloitus on perustunut alueelliselle laajentumiselle, jossa väkivalta ja konflikti ovat olleet keskeisiä tekijöitä erämaan valloitukselle ja haltuunotolle, kun uudisraivaajat ovat puskeneet sivistyksen rajoja yhä edemmäs ja laajemmalle (Slotkin 1998, 11). Kapitalismi ja markkinoiden leviäminen tarvitsisi silloin myös pakkokeinoja ottaakseen haltuun yhä uusia markkina-alueita, tai se uhkaisi luhistua omaan mahdottomuuteensa (Hänninen 2011, 254). Sen historiaa värittävät niin kolonialismin kuin kulttuuri-imperialismin vaiheet.

Väkivallan ja kapitalismin teemojen liittyminen toisiinsa toimikoon johdatuksena seuraavaan lukuun, jossa aion tarkastella tarkemmin tuomari Holdenin hahmoa sekä hänen erikoista maailmankatsomustaan. Tuomarissa tuntuu piilevän vastaus useisiin askarruttaviin kysymyksiin, sillä hän toimii teoksen pääasiallisena merkityksenantajana.

3.2. ”Lintujen vapaus on loukkaus minua kohtaan.” Tuomari Holdenin maailmankuva

”Since the judge is an agency who expropriates and totalizes all meaning – who owns, we might say, the ideological capital – in the text, and since it is the judge who eventually thus bestows meaning upon the narrative, we are left with little choice but to accept at face value the world as revealed to us through the words that he uses” (Holloway 2000, 195).

Tuntuu liki toivottomalta lukea ja tulkita Veren ääriin -tarinaa ilman tuomari Holdenia.

Teoksen kerronta on niin avointa kuin autiomaa, jota se kuvailee, että ilman tuomaria, joka täyttää aukkokohdat kertomuksillaan ja selityksillään, jäisimme muuten täysin pimeään, mitä merkitystä lukemillamme tapahtumilla itse asiassa on. Tuomari Holden toimii siis

eräänlaisena tulkinnallisena avaimena tekstin mysteeriin, mutta tulkintaprosessin tekee hankalaksi se, että tuomarilla tuntuu olevan oma salainen tavoitteensa, mikä saa lukijan kyseenalaistamaan hänen rehellisyyttään ja uskottavuuttaan. Meidän on siis ensin yritettävä ymmärtää häntä voidaksemme ymmärtää päänahametsästäjien tarinaa ja kohtaloa.

Tuomari Holden kuvataan elämää suuremmaksi hahmoksi: hänen kaikki alat kattavassa erinomaisuudessaan on rabeslaismaista liioittelua, joka lipoo groteskin rajoja.

ulkomuodoltaan hänet kuvataan albiinoksi jättiläiseksi, jolla on kuitenkin sirot, näppärät sormet; hän on täysin kalju kuin lapsi ja karvaton ja sileä kuin kivi (13). Tuomari on joukkion henkinen johtaja, joka saarnaa ja opettaa lukutaidottomia ja barbaarimaisia päänahanmetsästäjiä kuin joku hullu profeetta. Toisinaan tuomari tuntuu saavan liki myyttiset mittasuhteet, kuten esimerkiksi silloin, kun hän osoittaa ajan ja avaruuden ylittävät kykynsä ilmaantua minne tahtoo ja viettää suuria aikajaksoja muuttumatta ja vanhentumatta päivääkään (384). Holdenin hahmon ja aseman saattaa kyseenalaiseksi hänen aikakaudelle epätyypillisen korkea sivistyneisyys ja epäilyttävän kaiken kattava tietämys maailmasta. McCarthy tuntuu korostavan joka käänteessä tuomarin poikkeuksellisuutta, ja niinpä hän antaa samalla syyn epäillä tuomarilla olevan myös poikkeuksellinen asema tarinan sisällä suhteessa muihin hahmoihin. Niissä kohdin tarinaa, kun tuomari kertoo maailmankatsomustaan, niin hän tuntuu olevan ennemmin rinnastettavissa itse kertojaan kuin muihin tarinan hahmoihin. Hänen olemuksensa kertomuksen sisällä on totalisoiva: hänelle ei löydy vahvaa vastustajaa, niin tarinallisessa kuin ideologisessakaan mielessä teoksen sisältä. Miten lukijan siis pitäisi tulkita hänen väittämiänsä, voiko häneen sanaansa luottaa? Tarkastelen ensin tuomarin retoriikan luonnetta nähdäkseni, miten johdonmukainen se on tarinan muiden tapahtumien kanssa.

Seuraavassa käsittelyluvussa pureudumme syvemmin hänen filosofiansa ja maailmankatsomuksensa perusteisiin, eli siihen, mitä hän itse asiassa haluaa sanoa maailmasta.

Voidaksemme ymmärtää tuomaria paremmin on meidän ensin käsitettävä, että eräs hänen keskeisistä teeseistään on, että todellisuuskäsityksemme tai maailmankatsomuksemme on luonteeltaan relativistinen (postmodernismin hengessä), emmekä voi vaalia muuta järjestystä kuin minkä itse siihen pakotamme – tarvittaessa vaikka väkivalloin. Tuomari Holden selittää käsitystään todellisuuden luonteesta seuraavasti:

Totuus maailmasta on se, hän sanoi, että mikä vain on mahdollista. Jos ette olisi nähneet tätä kaikkea syntymästä asti ja sitten jo lypsäneet sitä kuiviin kaikesta vieraudestaan se näyttäytyisi teille siinä mikä se on: taikatemppu markkinoilla, kuumeinen uni, houre jota kansoittaville khimairoille ei vastineita eikä edeltäjiä löydy, kiertävä karnevaali - - Jo tässäkin maailmassa on olemassa enemmän sellaista mistä meillä ei ole tietoa kuin sellaista mistä tietoa on, ja se luomisen järjestys jonka te näette on teidän itse asettamanne, niin kuin lanka joka puretaan labyrinttiin ettei sinne eksy. Sillä olemassa ololla on oma järjestyksensä eikä yhdenkään ihmisen mieli jaksa sitä käsittää, itse mielikin kun on vain yksityiskohta muiden joukossa. (292, kursivointi minun.)

Ihmisen tietämättömyys on seurausta hänen kyvyttömyydestään ymmärtää häntä ympäröiviä olosuhteita. Tuomarin mukaan luomisen järjestys, maailmankatsomuksemme, on vain ihmismielen puutteellisen tiedon luoma heikko yritelmä luoda järkeä ympäröivän maailman hänestä piittaamattomaan kaaokseen. Hänen käsityksensä ihmismielen kyvyttömyydestä (kenties koskaan?) täysin ymmärtää luomakunnan järjestystä muistuttaa jo aiemmin käsittelemäämme postmodernien filosofien ja jälkistrukturalistien käsitystä totuuden perimmäisestä relativistisesta luonteesta: luomamme maailmanjärjestys on vain meidän itsemme siitä muodostama käsitys, ei sen enempää.

Edellä esitelty tuomarin maailmankatsomus ja sen relativistisuus on tärkeää ymmärtää, sillä se auttaa meitä käsittämään, miksi tuomari pyrkii niin intohimoisesti selvittämään olemisen salaisuudet – hän kokee olevansa muutoin tietämättömyytensä ja ympäröivän todellisuuden orja, melkein fatalistisesti kohtalonsa ohjailtavana. Tuomari Holdenin mukaan maailmassamme ei voi olla mitään muuta järjestystä kuin minkä itse siihen pakotamme. Puhuessaan luonnosta ja ihmisen suhteesta siihen, tuomari tulee paljastaneeksi aikeensa hallita todellisuutta totaalisesti, vailla ehtoja tai myönnytyksiä:

Tuomari pani kätensä maahan. Hän katsoi kuulustelijaansa. Tämä on minun valtaukseni, hän sanoi. Ja silti joka puolella sitä on loukkoja joissa on autonomista elämää. Autonomista. Jotta se voisi olla minun siellä ei saa tapahtua mitään muuten kuin minun myöntämälläni erivapaudella. (237.) Tästä näemme, että tuomari on luonteeltaan selvästi vallanhimoinen, hän haluaa hallita.

Ja hänen valtansa täytyy olla totaalista ja absoluuttista ja kaiken kattavaa, se ei saa jättää mitään vaikutuksensa ulkopuolelle. Hän kiteyttää näkemyksensä lausahdukseen: ”lintujen vapaus on loukkaus minua kohtaan. Minä haluaisin ne kaikki eläintarhaan (238).” Noin äärimmäisessä vallantahdossa ei voi olla enää kyse vain konkreettisesta hallitsemisesta

kuten johtamisesta – tuomari haluaa olla myös ideologinen hallitsija, sellainen, jonka tuomiovalta ulottuu myös ihmisten mielikuvien ja maailmankäsitysten yli. Mistä tuo vallanjano sitten juontaa juurensa? Mikä sitä ruokkii ja mikä sen voi tyydyttää?

Tuomari kallisti isoa päätään. Se joka uskoo että maailman salaisuudet ovat ikuisesti kätkettyjä elää epätietoisuudessa ja pelossa. Taikausko lannistaa hänet. Sade hapertaa hänen elämänsä teot. Mutta se, joka ottaa tehtäväkseen selvittää kuvakudoksen lankojen järjestyksen, on yksin sillä päätöksellä ottanut maailman haltuunsa ja vain tämän haltuunoton kautta hän saa keinot sanella oman kohtalonsa. (237.)

Kyky hallita omaa kohtaloaan on tärkeää Holdenille. Hänen mukaansa tietämättömyys luo turvattomuutta ja orjuuttaa ihmisen – tekee hänestä kohtalon pelinappulan. Niinpä ainoastaan täydellinen vallitsija voi hallita myös omaa kohtaloaan. Näkeekö hän muut päänahanmetsästäjät tahdottomina kohtalon orjina, jotka sokeasti seuraavat heille näkymätöntä polkua kohti ennustettua tuhoaan (Veren ääriin -teoksen kohtalotematiikka käsittelen tarkemmin alaluvussa 4.3.)? Miten hän pyrkii saavuttamaan haikailemansa emansipaation? Seuraavaksi aion tutustua tarkemmin tuomarin erikoiseen vapautumisen metodiin – representaatioiden tekemiseen ja hallintaan – ymmärtääksemme hänen omalaatuista todellisuuskäsitystä.

Tuomari on intohimoinen piirtäjä ja asioiden kuvaaja, hän pyrkii tallentamaan muistikirjaansa toinen toistaan erilaisempia yksityiskohtia matkan varrelta. Aiheet vaihtelevat luonnon pienimmistä ja arkisimmista esiintymistä aina alueella asuneiden edellisten ihmissukupolvien jättämiin muistoihin ja jäänteisiin.

Tennesseeläinen nimeltä Webster oli katsellut tuomaria ja kysyi mitä tuomari aikoi tehdä muistiinpanoillaan ja luonnoksillaan ja tuomari hymyili ja sanoi että aikomuksena oli pyyhkiä ne ihmiskunnan muistista. - - Mutta kukaan ei voi panna koko maailmaan kirjaan. Sen kummennin ku kaikki kirjaan piirustettu muka oisi niin.

Hyvin sanottu Marcus, totesi tuomari.

Mutta minua elä piirrä, Webster sanoi. Minä en sinun kirjaan halua.

Minun kirjaani vai mihinkään muuhunkaan, tuomari sanoi. Se mitä tuleman pitää ei poikkea himpun vertaa siitä kirjasta mihin se on kirjoitettu. Miten voisikaan? Sehän olisi väärennetty kirja eikä väärä kirja ole kirja ollenkaan.

(169.)

Tuomarin mukaan todellisuus on siis yhtä kuin se aineisto, johon se on toisinnettu ja tallennettu. Siispä henkilö, joka hallitsee noita tallenteita (representaatioita, kuvauksia

jne.), pitää samallaan hallussaan valtaa hävittää ne, ”pyyhkiä ihmiskunnan muistista”.

Representaatioiden, kuvantekemisen ja sen poispyyhkimisen valta on siten merkitysten ja merkityksenmuodostamisen hallintaa: ”The control which Holden has over others is thus sourcedd in the act of representation, the expropiration and exclusion of meaning”

(Holloway 2000, 193). Kun vielä muistamme Holdenin väittävän todellisuuskäsityksemme olevan relativistinen, niin tulemme johtopäätökseen, että se on myös hyvin riippuvainen siitä, mistä lähteestä sen luemme, sillä ”se mitä tuleman pitää ei poikkea himpun vertaa siitä kirjasta mihin se on kirjoitettu.” Esimerkiksi historiankirjoitus muokkaa olennaisesti käsityksiämme ja mielipiteitämme historian kulusta. Uskomme sen totuuteen, vaikka tiedämme, että historian kirjoitettu ja yleisesti hyväksytty kaanon on samalla voittajien historiaa, jossa häviäjät unohtuvat tai heidät määritellään voittajien näkökulmasta.

Historiankirjoittajalla on siten valtaa muokata käsityksiämme siitä, mitä on tapahtunut, ja jättää pois sellaista, mitä nykyaikana ja vallitsevassa kulttuurissa ei haluta muistella (1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muotoutunut jälkikoloniaalinen tutkimus pyrkii korjaamaan mm. näitä historiankirjoituksen painotuksia esim. kirjallisuudessa, ks. Eagleton 1996, 287).

Toisaalta, ”kirjat valehtelevat”, tuomari ilmoittaa kuulijoilleen eräässä toisessa yhteydessä. Valehteleeko silloin myös Veren ääriin -kirja, ja ketä meidän pitäisi siinä tapauksessa uskoa, jos kyseisen väittämän esittäjä eli tuomari on itsekin vain osa kirjan kertomusta, henkilöhahmo muiden muassa? Tuomarin toiminnassa ja hänen puheessaan esiintyy voimakkaana pyrkimys saada käännytettyä hänen kuulijansa pois vanhoista uskomuksistaan. Onko kyseessä vain tuomarin yritys saada kuulijansa hämmentymään ja epävarmoiksi omasta tietämyksestään ja maailmankuvastaan? Kyseinen kohtaus menee näin:

He asettivat vartijoita katolle ja riisuivat hevosilta satulat ja ajoivat ne ulos laiduntamaan ja tuomari otti yhden kuormajuhdan ja tyhjensi sen laukut ja lähti tutkimaan kaivosta. Iltapäivällä hän istui aitauksessa rikkomassa malmitäytteitä vasaralla, paljon punaista kuparioksidia sisältävää maasälpää ja muita hippuja joiden eloperäisitä liuskeista hän väitti lukevansa tietoa maan alkuperästä, ja hän piti improvisoidun luennon geologiasta pienelle miesporukalle joka syljeskeli ja nyökytteli. Muutama miehistä lainasi pyhää kirjaa kumotakseen sen miten hän marssitti maailmankaikkeudet esiin ammoin vallinneesta kaaoksesta ja muitakin kerettiläisiä luuloja. Tuomari hymyili.

Kirjat valehtelevat, hän sanoi.

Jumala ei valehtele.

Ei niin, tuomari sanoi. Jumala ei valehtele. Ja nämä ovat hänen sanojaan.

Hän nosti kivenmurikkaa.

Hän puhuu kivissä ja puissa, olentojen luissa.

Ryysyläiset käypäläiset nyökyttelivät keskenään ja olivat pian sitä mieltä, että hän oli oikeassa kaikissa pohdinnoissaan, tämä oppinut mies, ja tuomari rohkaisi heitä kunnes he olivat oikeita uuden järjestyksen käännynnäisiä ja sitten hän nauroi heidän typeryyttään. (142, kursivointi minun.)

Muutama huomio. Tuomari ”lukee” maaperää ja pitää ”luennon geologiasta” eli maan tieteellisestä alkuperästä, jota kuulijat yrittävät kumota pyhällä kirjalla eli Raamatulla, johon heidän tietämyksensä perustuu. Silloin tuomari kuitenkin kumoaa heidän vastaväitteensä toteamalla kirjojen valehtelevan, mutta että jumala ei valehtele, ja jumalan tuomari samaistaa maaperään ja luontoon, konkreettisiin olentoihin: ne muodostavat siten

”toden kirjan” jota tuomari kykenee lukemaan ja siten tulkitsemaan todellisuutta.

Tärkeämpää on kuitenkin huomata tuomarin luennon ja sitä seuraavan sananvaihdon kuvauksen uskontoon ja uskomuksiin viittaavat sananvalinnat: miehet lainaavat Raamattua kumotakseen tuomarin ”kerettiläisiä luuloja”; tuomari viittaa luontoon ja ulkoiseen todellisuuteen Jumalana, joka puhuu ”kivissä ja puissa, olentojen luissa”; käypäläiset

Tärkeämpää on kuitenkin huomata tuomarin luennon ja sitä seuraavan sananvaihdon kuvauksen uskontoon ja uskomuksiin viittaavat sananvalinnat: miehet lainaavat Raamattua kumotakseen tuomarin ”kerettiläisiä luuloja”; tuomari viittaa luontoon ja ulkoiseen todellisuuteen Jumalana, joka puhuu ”kivissä ja puissa, olentojen luissa”; käypäläiset