Läsnäolo kuvassa. Ryhmä jaetaan puoliksi ja osa ryhmästä lähtee pois tilasta. Tilaan jäänyt ryhmä ohjeistetaan miettimään läsnäoloa ja kuvaa sekä rakentamaan pienimuotoisia kuvia oman läsnäolonsa kautta. Esityksen tekijä päättää kuvansa sisällön ennen kuin noutaa yhden henkilön tilasta poistuneesta ryhmästä. ”Katsoja” asetetaan johonkin valittuun kohtaan katsomaan ”esitystä”, joka nähdään
”esittäjän” valitsemasta suunnasta ja asennosta. Esittäjä päättää myös jokaisen esityksensä keston (n. ½–3 min). Esittäjä palauttaa sanattomasti tehdyn esityksensä jälkeen katsojan takaisin ja nou-taa seuraavan osallistumaan uuteen esitykseensä.
Minna kommentoi:
•
Marikan harjoitteen aluksi ryhmä jaettiin puoliksi, ja menin ryhmäni kanssa toiseen tilaan odottamaan harjoitteen alka-mista. Hetken kuluttua meidät haettiin yhteiseen tilaan, ja meille annettiin ohje toimia sanattomasti. Toisen ryhmän jäsen tuli hakemaan minua kädestä johdattaen ja asetti minut seisomaan haluamaansa paikkaan tilassa. Oli jännittävää ja miellyttävää olla toisen ohjattavana. Parini asettui tilan nurkkaan nojaa-maan kattopalkkiin ja jäi paikalleen. Olimme hiljaa. Katsoin häntä. Mietin, pitääkö minun tehdä jotain, kauanko olemme siinä, saanko katsoa häntä. Tilanteessa vallitsi samaan aikaan jännite ja luottamus. Jonkin ajan kuluttua parini johdatti minut takaisin. Uusi ryhmän jäsen johdatti minut toiseen paikkaan tilassa, asetti katseen suunnan ja asennon sekä asettui itse kat-sottavakseni. Erilaiset ”esitykset” seurasivat toisiaan ja aloin hahmottaa harjoitteen merkitystä. Sanattoman jakamisen ja yhdessä olon tunne oli voimakas.Ryhmien rooleja vaihdettiin ja mietin itse kuvaa, johon aset-tua läsnäolevaksi, toisen katsottavaksi. Huomasin miettiväni Kuvataideakatemian kandiopiskelijoita haptisen piirustusharjoitteen äärellä.
Kuva: Marika Orenius
103
102 103
102 Verkostojen ja keskusteluyhteyksien vahvistamista Verkostojen ja keskusteluyhteyksien vahvistamista esitystä nimenomaan kuvana, jonkinlaisena visuaalisena
rajauk-sena tilassa. Halusin kokeilla myös suoraan silmiin katsomista.
Toinen ryhmä tuli tilaan, nyt jo tietoisena siitä, mitä odottaa.
Hain ensimmäisen parini ja johdatin hänet kattopalkkien väli-seen tilaan, kohtisuoraan siten, että palkit muodostivat rajatun
”kuvan”. Asetuin jonkin matkan päähän ja katsoin suoraan kohti silmiin. Aika hidastui ja tilanteen jännite kasvoi ajan kuluessa.
Jouduin laskemaan mielessäni, jotta pystyin olemaan läsnä tilanteessa. Jaettu hetki tuntui intensiivisenä kehossa.
Marikan harjoitteesta jäi päällimmäisenä mieleen voimakas luottamuksen ja läheisyyden tunne ennestään vieraan ihmisen kanssa. Katsominen ja katsottavana oleminen vaativat sallimista ja uskaltamista, ja harjoitteen jälkeen ryhmän jäsenet tuntui-vat tutuilta. Tämä oli mielestäni kiinnostava havainto akatee-misessa yhteisössä, jossa puheella ja sanoilla aktiivisesti tuote-taan valta-asetelmia.
Kokeilin harjoitetta seuraavan syksyn kurssillani Aalto-yli-opiston kuvataidekasvatuksen maisteriopiskelijoiden kanssa.
Opiskelijaryhmän kaikki osallistujat eivät tunteneet toisiaan ja heillä oli erilaisia tulokulmia taiteelliseen työskentelyyn. Kurssi sisälsi paljon keskustelua ja vaati luottamuksellisen tilan ja sitoutuneen ilmapiirin luomista. Teimme harjoitteen heti ensim-mäisellä tapaamiskerralla. Seurasin opiskelijoiden sanatonta kohtaamista, eleillä kysymistä ja sallimista ja vähittäistä ren-toutumista läsnäolon kuvien katsojina ja esittäjinä. Harjoitteen jälkeen ryhmä tuntui muodostavan jaetun luottamuksen tilan, vaikka sanoja ei ollut käytetty.
Myöhemmin harjoituksen yhteydessä ovat nousseet esiin sal-limisen ja suostumisen kysymykset: Mitä harjoitteesta pitää ker-toa etukäteen osallistujille, jotta se on kaikille turvallinen? Saako toisen käteen tarttua ilman, että kysyy lupaa? Miten pyytää lupaa sanattomasti? Nämä pohdinnat vallasta ja etiikasta kietou-tuvat suoraan kysymyksiin, joihin päädyimme myös työryhmän kesken suunnitellessamme seuraavien koulutuspäivien teemoja.
Pedagogisen tuuletusaukon ensimmäisen koulutuspäivän harjoit-teet tuottivat läsnäolon ja kunnioituksen ilmapiiriä ja purkivat ennakkokäsityksiä toistemme aloja ja koulutusohjelmia kohtaan.
Aidosta kohtaamisesta syntyi luottamusta, joka vei keskustelua syvemmälle. Harjoitteiden tuottama tekemisen ilo lisäsi yhteyden
kokemusta ja loi ymmärrystä sekä ajan myötä toi uusia näkökul-mia opettajan työhön.
Jaksamisen ja riittämättömyyden kokemus omassa työssä on usealle opettajalle arkipäivää ja asian käsittely oli tullut osalle meistä tutuksi ”Reflektio taideopetuksessa” -luennolla taidealojen yliopistopedagogiikan opinnoissa. Päätimme kutsua vierailijaksi yliopistopedagogiikan yliopistonlehtorina toimivan Kaisu Mälkin luennoimaan aiheesta yliopistopedagogisesta näkökulmasta.
Kaisu Mälkin tutkimuksessa (2011) reflektio asettuu opettajana kasvamisen välineeksi, jolloin oman kokemuksen tunnistaminen ja merkityksen antaminen osallistuvat annetun merkityksen uudel-leen arvioimiseen. Oman työn reflektointi ja sen uudeluudel-leenarviointi nähdään osana opettajan työnkuvaa. Ammatilliseen kasvuun tähtää-vässä reflektoinnissa on tärkeää luottaa omiin sisäisiin voimavaroihin tai saada tukea niiden käyttöönottoon. Itsensä kehittämisessä ei siis olekaan aina tarvetta lisätä tietoja tai löytää uusia menetelmiä, vaan tunnistaa jo olemassa olevaa ja tiedostaa. Sisäisten jo olemassa olevien voimavarojen käyttöönottoon on yksilöllisiä tapoja, joista sanallista-minen on yksi muoto (Orenius, 2020, 170).
Tarve sanallistaa omia opetuskäytäntöjä ei synny kiireisen taidealan yliopisto-opettajan arkirytmin keskellä, vaan sanallista reflektiota voi myös tietoisesti oppia. Samalla kun omien opetta-miskokemusten ja -käsitysten jakamiselle raivaa tilaa täysinäisestä kalenterista, on myös henkisesti virittäydyttävä kuuntelemaan it-seään. Itsensä kuuntelemisen lisäksi on tärkeää kuunnella myös toisten opettajien huomioita. Opettajan itsereflektio ja harjoittei-den tekeminen yhdessä eri taidealojen kollegoiharjoittei-den kanssa edellyt-tää luottamusta ja turvallista ilmapiiriä.
Itsensä altistaminen harjoitteille tuotti keholliseen kokemuk-seen luottavaa yhteyttä ja dialogia ja purki akateemikokemuk-seen sanal-listamiseen sidottua keskustelun tasoa uusille alueille. Kehoina läsnäoleminen, katsominen, havainto, toiminta, kosketus ja sana-ton kommunikaatio toivat esiin ruumiillisia ihmisiä akateemisten roolien takaa ja toimivat keinoina päästä suoraan taiteen kysy-mysten tasolle. Uudet, jaetut kehon ja havainnon tason harjoitteet synnyttivät yhteyden kokemusta vielä melko vieraiden kollegoi-den kanssa ja toimivat pohjana keskustelulle. Jotta voimme avoi-mesti kohdata toisen, meidän on oltava läsnä ja arvostettava toisen toimintaa ja ajatuksia, vaikka ne eroaisivat omistamme. Hannah Arendtin mukaan voimme tulla näkyviksi toisillemme kohtaamisissa
105
104 105
104 Verkostojen ja keskusteluyhteyksien vahvistamista Verkostojen ja keskusteluyhteyksien vahvistamista ja yhteistoiminnassa (Arendt, 2002). Opettajan rooli taidealalla on
oppimisen ja turvallisen dialogisen tilan mahdollistamista. Yhteis-toiminta opiskelijoiden kanssa tuottaa jatkuvasti moniäänistä tilaa, joka rohkaisee osallistujia eettiseen pohdintaan ja haastaa ennak-kokäsityksiä ja -oletuksia.3
Koulutuspäivän päätteeksi olimme varanneet yhden tunnin aikaa vapaalle tuuletukselle, jossa kävimme läpi päivän antia, har-joitteita ja vierailevan luennoitsijan aiheita. Toisen koulutuspäi-vän teemaa pohtiessamme esiin nousi jaettu riittämättömyyden kokemus nykyhetken opetustilanteissa: erityisesti sanallistamisen, puheen merkityksen ja tulkinnan ongelmallisuus taideopetuksessa.
Riittämättömyyden kokemus tuntuu olevan yhteydessä opettajan rooliin ja valtaan. Opiskelijalle edustamme instituutiota, vaikka mielellään näemme itsemme kanssakulkijoina, mentoreina, val-mentajina tai taiteilija-opettajina. Pohdimme valta-asetelmaa, jota ei voi erottaa opettajan työstä. Samalla kokemus eettisistä periaat-teista nousi yhdeksi vahvaksi teemaksi: Onko aina mahdollista toi-mia eettisesti oikein? Pohjimmiltaan ihminen tekee aina valintoja, jotka voivat olla toisen näkökulmasta arveluttavia.
Ennen lähtöä ja pakkautumista minibussiin kesäillan hämä-rässä kotimatkaa varten olimme päätyneet seuraavan koulutus-kerran teemaan riittämätön opettaja.
Elisa Järvi, Ville Komppa, Hannan Kinnunen, Irene Kajo ja Minna Suoniemi musisoimassa.
Kuva: Minna Suoniemi
Hanna Kinnunen, Ville Komppa, Riku Saastamoinen ja Ilmari Kortelainen musiikkiharjoitteen parissa.
Kuva: Minna Suoniemi
3 Minna Suoniemen ja Marja Rastaan esitys InSeA konferenssissa Wienissä 2016 käsitteli toiminnassa syntyvää oppimistapahtumaa ja dialogista opettamista nykytaidekontekstissa.
107
106 107
106 Verkostojen ja keskusteluyhteyksien vahvistamista Verkostojen ja keskusteluyhteyksien vahvistamista