Vain ani harva käsite kantaa mukanaan yhtä paljon positiivisia konnotaatioita sekä toiveita kuin luovuus. Luovuus on päivän sana, joka esiintyy niin taiteessa, tieteessä, teollisuudessa, johtamisessa, informaatioteknologiassa, kasvatuksessa kuin hallinnossa (Nelson 2010, 49). Luovuus käsitetään talouskasvun keskeisenä moottorina, elintärkeäksi yritysten kilpailuedun saavuttamiselle, sekä vastaukseksi
4
niin ympäristön kuin sosiaalisten ongelmien ratkaisuun (Nelson 2010, 49; Sawyer 2012, 3; Styhre 2013, 185). Luovuudesta on Reckwitzin (2017, 1) mukaan tullut jotain sellaista, mitä moraalisuus, normaalius ja autonomisuus ovat tiettyinä historiallisina ajanjaksoina olleet: jotain, mihin kaikkien yksilöiden, yhteisöjen ja instituutioiden tulee pyrkiä. Luovuuden Reckwitz (2017, 28-32) näkee aikamme dispositiivina:
käytäntöjen, totuutta tuottavien diskurssien, artefaktien sekä subjektiviteetin että subjektivaation muotojen kokoonpanona, jonka tarkoituksena on vastata tiettyyn
”tarpeeseen” tiettynä aikana. Dispositiivin kulttuurinen logiikka ohjaa ihmisiä tietynlaiseen olemisen tapaan. Luovuus korostaakin yhteiskunnassa tiettyjä erityispiirteitä: se arvottaa uutta vanhan yli, poikkeavuutta standardista, toiseutta samuuden sijasta. (Mts. 29, 2.)
Luovuus käsitteenä viittaa jonkin uuden tuottamiseen tähtäävään potentiaaliin tai toimintaan (Reckwitz 2017, 2). Luovuuden englanninkielinen termi creativity esiintyi englanninkielessä substantiivina ensimmäisen kerran vuonna 1875 (Nelson 2010, 50) ja suomenkielessä 1928 käännöksenä, jonka pyrkimyksenä oli säilyttää termin lähdekielen sisältö ja merkitys sellaisenaan (Hakulinen 1979, 471, 473).
Luovuus käsitteenä on siis suhteellisen nuori, mutta erityisen performatiivinen.
Luovuuden “keksiminen” ja nimeäminen on mahdollistanut luovuuden systemaattisen tutkimisen, sekä erilaiset poliittiset strategiat, ohjelmat ja toimenpiteet luovuuden ruokkimiseksi (Nelson 2010, 68). 1950-luvulla luovuusdiskurssi voimistui ja sai pontta kylmän sodan aikaisesta Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisestä tieteellisteknologisesta sekä ennen kaikkea ideologisesta kilpailusta. Yhdysvaltojen kansalaisten luovuus käsitettiin maan kilpailuvaltiksi, sillä luovuuden ajateltiin voivan kukoistaa vain vapaiden maassa, jossa yksilöiden ajattelua eivät tukahduttaneet ideologisuus ja poliittinen sorto. Amerikkalaisten vapaus ajatella uusia asioita mahdollisti luovuuden, mihin neuvostoliittolaisilla puolestaan ei ajateltu olevan mahdollisuutta. (Ward 2013, 112.) Samalla syntyi käsitys jokaisessa yksilössä piilevästä, kultivoitavasta luovuudesta (Nelson 2010, 68).
Luovuus on etenkin 2000-luvulla esitetty keskeiseksi talouden voimavaraksi ja arvoa tuottavaksi ulottuvuudeksi (Florida 2005, 46). Samaan luovuuden merkitystä korostavaan hengenvetoon esitetään, että myös innovaatioilla on keskeinen asema
5
kilpailutaloudessa. Luovuus ja innovaatiot liitetään usein yhteen, mutta konseptina luovuus on humanistinen ja innovaatio taloudellinen. Godinin (2012, 43-44) mukaan innovaatio konseptina nousi tieteen kentälle 1800-luvun loppupuolella, samoihin aikoihin kuin luovuus, ja 1900-luvulla innovaatio teoretisoitiin sosiaalitieteissä ihmisen mielikuvituksen tarkoituksenmukaiseksi luovuuden tuotokseksi.
Luovuuden käsitetään siis usein olevan innovaatioiden taustalla. Innovaatiolla taloudellisena konseptina viitataan uuteen tuotteeseen, tuotannon metodiin, uusiin markkinoihin, uuden tuotannon raaka-aineen käyttöönottoon tai uusiin organisaation tai teollisuudenaloihin, joiden seurauksena yrityksen markkina-asema muuttuu (Reckwitz 2017, 98; Schumpeter 1939, 87; Schumpeter 1962, 65-66; Styhre 2013, 199).
Ihmisen ja kollektiivien osuutta innovaatioita synnyttävissä luovissa prosesseissa ja rakenteissa tarkastellaan puolestaan luovuuden sosiokulttuuriseen lähestymistapaan nojaavassa tutkimuksessa. Innovaatio nähdään tällöin ehtona sille, että prosessi ja toimijat voidaan käsittää luoviksi. (Sawyer 2012, 8.)
Innovaatioiden ja luovuuden merkitykset taloudessa ovat monitahoisia.
Taloudellista arvoa ei synnytetä vain tuottamalla luonnonvaroista hyödykkeitä, vaan Styhren (2013, 185) mukaan yritysten arvo perustuu yhä enemmän esteettiselle ja luovalle kompetenssille. Luovuutta voidaan tällöin ajatella vetotekijänä:
kuluttajuuden kautta realisoituva tarve elämän estetisoinnille ja itsensä kehittämiselle edellyttää yrityksiltä luovuuteen perustuvia esteettisiä ja uusia omaperäisiä tuotteita (Reckwitz 2017, 2-3, 89). Schumpeter (1962, 65) kuitenkin näkee, että innovaatiot eivät synny yritysten reagoidessa kysyntään. Ympäristöön reagoiminen on kapitalismille tyypillistä evoluutiota (Schumpeter 1994, 82), eikä tällöin Schumpeterin (1962, 63) mukaan voida puhua taloudellisesta kehityksestä, sillä kehitys tapahtuu sisäsyntyisesti, ei ulkoa pakottamalla. Schumpeter (1962, 62-65; 1994, 82-83) erottaakin talouden olosuhteiden muutoksiin reagoivasta evoluutiosta revoluution, epäjatkuvan ja spontaanin muutoksen innovaatioina, mikä luovana tuhona on kapitalismin keskeinen toimintamekanismi. Joka tapauksessa luovuuden sosiokulttuurisessa tarkastelussa ihminen osana luovia kollektiiveja on asetettu innovaatioiden keskeiseksi toimijaksi (Sawyer 2012, 8). Schumpeter (1962, 78, 88-89) puolestaan näki ihmisen innovaatiivisena toimijana toisella tavalla: ainoastaan yrittäjä kykenee
6
viemään keksinnöt käytäntöön ja että yksilö on yrittäjä vain silloin, kun hän aktuaalisesti toteuttaa uusia yhdistelmiä, eli tuottaa innovaatioita. Talouden kentällä luovuus näyttäytyy siis ainakin kaksitahoisesti: itseisarvona konsumeristisen itseilmaisun kautta, ja siten talouden vetotekijänä, sekä taloudellisen toiminnan välineenä, joka on niin yritysten kuin yksilöiden menestystekijä (Reckwitz 2017, 153).
Luovuuden merkityksen korostuminen liittyykin juuri kapitalistiseen yhteiskuntaan sekä instrumentaaliseen rationaliteettiin. Reckwitzin (2017, 2, 28-32) mukaan luovuus on ollut keskeinen länsimaisia yhteiskuntia määrittelevä periaate viimeiset kolmekymmentä vuotta: luovuus dispositiivina saavutti dominoivan aseman 1980-luvulla. Reckwitz (2017, 215-216) esittää erityisen syyn luovuuden nousemiselle dominoivaksi dispositiiviksi moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa:
kapitalistisessa, sekulaarissa yhteiskunnassa arjen muotoutuminen silkan työnteon ja kuluttajuuden ympärille on perinjuurin latistava mielikuva elämästä. Moderni yhteiskunta rationaliteetteineen on tunteiden tasolla tukahduttavaa. Taloustieteiden rationaalinen toimija, homo oeconomicus, toimii luovuudelle hedelmättömällä maaperällä tavoittamatta ihmisyyden moninaisia ulottuvuuksia (Styhre 2013, 197-198). Reckwitz (2017, 204) osuvasti kysyykin, miksi ihminen haluaisi osallistua rationaaliseen elämänmuotoon. Luova toiminta työn kautta sekä oman elämäntyylin toteuttaminen ja elämän estetisointi kuluttamisen kautta sen sijaan tarjoavat rationaaliselle toiminnalle vastapainoa, affekteja, mahdollisuuden itsensä kehittämiseen sekä tarjoaa itseilmaisullista sisältöä elämään, joka muuten uhkaa jäädä tunne-elämän puolella vajaaksi (mts. 202-205). Luovuutta tutkinut Csikszentmihalyi (1996, 105-113) on liittänyt luovuuteen käsityksen voimakkaan affektuaalisesta virtauskokemuksesta, joka toimii sisäisen motivaation lähteenä ja jonka vuoksi ihminen on valmis kohtaamaan vaikeuksia ja riskejä. Luovuusdiskurssien juuria analysoinut Nelson (2010, 68) puolestaan näkee, että diskurssien voima piilee siinä, että ne esittävät luovuuden myyttisen ikiaikaisena. Sikäli kun ymmärrämme virtauskokemuksen osana luovuuden affektuaalista voimaa, sitä voimistaa lisäksi käsitys ihmisen luovuudesta jonkin inhimillisen, primitiivisen ja sisäisen ulottuvuuden ilmaisuna osana historiallista jatkumoa.
7
Reckwitz (2017, 215-216) näkee, että moderni markkinatalous tarjoaa poikkeuksellisen mahdollisuuden luovaan toimintaan ja elämän estetisointiin, ja siten mahdollistaa luovuusdispositiivin dominoivan aseman. Jos rationaalinen elämänmuoto ja markkinoilla toimiminen sinällään motivoivat saavutusten, statusten ja vaurauden kautta ihmistä parhaimmillaankin ulkoisesti, luovuuden mahdollistuminen itseilmaisuna ja siihen liittyvä affektuaalinen ulottuvuus voivat synnyttää myös sisäisen motivaation markkinoilla toimimiselle työnteon ja kuluttajuuden muodoissa. Schumpeterin (1962, 93-94) kilpailumarkkinoilla toimiva yrittäjä motivoituu sosiaalisesta kunniasta, menestyksestä sekä Csikszentmihalyin (1996, 110) kuvausten kaltaisesta sisäisesti motivoituneesta luomisen ilosta. Tässä kontekstissa Wardin (2013, 113-120) näkemys luovuusdiskurssien käyttämisestä suostuttelukeinona uusliberalistisessa poliittisessa päätöksenteossa 2000-luvun Englannissa tulee ymmärrettäväksi: voimakkain markkinoilla toimimisen motivaatio niin työntekijänä kuin kuluttajana syntyy, kun toiminta tarjoaa yksilölle merkityksiä sekä koskettaa yksilön tunne-elämää positiivisessa mielessä. Yksilö on lisäksi valmis sietämään vastoinkäymisiä ja riskejä, mikäli toiminta lopulta palkitsee affektuaalisesti. Vaikka rationaalisuus ja luovuus käsitetään toisilleen vastakkaisiksi (mm. Styhre 2013, 197), molemmille ilmaisuille löytyy kuitenkin yhteinen alusta markkinataloudesta.