Liite 3. Muistoja maailmanlopusta – kohtauksia tarinasta

Kohtaus I

Metallipuku

Tänään oli tyhjä päivä. Aina kun turnajaiset olivat ohi, iski tyhjyyden tunne, loputtomilla likaisilla kaduilla harhaillessaan ei enää helposti muistanut, miksi oli ylipäätään matkalla.

Ylimääräinen energia oli kuitenkin käytettävä johonkin, ajatus pysähtymisestä tuntui vieraammalta kuin koskaan. Adrenaliinia sai lisää napista painamalla, mutta tällaisina päivinä sekään ei tuntunut auttavan, vaan teki olon yhä vaikeammaksi. Jokainen hetki ilman taistelua, ilman tarkoitusta valui hukkaan. Ja taisteltavan arvoisia asioita oli yhä vähemmän, vaikka ei edes pitänyt rimaa kovin korkealla.

Vastaan jolkotteli koira. Yllättävän vahvan oloinen, olosuhteet huomioon ottaen. Yritin painia sen kanssa, mutta ei koiran kanssa oikein voi painia, näköjään. Koira oli vielä laiskalla päällä, auringon pitkästä aikaa hiostaessa taivaalta ja metallipintojen muuttuessa sietämättömän kuumiksi. Ei tuo koira voinut ymmärtää, miltä minusta tuntui.

Romun keskeltä tuli vastaan pidempi tienpätkä, ja lähdin juoksemaan eteenpäin.

Välineurheiluahan tämä kaikki nykyään oli, mutta sen yritti kuitenkin itsekin unohtaa.

Pystyin kuvittelemaan kirkkaanpunaisen hahmoni syöksymässä eteenpäin tuulen vauhtia ruosteen ja asfaltin keskellä. Silloin kun kukaan ei ollut lähettyvillä, oli mukava ajatella miltä itse näyttäisi toisten silmissä. Koska hyvältähän sitä näyttäisi. Nyt ehkä paremmalta kuin koskaan. Tämän tiedostaminen yhdistyneenä ympärillä leviävään autiuteen teki olon lähes epätoivoiseksi. Kuitenkin juoksin. Loikkasin näyttävästi jonkun rautakasan yli, mikä lie kasa räjähtäneitä busseja. Jos joku vielä tekisi elokuvia, olisin sellaisen arvoinen.

Kohtaus II – Sateenvarjo

Sinä yönä unet olivat voimallisemmat kuin koskaan. Sähköhermot olivat jotenkin sekaisin, ja tuntui kuin itse rauta olisi nähnyt unia minun tajunnassani. Seisoin jättimäisen suppilon pohjalla rankkasateessa. Kädessäni oli sateenvarjo, tai jotain, joka oli joskus ollut

sateenvarjo. Se oli vain varjo entisestään, entinen varjo, ja sateen varjossa minä näin sen rangan valuvan vettä kuin verta. Kuumeinen kauhu ja pelko hukkumisesta, suppilon pohja täyttyi ja vesi nousi, eikä suppilossa pystynyt edes seisomaan, piti jotenkin kiilata itsensä vinojen seinien väliin. Tahmainen vesi tuli iholle asti, minä pelästyin sen kosketusta, ja aloin huutaa sateelle, vahvaa loppumatonta huutoa. Huuto kaikui suppilon vinoista seinistä, kimposi edestakaisin ja aina ylöspäin, ja leikkasi sadetta eri kulmissa, kuin vihan veriset terät olisivat alkaneet taistella väistämätöntä vastaan.

Ja sitten, sade lakkasi. Huuto kaikui korvissani vielä pitkään. Väsytti ja itketti. Lysähdin veteen, joka oli suppilon pohjalla. Vesi tuntui valuvan pois reiästä suppilon pohjassa.

Viimeisillä voimillaan vesi imi jalkani pyörteeseen, ja valtavasta voimasta imeydyin läpi neulansilmän kokoisesta reiästä. Metallini ei mahtunut läpi reiästä, reviydyin irti kaikesta, ja alastomana lensin alaspäin laajenevan suppilon pohjalla olevaan mereen. Vesi tuntui iholla samaan aikaan sekä vapauttavalta että kuristavalta. Osasin ihmeekseni uida. Kelluin vedessä, ja ympärille levisivät vain pienet aallot ympyrän muotoisessa kuviossa, osuen lopulta suppilon seiniin.

Kelluin vedessä, enkä uskaltanut hengittää. Sitten kuului ääni, jotenkin samaan aikaan suppilon ulkopuolelta ja sisäpuolelta: “Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua.” Ja sitten, kuten niin usein kuvitelmissani, näin itseni kaukaa, kellumassa vedessä alasti ja hiljaa, ja lopulta näin itseni suppilon ulkopuolelta, suuressa tiimalasissa, joka oli kulunut loppuun. Ja tiimalasi kääntyi, nopeasti kuin panssariluoti lävistää ihmisen ihon, ja näin itseni syöksymässä vesimassojen kanssa kohti reikää suppilon pohjassa. Ja alemmassa suppilossa minun mekaanisen pukuni rippeet tippuivat tiimalasin pohjalle, kolahtaen vaimeasti pohjaan osuessaan. Sitten vesi, joka valui taas uuteen suuntaan, alkoi peittää sitä alleen.

Kohtaus III – Rautasaatana

Seisoin jyrkänteen reunalla aseen piippu vielä savuten. Nainen roikkui katosta kuilun yllä erilaisten letkujen ja rautaosien keskellä ja katsoi minua.

-Aika lähteä, sisko.

-Käytkö usein täällä?

-Aina kun on pakko, ja joskus huvikseni.

-Niin, huviksi. Eihän tämä aina hyvältä tunnu, eikä ehkä olisi välttämätöntä roikkua täällä, mutta ainakin täältä näkee asiat uudesta perspektiivistä.

-Nyt on taas aika vaihtaa näkökulmaa, vähemmän kivuntäyteiseen. Tule.

-Raudan kosketuksessa on tiettyä kauneutta, mutta miksi olisin uskoton? Se öljy, joka minua tahraa täällä virtaa sinussakin. Ja luuletko, että olen vain vanki? Minulla on valtaa, olet tähtäimessäni.

-Heikolta sinä näytät, raudan vanki. Luuletko hallitsevasi rautasaatanaa? Katso peiliin.

-Olen katsellut, kuinka kuvani heijastuu näistä metallipinnoista, ja jokainen pinta näyttää minulle uusia puolia itsestäni. Meillä ei ole poispääsyä tästä syleilystä, ei kummallakaan.

Antaisitko itsesi alttiiksi kosketukselle, luopuisitko voimistasi mistään hinnasta? Meillä ei ole varaa heikkouteen, meidän on tultava toimeen omillamme. Älä siis sano enää mitään, vaan pakene. Olet tähtäimessäni.

-Rautasaatana on sokaissut järkesi. Minä vien...

Silloin ase laukesi. Väistin laukauksen, mutta räjähdys sinkosi minut kuiluun. Syöksyin alaspäin kuin kivi, ja minun rakastettuni muuttui ylhäällä pienemmäksi ja pienemmäksi.

Lopulta kuilun pohjalla alkoi näkyä jotain, punainen piste, joka kasvoi minun

heijastuksekseni, ja sitten rikoin veden pinnan. Olisin halunnut kuolla, mutta vesi oli syvää ja upposin pohjaan turvallisesti.

Miten seuraavan parin päivän aikana pääsin takaisin maan pinnalle, on epäoleellista.

Syvimmistäkin rautasaatanan onkaloista kulkee jonkinlaisia käytäviä ylös, ja mekaaninen pukuni vei minua ylöspäin kuin unessa, räjäyttäen tietä auki automaattisilla

asejärjestelmillä, ja pumpaten minut niin täyteen adrenaliinia, etten voinut vain maata paikallani, kuten olisin halunnut. Minun ylpeyttäni ei oltu koskaan näin loukattu. Näytin naurettavalta omissa silmissäni. En pystynyt näkemään itseäni kaukaa, kuin ulkopuolisena ihailijana, vaan näin ainoastaan rakastettuni kuvan, ja heijastuksen hänen metallipintansa ja minun metallipintani välillä. Valo ei pääse pakenemaan kahdesta peilistä, muttei valaise oikeasti kumpaakaan. Se kimpoilee ilmassa halkoen tyhjää, kunnes hajaantuu

olemattomiin.

Kohtaus IV – Katedraali

Ylös päästyäni en saanut rauhaa. Kuljin päämäärättömästi tuhoutuneen kaupungin raunioissa, jotka jatkuivat joka suuntaan, aina meren rannoille asti, ja myös meren pohjassa, merenpinnan noustua hukuttamaan alleen rantojen talot. Etsin paikkaa johon piiloutua itseltäni – häpeältäni, pettymykseltäni, vihaltani. Silloin näin suuren

rakennuksen, joka nousi romun keskeltä kuin linna, jollaisista olin kuullut lapsuudessani puhuttavan. Se oli osittain romun peitossa, mutta se näytti silti olevan tehty kivestä. Astuin sisään, ja askeleeni kaiku kimpoili suuressa tilassa. Joka puolella oli pölyä, putkia ja rojua, mutta jostain korkealta, kranaatinsirujen ulottumattomista, siivilöityi lasimaalauksen läpi tummaa valoa.

Paikka sai minut hetkeksi unohtamaan itseni, koska tällaista en ollut koskaan nähnyt. Se muistutti mieleen tarinat, joita oli lapsena kuullut, joissa uljaat prinssit olivat taistelleet linnoissa kunniasta ja rakkaudesta. Ja nyt minä, Rakkauden lähettiläs, olin täällä, eikä minun taistelullani ollut mitään arvoa. Ei arvoa kunniallani, eikä rakkaudellani. Minä olin tyhjä kaikesta, minun olemukseni hupeni tyhjiin, kunnes en enää tiennyt ollenkaan, mitä sisälläni on. Jos nyt olin koskaan tietänytkään.

Istuin lattialle uupuneena, ja katseeni harhaili ympäri tilaa. Eräässä nurkassa nojasi seinään mies ristillä.

-Hyvin. Hyvin huonosti. Virheetön suoritus, väärä lopputulos.

-Mitä opit?

-En mitään.

-Niin.

Keskustelu hiljeni. En aivan tarkalleen hahmottanut kenen kanssa puhuin, mutta jotenkin oli helpottavaa puhua jonkun kanssa, ja vielä istualtaan. Kukaan ei koskaan ollut nähnyt minua tällaisessa alennustilassa.

-Kuka sinä olet?

-Minä olen Herra, sinun Jumalasi, Jeesus Kristus, Ristiinnaulittu.

-Mitä seuraavaksi?

-Minä pelastan sinut.

Kohtaus V – Paita

En ymmärtänyt mitään. Olin matkalla kohti rautasaatanaa. Olin poistattanut mekaanisen pukuni, näytin karmealta. Harmaat rievut päälläni, iho lähes yhtä harmaana, ilman aseita.

Ilman aseita. Raahasin Ristiinnaulittua selässäni, ja romujen seassa vaeltaminen tässä

tilassa ei ollut helppoa. Jotenkin sitä vaan mentiin eteenpäin silti, ruumis yllättyen jatkuvasti jostain tuntemuksesta, jonka se oli jo ehtinyt unohtaa rautakuoren suojissa ollessaan. Naarmu ruostuneesta raudasta pohkeessa kirveli hien valuessa siihen. Tuuli heitteli hiuksia silmille, ja nenässä tuntui hajuja.

Olin samaan aikaan lapsenomaisen innoissani ja kauhuissani. Tässä ei ollut mitään järkeä.

Kuka tahansa olisi voinut lävistää minut terällä, räjäyttää luodilla, murskata massallaan.

Hydrauliikka, joka oli ollut paras ystäväni kaikki nämä vuodet, oli nyt jäänyt taakse. Sen sijaan kannoin lihasvoimillani Ristiinnaulittua, joka tosin sanoi, että kävelisi itse, mutta koska Hänet oli lyöty ristille minun pahuuteni tähden, oli kohtuullista, että minä

vuorostani tein jotain.

Harmaa paitani alkoi olla todella märkä hiestä, ja minua palelsi. Paleleminen tuntui raikkaalta, kuin tuuli kaivautuisi ihoon ja möyrisi ympäriinsä.

-Minä palelen.

-Sinä olet nyt elossa. Sinun täytyy tottua siihen.