Lastuavat työstökoneet

Sodan ja sotakorvausten aika koettelivat kaltoin konepajojen sotia edeltävänä aikana hankittua vanhahtavaa työstö-konekantaa. Osa koneista oli rakenteiltaan liian keveitä esimerkiksi tehokkaaseen kovametalliterin lastuamiseen. Sotakor-vaustuotantoon saatiin jonkin verran uusia työstökoneita, mm. USA:sta. Laajempi konekannan uusiminen oli hidasta 1950-luvun puolivälillä tapahtuneesta tuonnin lisensioinnin poistamisesta huolimatta.

Urani alkuvaiheessa konekanta oli vielä monilta osin lastuamisen tehostamista rajoittava tekijä, johon menetelmäinsi-nöörinä törmäsin. Eräskin sorvari - osaava ammattimies - vaati koneelleen katso-maan ja näyttämään, kuinka urakan pohjana olevat lastuamisnopeudet ja syötöt olisivat mahdolliset. Eivätkä ne sillä koneella olleet.

Oli pakko soveltaa käytössä olevaa työstökonekantaa, mikä johti moni-mutkaisiin konekohtaisiin urakkalisiin.

1970-luvulla laskin noin sadan työstö-koneen koneistamon työstö-koneen keski-iäksi 14 vuotta. Koneiden ikähaarukka oli laaja, ikääntyneimpiä olivat luonnollisesti kook-kaat ja kalliit koneet. Tavanomaisten työstökoneiden pitoajaksi arvioidaan

nykyisin yleisesti korkeintaan viisi vuotta, raskaiden koneiden toki enemmän.

Korvausinvestoinnit nopeutuivat 1970-luvulta alkaen, jolloin tehottomimmista työstökoneista voitiin luopua. Numee-risella ohjauksella on ollut investointeja kiihdyttävä vaikutus. Poistettavien konei-den kunto oli pitkään sellainen, etteivät ne kiinnostaneet konepajoja. Niiden poisto-myynti oli kuitenkin yksinkertaista.

Ilmoitus paikallislehteen ja kaikki menivät heti lähiseudun tilallisten käyttöön maatalouskoneiden huoltotöiden avuksi.

Jo 1980-luvulla konekanta kohentui tyydyttäväksi eikä enää ollut lastuamisen tehostamisen pahin pullonkaula. Poistet-tavien työstökoneidenkin taso parani siten, että ne alkoivat olla käyttökelpoisia konepajojen tuotannon, kuten solujen, apukoneina, ja kunnostettuina myös avaintehtävissä. Suomessa on onnis-tuneita esimerkkejä sekä vanhojen raskaiden koneiden paikalla tapahtuneista modernisoinneista uuteen elämään että käytettyjen koneiden hankinnasta uus-hankinnan vaihtoehtona. Second hand -työstökonemarkkinat ovat esimerkiksi USA:ssa ja Saksassa merkittävät. Käyte-tyn ja kohtuudella kunnostetun työstö-koneen hankintahinnan haarukka uuteen lähes vastaavaan verrattuna on laaja, keskimäärin 30…70 %:a. Korjauksen järkevyyttä paransi oleellisesti, kun alkoi olla mahdollista uusia numeerinen ohjaus ja samalla liikeruuvit sekä muut tärkeät osat.

Kuva 1.5 Sarlinin Kaivokselan tehtaan raskas Heckert -koneistuskeskus vihittiin juhlallisesti käyttöön Suomen Konepajainsinööriyhdistyksen kesäretkellä. Kuvassa Juhani Linnoinen, Sarlinin tuotantopäällikkö Olli Piispanen, nauhaa leikkaava Johannes Brotherus avustajanaan kirjoittaja, Olli Eloranta ja Sarlinin toimitusjohtaja Kaarlo Kankaala.

Työstökoneiden kysyntään ja käyttöön kohdistuneita muutoksia ovat kevyen sorvauksen tehostamiseen käytettyjen revolverisorvien väistyminen NC-sorvien tieltä ja varsinkin höyläyksen korvau-tuminen otsajyrsinnällä avarruskoneissa ja koneistuskeskuksissa. Rautessa esimer-kiksi käytettiin raskaiden runkojen valmis-tukseen kahta pitkähöyläkonetta, amerik-kalaista Cincinnatia ja saksalaista Waldrich Coburgia, jotka molemmat poistettiin 1970-luvulla. Waldrich Coburg -tehdas esimerkiksi joutui nopeasti korvaamaan höyläkonevalmistuksensa muilla työstöko-neilla. Koneistuskeskusten yleistyminen vähensi nopeasti jyrsinkoneiden määrää ja korvasi paljolti monikaraporausta.

Työstökoneet olivat 1970-luvulle saakka joko koneharmaita tai vaaleahkon viheitä, mikä väri oli joissain tutkimuksissa todettu koneiden käyttäjiä rauhoittavaksi. Milanon vuoden 1979 EMO:ssa esiteltiin vaaleita koneita. Siitä alkoi väritarjonnan kirja-vuus. Arkkitehdit puuttuivat myös yhä useammin työtilojen miljööseen valiten koneiden värit. Koneiden yksilöllisten värien yleistyminen on kuitenkin ollut hidasta. Valmistajat perivät yleensä standardiväreistä poikkeamisesta 5-10

%:n ylihinnan, mikä toki on kaupan eräs neuvottelukysymys. Kovin vaaleissa väri-sävyissä sormenjäljet ja öljyn valumat sekä muut tahrat näkyvät ikävästi.

Uusinta uutta ovat kotitalouskoneiden tapaan ruostumattomasta teräslevystä tehdyt verhoukset.

Neuvostoliittolaisten työstökoneiden ”pak-komyynti” suomalaisille käyttäjille oli oma lukunsa. Neuvostoliitossa oli massiivinen työstökoneteollisuus, jonka kapasiteetti ylitti oman maan ja sen etupiiriin kuu-luvien maiden tarpeen. Osa neuvos-toliittolaisista työstökoneista oli, vaikkakin robusteja ja esimerkiksi sähkölaitteiltaan arveluttavia, kuitenkin käyttökelpoisia, kun taas eräät koneet olivat suorastaan käyttökelvottomia.

Suomeen suuntautuvaa työstökoneiden kauppaa hoiti Stankoimportin suomalainen tytäryhtiö Koneisto Oy. Koneet valmis-tuivat viisivuotissuunnitelman mukaisesti, joten niitä varastoitiin asiakkaita odottamaan. Koneistolla oli Hangossa valtava vapaavarasto, jota suomalaisille,

varsinkin Neuvostoliiton kauppaa käyville ostajaehdokkaille, mielellään esiteltiin Hangon Kasinolla tapahtuvan kostean ruokailun vauhdittamana. Neuvostoliit-tolaisten oli vaikea ymmärtää, etteivät suomalaiset konepajat halunneet ostaa ylimääriä kaikenlaisia työstökoneita.

Jonkin verran niitä oli kauppapoliittisista syistä viisasta hankkia. Raute esimerkiksi osti kaikkiaan parinkymmenen koneen erän ”Punainen proletaari” -tehtaan kohtuullisiksi havaittuja IK 60 -kärki-sorveja. Kuvaava esimerkki myyntitavasta oli, kun neuvoksen puheille tuli kauppa-ministeriön korkea virkamies, joka vaati tiukasti ostamaan enemmän heidän koneitaan. Jouduin mukaan keskusteluihin ja tehdaskierroksen isännäksi. Sen pää-tyttyä vieras ilmoitti minun olevan kelvoton tuotantopäällikkö, kun en ole hankkinut konepajaan pystysorvia, jol-laista ilman hänen mielestään ei ole mahdollista toimia. Koneistolla oli Hangon varastossa kooltaan valtava sorvi, joka olisi pitänyt välittömästi ostaa. Rauten tuotannossa ei kuitenkaan ollut pysty-sorville käyttöä, minkä takia sellaista ei konekantaan tietysti kuulunut. Neuvos kykeni jollain tavoin kiemurtelemaan eroon asiasta.

Vastaostot laajenivat teollisuudesta tut-kimus- ja opetus- sekä muihinkin laitoksiin. Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun konepajatekninen labora-torio esimerkiksi varustettiin rakennus-vaiheessa ”munarahoilla” (kananmunien vientierästä valtiolle jäänyttä ylimääräistä ruplasaldoa) hankituilla neuvostotyöstö-koneilla. Otaniemeenkin tuli neuvosto-koneita, kun Opetusministeriö tilasi ja jakoi näitä toivomuslistojen perusteella.

Korkeakoululle vastikkeetta saatiin mm.

kärkisorvi, kelvollista mittauskalustoa ja käyttöarvoltaan kyseenalainen teollisuus-robotti.

Muutkin itävyöhykkeen maat, kuten DDR, painostivat suomalaisia konepajoja vasta-ostojen luonteisiin työstökonehankintoihin, mikä ei kuitenkaan ollut yhtä päällekäyvää kuin Neuvostoliiton toiminta. Neuvos-toliiton lakkaamisen myötä itäryhmän maiden asema työstökonemarkkinoilla muuttui ratkaisevasti. DDR:n työstö-konevalmistuksen kelvolliset osat tulivat suurelta osin läntisten yhtiöiden

omis-tukseen ja jatkavat riisuttuina toimin-taansa. Tsekinmaan korkeatasoinen työs-tökonetuotanto jatkoi pienin muutoksin, kun taas Puola ja varsinkin Unkari pu-tosivat pohjille. Unkarista ala käytännössä hiipui. Neuvostoliiton ajan työstökoneiden valmistus pirstoitui uusiin valtioihin.

Venäjän Federaation alueelle jäi muutamia tehtaita, mutta niidenkin tie on ollut maineen ja markkinoiden romahdettua kivinen ja konkurssien sävyttämä.

Metallintyöstökoneet on hankittu suoma-laisten koneliikkeiden kautta. Uutuuksia haettiin myös kansainvälisistä työstö-konenäyttelyistä, joista merkittävimmät olivat 1960-luvulla nykyisten EMO-näyt-telyjen edeltäjiä. Koneliikkeet veivät tär-keitä asiakkaitaan tai asiakkaista koos-tuvia ryhmiä päämiestensä tehtaille. Olin mukana paitsi ”suurissa” työstökone-näyttelyissä mm. Hannoverissa, Pariisissa, Milanossa, Brnossa, Düsseldorfissa, Leip-zigissä ja Chigagossa myös Espanjan ja Tsekkoslovakian työstökoneteollisuutta esittelevillä matkoilla sekä Bilbaon ja Brnon messuilla. Kuriositeettina mainit-takoon myös neuvostoaikainen Moskovan kansainvälinen työstökonenäyttely, jossa silloiset Lillbacka (Finn-Power) ja Valmet (Fastems) olivat edustavasti esillä.

Uuden Venäjän aikana olen vieraillut mm.

pietarilaisessa raskaita työstökoneita val-mistaneessa tehtaassa. Heillä oli hyviä ideoita, mutta resurssit eivät riittäneet ja sekin tehdas ajautui pian vararikkoon.

Toimintaympäristön laajennuttua ja var-sinkin internetin myötä informaation hankkiminen valmistajien uutuuksista helpottui. Toki kalliita investointeja on edelleen ollut syytä valmisteluvaiheessa käydä katsomassa paikan päällä.

Suomalaiset koneliikkeet ovat mielestäni tehneet mittavaa teknologian siirtotyötä maamme teollisuuden hyväksi. Päämies-ten uusimmista tuotteista ja niiden käytöstä on tuoreeltaan tiedotettu käyttäjille. Tämä arvokas asia on jäänyt turhan vähälle huomiolle.

Työstökoneita oli totuttu ostamaan Euroo-pan maista, etenkin Englannista, Ruotsista ja Saksasta, ja USA:sta. Neuvosto-liittolaisia työstökoneita hankittiin joko

tarvittaessa robusteja ja hinta-laatusuh-teiltaan edullisia koneita tai kauppa-poliittisista syistä. Tsekkoslovakian ja DDR:n työstökoneita pidettiin kelvollisina.

Japanilaisia työstökoneita tuli tarjolle 1970 -luvulla. Ne osoittautuivat hyviksi, mikä lisäsi nopeasti niiden suosiota.

USA oli pitkään suomalaisten suosikki-toimittajamaa. 1900-luvun loppua kohti se kuitenkin muuttui sisäänlämpiäväksi ja suuntasi koneensa pääosin omille mark-kinoilleen. Vaativia konejärjestelmiä ei ilmeisesti myöskään haluttu toimittaa pitkien matkojen päähän Eurooppaan.

Valuuttakurssien vaihteluilla toki on ollut oma vaikutuksensa markkinatilanteeseen.

Metalliteollisuuden työstökoneiden hankin-takulttuurin muutos on valmistajamaiden uusjako. Uudeksi rahoitusmuodoksi on ostamisen rinnalle noussut työstökoneiden leasing. Tarkastelukauden alun suurista toimittajamaista vain Saksa on säilyttänyt asemansa työstökoneiden maailman-laajuisena toimittajana. Englanti, Ruotsi ja USA sitä vastoin ovat menettäneet asemiansa. Neuvostoliiton ja sen leirissä olleiden maiden työstökonemarkkinat ovat täysin muuttuneet ja osin loppuneet.

Japani on noussut Saksan rinnalle työstökoneiden valmistajamaiden kär-keen. Kiinan talouden muutokset ovat nostaneet sen maailman suurimmaksi työstökoneiden ostajaksi ja maa lisää tavoitteellisesti omaa työstökoneiden val-mistustaan. Kiinan ennustetaan tunkeu-tuvan voimalla markkinoille. Perinteisten Italian, Ranskan ja Sveitsin rinnalle kakkosketjuun ovat nousseet Taiwan ja Korea.

Liikuin toimittajana johtavien työstökone-näyttelyjen lehdistökeskuksissa. Niissä opin tuntemaan työstökoneiden valmis-tajien yhdistyksen CECIMO:n johtavia henkilöitä (työstökoneiden myyjien vas-taava yhdistys on CELIMO). He ihmet-telivät, ettei Suomi ole yhdistyksen jäsen ja kehottivat sekä silloisen MET:n Lars-Olof Selanderia että minua puhumaan asian puolesta. Perusteena olivat sekä näkyvyys yhdistyksessä että jäsenyyden tarjoamat edut mm. näyttelymaksuissa.

Puhuimme molemmat hartaasti hyvänä pitämästämme mahdollisuudesta. Alan

harvat suomalaisyritykset eivät tuolloin rohjenneet edetä asiassa ja tuskin edes tajusivat kaikkia jäsenyyden tuomia etuja.

Jäsenyysanomus oli ollut pitkään pöydällä liikahtamatta minnekään päin, kun Selan-derille ja minulle ilmoitettiin Milanossa selväsanaisesti oven olevan vielä hetken raollaan, mutta sulkeutuvan pian. Ryh-dyimme vakavaan suostutteluun, joka johtikin tulokseen. Suomen jäsenhakemus jätettiin ja hyväksyttiin. Jäsenyyden alku-vuosina sitä käytettiin mielestäni vajaa-tehoisesti hyväksi. Sittemmin suomalaiset kyllä ottivat jäsenyyden tosissaan ja ovat olleet aktiivisia. Käsittääkseni liittyminen on ollut hyödyllinen valinta ja pois jättäytyminen olisi ollut sekä häpeällistä että taloudellisesti epäviisasta. Sitkeä ja epäkiitolliseksi kokemani vääntö se kui-tenkin lobbareiksi joutuneille oli.