Labovin ja Waletzkyn rakenneosamalli

Narratiivisen tutkimuksen menetelmiä voidaan jaotella sen suhteen, kiinnitetäänkö päähuomio kertomusten muotoon vai sisältöön (Lieblich ym. 1998, 12, Miettinen 2006, 40 mukaan). Olen tässä tutkimuksessa kiinnostunut erityisesti kertomusten sisällöstä. Kuitenkin kertomuksen viestiä voidaan lähettää sisällön lisäksi myös muodon avulla (Vilkko 1997, 104). Olen käyttänyt aineiston systemaattisen lähiluennan perusteena Labovin ja Waletzkyn (1967) rakenneosamallia,

jonka avulla olen eritellyt haastattelujen sisältämien kertomusten rakenneosia. Rakenteellisen analyysin avulla olen pystynyt systematisoimaan myös sisällön tulkintaa ja saamaan merkityksenantoprosesseista tietoa ilmisisältöä tarkemmin (ks. Miettinen 2006, 40). Labovin ja Waletzkyn malli sopii erityisesti suullisen kertomuksen alustavaan analyysiin, aineiston alustavaan luokitteluun ja kysymysten herättämiseen (Hyvärinen 2006, 5).

Lingvistit William Labov ja Joshua Waletzky esittelivät kertomusten rakenteen erittelyyn tarkoitetun rakenneosamallin 1967 artikkelissaan Narrative Analysis: Oral Versions of Personal Experience. Labov ja Waletzky olivat kiinnostuneita erityisesti arkipäivisistä kokemuksista ja tutkivat niitä koskevia kertomuksia. Mallin avulla kertomukset voidaan jaotella lyhyempiin kertomuksiin aineiston sisällä, jolloin aineiston alkuperäiset kerronnalliset rakenteet eivät rikkoudu, vaan analyysi perustuu niille. Määrittelen lyhyemmän jakson haastattelun sisällä episodiksi. (Miettinen 2006, 40-41.)

Labovin ja Waletzkyn (1967) mukaan kertomus pitää sisällään kuusi rakenneosaa, jotka ovat abstrakti, orientaatio, komplikaatio, resoluutio, evaluaatio ja kooda. Kaikkia näitä osia ei ole kaikissa kertomuksissa, vain komplikaatio on välttämätön. Komplikaatio perustuu Labovin ja Waletzkyn (1967, 22) mukaan kertoville lauseille, eli lauseille, joiden välillä on ajallinen kytkentä. Näiden lauseiden paikkaa ei voida vaihtaa ilman, että se muuttaisi tapahtumajärjestystä.

Komplikaatiossa kerrotaan kertomisen arvoiset tapahtumat, eli mitä tapahtui ja miten tapahtumat mutkistuivat (Vilkko 1997, 105). Kuitenkin pelkistä kertovista lauseista ilman evaluaatiota syntyy ennemmin raportti tai kronikka (vrt. Linde 1993).

Abstrakti ja orientaatio löytyvät usein kertomuksen alusta. Abstrakti on lyhyt tiivistys tulevan kertomuksen aiheesta. Orientaatio esittelee kertomuksessa vallitsevan tilanteen, ajan, paikan ja henkilöt. Orientaatio koostuu Labovin mukaan vapaista lauseista, jotka voivat sijoittua mihin järjestykseen tahansa muuttamatta kertomuksen kulkua. Sitten komplikaatio kertoo mitä tapahtui ja tapahtumia mutkistavan toiminnan. Resoluutio puolestaan kertoo tapahtumien lopputuloksen ja usein muodostaa episodin päätöksen. Kertomuksen lopussa voi olla vielä kooda, joka palauttaa perspektiivin kerrontahetkeen. Näiden referentiaalisten eli tapahtumia selostavien rakenneosien lisäksi kertomukseen kuuluu evaluaatio, joka arvioi kertomuksen tapahtumia ja samalla osoittaa kertomuksen tarkoituksen, miksi kertomus on kerrottu. (Labov 1972.) Evaluaatio paljastaa sen, kuinka kertoja suhtautuu kerrottuihin tapahtumiin (Labov & Waletzky 1967, 37). Hyvärinen

(2006, 7) pitää evaluaatiota eli arviointia kertomuksen tärkeimpänä elementtinä, koska kertominen on ylipäänsä aina tekojen ja toimijoiden arviointia.

Evaluaatio voi olla joko erillisinä lauseina kertomuksessa, jolloin tapahtumien kerronta evaluoinnin ajaksi pysähtyy, tai evaluaatio voidaan upottaa tapahtumien kulkuun ja esimerkiksi henkilöiden puheenvuoroihin (Labov 1972, 370-375). Vihjeitä evaluaation tunnistamiseen tekstistä antavat erilaiset kieliopilliset ominaisuudet, kuten vahvistaminen, jolla korostetaan tai lisätään tapahtuman painoarvoa, esimerkiksi ilmauksilla näin, noin, paljon, kaikki tai toistojen avulla. Vertaamisen avulla arvioidaan tapahtumia, jotka olisivat voineet tapahtua. Tämä tapahtuu esimerkiksi kieltomuodon, futuurin, imperatiivin tai kysymysmuodon avulla. Vertaamista tehdään myös komparatiivin ja superlatiivin avulla. Rinnastamisen avulla liitetään tapahtumat toisiinsa, kuin ne tapahtuisivat samanaikaisesti, jotakin tehden tai kaksoisattribuuttien avulla, kuten pitkä, hieno ura. Selittäminen tapahtuu yhdistämällä kertovaan lauseeseen arvioiva lause joko kausaalisella sidoksella, esim. koska tai kontrastoivalla esim. vaikka. (Labov 1972, 378-393.) Kuitenkin evaluaation lisäksi kertomuksessa arvioidaan tapahtumia myös esimerkiksi sen kautta, mitä valikoidaan kerrottavaksi (Miettinen 2006, 45).

Labov (1972, 359-361) määrittelee, että kyseessä on kertomus vain silloin, kun lauseet etenevät aikajärjestyksessä, oletetun todellisen tapahtumajärjestyksen mukaan. Patterson (2009, 30-31) kuitenkin esittää, että kertomusten tarkoituksena ei ole kuvailla tapahtumia niiden kululle uskollisesti, vaan kertoa omista kokemuksista siten kuin haluaa muiden ymmärtävän itsensä.

Labov (1972, 359-361) ei myöskään laske kertomukseksi tapakertomuksia, joissa kerrotaan, mikä tapahtuma toistui uudestaan käyttäen esimerkiksi sanamuotoa, ”meillä oli tapana mennä aamuisin työpaikan kahvilaan”. Mallin ulkopuolelle jäävät myös kertomukset, jotka saattavat tapahtua tulevaisuudessa eli hypoteettiset kertomukset mahdollisesta minästä tai hypoteettiset kertomukset siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Tutkimusongelmieni kannalta on kiinnostavaa, millaista identiteettiä kerrotaan myös hypoteettisten kertomusten kautta asioista, jotka olisivat voineet tapahtua tai jotka tulevat ehkä tapahtumaan. Tutkimuksessani ymmärrän kertomuksen siis Labovin ja Waletzkyn määritelmää laajemmin, ja olen ottanut analyysiin mukaan myös esimerkiksi tapakertomukset ja sellaiset kertomukset, joissa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä. Käsitän siis kertomuksella kerronnan menneistä, tämän hetkisistä, tulevista ja kuvitelluista tapahtumista. (vrt. Patterson 2009, 28, 33-34, 37).

Patterson (2009, 29) esittää, että Labovin ja Waletzkyn malli on hyvä väline tekstin systemaattiseen analysointiin, jonka pohjalta voidaan tulkita kertojan identiteettiä. Analysoimalla aluksi rakennetta kyseisen mallin avulla, mahdollistuu muiden, enemmän sisältöä tulkitsevien menetelmien käyttö. (Patterson 2009, 29.) Myös Vilkko (1997, 107) on käyttänyt Labovin ja Waletzkyn mallia kirjoitettujen elämäkertojen analysoimiseen. Hän esittää mallin hyödyn olevan ensisijaisesti siinä, että kokonaiskertomusta, elämäkertaa, voidaan jakaa pienempiin kerronnallisiin yksiköihin. Hänen mukaansa malli tavoittaa hyvin kokonaiskeromusta pienemmät alaepisodit.

Eri rakenneosien erottaminen toisistaan voi puolestaan olla vaikeaa tai keinotekoista. Vilkko esittää, että esimeriksi kertomukseen alkuun sijoittuva orientaatio saattaa sisältää samalla koko kertomuksen evaluaatiota tai resoluutiota. Episodit eivät ole myöskään tarkkarajaisia, vaan elämäkerta on jatkokertomuksenomainen, jolloin samat teemat tulevat uudelleen käsittelyyn.

(Vilkko 1997, 107.) Myös elämäkertahaastatteluissa samoja teemoja käsitellään toistuvasti pitkin haastattelua. Olenkin aineistoa analysoidessani koostanut haastattelussa hajallaan olevia kertomuksia yhteen, kiteyttääkseni työ- ja koulutushistorioiden ydinepisodit.

Labov erottaa komplikaation eli kertovat lauseet ja evaluaation selvästi toisistaan. Aina toiminnan ja tietoisuuden erottaminen toisistaan ei kuitenkaan onnistu ja toimintaan viittaava lause voi olla evaluoiva tai evaluaatioksi tunnistettavissa oleva lause voi samalla mutkistaa toimintaa ja tapahtumia, ja olla määriteltäväksi komplikaatioksi. Patterson esittää, että tiukka jaottelu komplikaation ja evaluaation välillä on ongelmallista. Kertoja saattaa valita kerrontaansa sinänsä toimintaan viittaavia lauseita evaluaation välineeksi. (Patterson 2009, 30.)

Myös Vilkko (1997, 108) nostaa esiin huomion, että evaluaation ja muiden rakenneosien identifioiminen tekstistä on tutkijan tulkinnallista työtä, jota tehdään tutkimuksen kysymyksenasetteluista nähden. Sama kohta tekstissä voi toimia esimerkiksi toisen kertomuksen resoluutiona tai toisen kertomuksen orientaationa, tai laajemman elämänkertomuksen välievaluaationa. Rakenneosien tunnistaminen ja nimeäminen tekstistä riippuu siis siitä, kuinka tutkija kontekstualisoi alakertomuksia ja kertomusten osia. (Vilkko 1997, 108.) Olen myös omassa aineiston analyysissani tehnyt vastaavanlaista tulkintaa omista tutkimusongelmistani käsin. Labovin ja Waletzkyn malli on antanut minulle vihjeitä kertomusten ja rakenneosien identifioimiseen. Olen kuitenkin soveltanut mallia siten, että olen esimerkiksi joissakin kohdissa tulkinnut kieliopillisten vihjeiden kannalta evaluaatioksi tulkittavan osan komplikaatioksi siksi,

että se mutkistaa orientaatiossa esitettyä vallitsevaa asiaintilaa sisällöllisesti. Vaikka olen siis tehnyt tulkinnallista työtä Labovin ja Waletzkyn mallia käyttäen, olen osin antanut sisällön tulkinnan määrätä rakenneosien jaottelua kieliopillisten vihjeiden sijaan.

Miettinen (2006, 47, 54, 56) määritteleekin komplikaation Labovin ja Waletzkyn mallin määritelmään nähden poikkeavalla tavalla. Hän määrittelee komplikaation kiinnostavan ja kertomisen arvoisen tapahtuman tai tapahtumien käänteen kuvaukseksi, jonka ei tarvitse rakentua tavoitteellisen toiminnan varaan. Miettinen viittaa Bruneriin (1997, 64), joka esittää, että kertomuksen lähtötilan rikkoutuminen muodostaa komplikaation. Usein siis orientaatiossa esitetty harmoninen lähtötila rikkoutuu tai mutkistuu kertomuksen komplikaatiossa.

Kertomuksissa kiinnostavia ja mutkistavia tapahtumia voivat olla myös muut kuin tavoitteellinen toiminta, esimerkiksi erilaiset mielensisäiset tilat ja prosessit sekä dialogit. Urakertomukset kuitenkin ovat usein ajassa eteneviä ja tavoitteellisia, jolloin myös alkuperäinen komplikaation määritelmä sopii niihin usein. Kuitenkin mutkistava toiminta tai tapahtuma voi olla myös esimerkiksi mielensisäistä omien kykyjen arviointia tai dialogia kyvyistä esimeriksi vanhempien tai opettajan kanssa. Dialogi ei siis ole aina evaluaatiota, toisin kuin Labovin ja Waletzkyn mallissa. (vrt. Miettinen 2006.)