Laadun ideologiset kontekstit

Taiteen intressiryhmäjaottelun pohjalta voidaan johtaa laadun käsitteen määrittelyyn vaikuttavat ideologiset kontekstit. Nielsenin mukaan ne ovat 1) taiteen instituutioiden konteksti, 2) poliittinen ja taloudellinen konteksti ja 3) elämismaailman konteksti. (Nielsen 1999:192, Forsblom 2000: 2.) Ideologisten kontekstien jaottelu tarjoaa välineen, jota hyödynnän taidekasvatuksen laadun määrittelyyn vaikuttavien rakenteiden tarkastelussa.

Kontekstien kategorioinnin pohjalla vaikuttaa Jürgen Habermasin teoreettinen malli systeemin ja elämismaailman suhteesta (Nielsen 1999: 185).

Habermas näkee modernin maailman keskeneräisenä projektina, jossa instrumentaaliselle rationalismille perustuneet järjestelmät kuten talous ja hallinto ovat olleet pääosassa (Kangas 1994: 196, Forsblom 2000: 12). Rationaalisuus on luonteeltaan sosiaalista ja liittyy kommunikatiiviseen kanssakäymiseen (Kangas 1994: 204). Habermasin (1975: 1) mallissa modernin aikakauden sosiaalinen elämänmuoto jaetaan elämismaailmaan (kansalaisyhteiskunta) ja systeemiin (markkinavoimat ja valtio). (Forsblom 2000: 12.) Systeemin ajattelua motivoivat valta ja raha, joiden takia systeemi on jatkuvassa konfliktissa elämismaailman kanssa pyrkien kolonialisoimaan sen käytännöt (Nielsen 1999, 185).

Taiteen instituutiot kontekstina hahmottavat laatua taiteen asiantuntijoiden kehyksestä.

Keskiöön nousee taiteen asiantuntijuus ja ammattimaisuus, jossa taide määrittyy taidemuodon sisäisen arvojärjestelmän kautta. Tarkastelu keskittyy ennen kaikkea esteettisiin artefakteihin eli taideteoksiin. (Nielsen 1999: 192.) Tärkeitä laadun määrittäjiä ovat taiteen traditiot ja estetiikan teoriat (Forsblom 2000: 15). Olennaista on se, että taideteos nauttii muodollista tunnustusta (Nielsen 1999: 192, vrt. Dickie 2009: 86). Taiteen institutionaalisiin laatumääritelmiin on perinteisesti sisältynyt korkeakulttuurin ja elitismin leima. Jos taideorganisaatio pitää lähtökohtanaan edellä mainittua kontekstia, silloin myös taiteen kokijalla oletetaan olevan kyseisen taidemuodon asiantuntemusta. (Forsblom 2000: 20.)

Taiteen instituution kontekstin intressien mukainen laadun vaaliminen näkyy taiteen perusopetuksessa ehkä kaikkein vahvimmin musiikissa. Musiikin opettamisessa on näihin päiviin asti näkynyt vahvasti klassisen musiikin traditio ja ennen muuta tekniikan opettaminen. Päämäärä on ollut vahvasti musiikin esittämisen perinteisten konventioiden noudattamisessa ja osittain myös huippulahjakkuuksien esiin seulomisessa. Musiikin opetus onkin tänä päivänä haasteiden edessä, koska lasten ja nuorten kiinnostus musiikin opiskelua kohtaan on vähentynyt radikaalisti. Taiteen instituution kontekstin laatunäkemys vaikuttaa muidenkin taiteenalojen opettamisessa, erityisesti silloin, kun mietitään, millaisia julkisia taiteellisia tuotoksia taidekasvatusohjelmista pitäisi tulostua. Julkiset esiintymiset tai näyttelyt ovat lähes joka taiteenalan opetuksessa keskeinen päämäärä. Nämä julkiset tuotokset ovat myös suuremmalle yleisölle taidekasvatuksen näkyvä osa, jonka perusteella tehdään usein päätelmiä kunkin taideopetusta antavan tahon toiminnan laadusta.

Poliittisessa ja taloudellisessa kontekstissa laatua katsotaan systeemin kehyksestä, ja siellä vaikuttavat tavallisimmin poliitikot ja sponsorit. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Nielsenin

(1999: 192) mukaan laadun kannalta on olennaista se, kuinka paljon yleisöä ja positiivista julkista huomiota taideteokset saavat osakseen. Asian voi myös nähdä niin, että taide- tai taidekasvatusorganisaation toiminta on laadukasta, mikäli se tuottaa hyötyä valtiolle tai markkinavoimille. Esimerkiksi institutionaalisen musiikin opetuksen tukemisen hyöty systeemille on ollut kansainvälisten huippulahjakkuuksien esiin seulominen ja valmentaminen. Kansainvälisesti menestyneet taiteilijat toimivat usein kansakunnan symboleina, jotka tekevät maata tunnetuksi kansainvälisesti ja tuovat maalleen kansallista kunniaa (Forsblom 2000: 17).

Monet taideorganisaatiot, joiden perimmäinen tarkoitus on tuottaa henkisiä arvoja, joutuvat usein perustelemaan toimintaansa sekundaarisilla poliittisilla tai taloudellisilla argumenteilla, jotka ovat sidoksissa valtion poliittisiin ja taloudellisiin intresseihin (mts. 25). Saavuttaakseen omien intressiensä mukaisia hyötyjä valtio voi kontrolloida, määrätä tai rajoittaa tietyissä rajoissa taideinstituutioiden toimintaa (Pick 1988: 73). Näin tapahtuu myös taidekasvatuksessa. Suomalaisen taidekasvatusjärjestelmän taiteen perusopetuksen taustalla on vahva valtiollinen ohjaus. Taiteen perusopetus perustuu vuonna 1993 voimaan astuneeseen lakiin, jossa määritellään toiminnan lähtökohdat ja päämäärät.

Suomessa taiteen perusopetuksen tavoitteiden ja päämäärien määrittely tapahtuu pitkälti valtion intressien alaisuudessa. Valtiota edustaa Opetushallitus, joka viimekädessä hyväksyy esimerkiksi opetussuunnitelmien perusteet, jotka ovat oppilaitoskohtaisten opetussuunnitelmien pohjalla. Peruskoulun opetussuunnitelmien perusteita tutkinut Rokka (2011: 59) toteaa, että suunnitelmien laadinta on vääjäämättä ennemmin poliittinen kuin tekninen prosessi, johon liittyy valtaa ja kontrollia. Pohjimmiltaan kysymys on siitä, millaiseen kasvatukseen toimintaa rahoittava taho ja sitä luotsaavat poliittiset ideaalit haluavat panostaa. Koska taiteen perusopetusta tuetaan julkisin varoin, kunnilla ja valtiolla on painava näkemys siitä, millaista toimintaa ne haluavat tukea ja millaista on laadukas taidekasvatus.

Elämismaailman kontekstissa laatu määräytyy taiteen kokijayhteisön näkökulmasta. Tällöin ensisijainen intressi on, millaisia esteettisiä elämyksiä ja kokemuksia taide tuottaa. Tästä kontekstista katsottuna esteettisesti koetun prosessin voi ajatella olleen laadukas, jos siinä esimerkiksi onnistutaan murtamaan vanhoja asenteita tai avaamaan täysin uusia näkökulmia (Nielsen 1999: 192). Laadun kannalta olennaista on taiteenkokijalle taiteen vastaanottamisprosessissa syntyvä dialogi ja elämys, joka ohjautuu katsojan omasta

elämismaailmasta käsin (Nielsen 1999: 192, Forsblom 2000: 19). Edellä esiintuodut tavat arvottaa taidetta ovat saamassa yhä enemmän jalansijaa taidemaailmassa, ja niistä on tullut myös keskeinen taidekasvatuksen lähtökohta. Elämismaailman kontekstin voidaan nähdä olevan kiinteästi yhteydessä Deweyn (2005: 3) näkemyksiin, jossa taidetta ei voi erottaa muusta elämästä irralliseksi ilmiöksi. Deweyn teoria erosi aikanaan radikaalisti muista taiteenteorioista, sillä hän korosti juuri elämismaailmaa taideteoksen kokemisen paikkana.

Taidekasvatuksen elämismaailman kontekstissa laatua määritellään taiteen kokemisen ohella myös sen mukaan, millaisia elämyksiä ja merkityksiä taiteen tekeminen tuottaa. Usein keskiöön nousee mielekkään oppimisen ja prosessin korostaminen. Ei ole ollenkaan epätavallista, että esimerkiksi teatteriopettajien käymissä keskusteluissa elämismaailman laatu ja institutionaalisen taiteen laatu ottavat yhteen kiivaassa väittelyssä, jossa toista puolta pitää näkemys prosessin ja toista puolta näkemys hyvän esityksen ensisijaisuudesta. Ei ole myöskään epätavallista, että keskustelu päätyy yhteiseen näkemykseen siitä, että kumpikin on tärkeä, eikä toisen onnistuminen ole toiselta pois. Näin voidaan nähdä, että edellä esiin tuodut laatuajattelun ideologisten kontekstien intressit eivät automaattisesti ole aina ristiriidassa keskenään.

Taidekasvatuksen laatua käsitelleitä tutkimuksia (Bamford 2006, Seidel ym. 2009) tarkasteltaessa voidaan huomata, että niissä ääneen päässeet intressiryhmät painottuvat edellä esitellyistä ideologisista konteksteista kahden ensimmäisen suuntaan, joissa korostuu asiantuntijoiden ja poliittisten päätöstentekijöiden näkemykset. Elämismaailman kontekstin edustus on tähän mennessä ollut tutkimuksissa alakynnessä. Sama asetelma korostuu taiteen kentällä ylipäätään. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että valtiovalta ja markkinat ovat perinteisesti tukeneet klassisia taidemuotoja, joilla on takanaan asiantuntijoiden vankka tuki (Nielsen 1999: 196). Tällaiset tavoiksi urautuneet laatuasetelmat olisi jo aika kyseenalaistaa.

Mikäli laadun käsitteen määrittelyvalta taidekasvatuksessa annetaan poliittiselle ja taloudelliselle sekä taiteen instituutioiden kontekstille, annetaan laadulle samalla mahdollisuus kehittyä välineeksi, jonka avulla kontrolloidaan ja kolonialisoidaan elämismaailmaa.

Nielsen painottaa, että elämismaailman kontekstin pitäisi laatukeskustelussa olla etuoikeutetussa asemassa suhteessa kahteen muuhun. Hänen mukaansa elämismaailmassa tulisi korostua monimuotoinen universalistinen näkemys sivistyksestä, jossa kunnioitetaan

ihmisen itseymmärryksen arvoa ja arvostetaan kulttuurin yksilöllisiä muotoja ja näiden keskinäistä kanssakäymistä. Ajatus on saada ihminen suuntautumaan kohti maailmaa ja saada hänet ilmaisemaan itseään ja omia tarpeitaan laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa.

Tavoitteena on ihmisen voimaantuminen, jonka lähtökohtana on jokaisen yksilön tarpeet ja erityinen kasvuprosessi (mts. 193–194). Siksi elämismaailman kontekstin tulisi olla kulttuurin ja taiteen arvottamisen itseoikeutettu lähtökohta. (mts. 196).