Tapaustutkimuksessa aineistoa voidaan kerätä eri tavoin. Yhtenä aineistonkeruu menetelmänä voidaan käyttää kyselyä (Järvinen & Järvinen 2004, 75). Tutkijan positiosta johtuen tutkimusmenetelmien huolellinen valitsemisen oli erityisen tär-keää opettajien kohdalla, koska tutkija tunsi heidät. Tavoitteena oli, että tutkimuk-sen jokaisessa vaiheessa kaikilla tutkimukseen osallistuvilla oli mahdollisuus va-paasti valita halusiko osallistua. Yhtä tärkeää oli, että jokainen sai vastata omista näkemyksistään ilman pelkoa siitä, että tuli leimatuksi tai tunnistetuksi. Niinpä päädyttiin lomakkeisiin, joihin vastattiin nimettömästi.
Avoimilla kysymyksillä ja vastauksilla koettiin välttää Hirsijärven ja Hurmeen (2008, 37) lomakkeiden suurimpana heikkoutena pitämää seikkaa: tutkijan mie-lestä hyvinkin kattaviksi laatimat valmiit vastausvaihtoehdot harvoin tavoittivat vastaajan ajatusmaailman. Myös Piispanen (2008) päätyi käyttämään avoimia ky-symyksiä tutkimuksessaan, joka koski yhtenäiseksi peruskouluksi muuttuvien ala- ja yläasteen oppimisympäristöä.
Kyselylomakkeiden laatimisessa oli tärkeintä huomioida oppilaiden vastaa-miskyky. Oppilaan ja koulun suhde on haasteellinen tutkimuskohde, sillä koulun suhdetta lapseen leimaa tavoitteellisuus. Lapset ovat tottuneet, että asioilla on koulussa aina oikea tai väärä vastaus. Esimerkiksi tutkimukseen vastaamisessa saattaa oppilaan mielestä olla väärin kirjoittaa tekstausta, jos häneltä on aiemmin oletettu kaunokirjoitusta, vaikka tutkijan kannalta asialla ei olisi mitään merki-tystä. (Saikkonen & Miettinen 2005, 310–311.)
Esimerkkejä ja kokemuksia etsittiin aiemmista tutkimuksista, jotka liittyivät erityisesti oppilaiden ja opettajien aineistonkeruuseen. Lomakkeiden tarkoitus oli huomioida esimerkiksi oppilaiden iästä johtuva heterogeenisuus. Yksinkertaisesti ero oli suuri jo luku- ja kirjoitustaidossa. Kyselyn piti olla niin yksinkertainen, että lasten oli mahdollista vastata siihen.
Pietarinen (1999) käytti aineistonkeruumenetelmänään oppilaiden kirjoittamia aineita, kun hän tutki oppilaiden kokemuksia siirtymisestä peruskoulun yläas-teelle. Aineistonkeruun lähtökohtana oli muun muassa, että oppilaat saisivat poh-tia mahdollisimman yksilöllisesti ja luottamuksellisesti nivelvaiheeseensa liittyviä kokemuksiaan (Pietarinen 1999, 3). Kääriäinen ja Rikkinen (1988) keräsivät tut-kimusaineistoa oppilaille suunnatulla lomakkeella, jossa oppilaat rastittivat val-miita vastausvaihtoehtoja. Osaan kysymyksistä liittyi lisäksi avoin miksi-kysy-mys, jolla oppilas sai perustella vastaustaan. (Kääriäinen & Rikkinen 1988, 20–
23.) Avointen ja suljettujen kysymysten yhdistämistä käytti myös Vulkko (2001) tutkiessaan opettajayhteisön päätöksentekoprosessia kouluorganisaatiossa. Hän perusteli valintaansa sillä, että saisi näin opettajien äänen tarkemmin esiin, laajen-nettua näkökulmaa suljettujen osioiden ulkopuolelle ja lisäymmärrystä suljetuille vastauksille. (Vulkko 2001, 100–101.)
Uusikylä ja Kansanen (1988) pohtivat opetussuunnitelman toteutumista ja ke-räsivät laajan aineistonsa oppilailta kyselylomakkein. Lomakkeella selvitettiin op-pilaiden tyytyväisyyttä oppiaineisiin, opetusmuotoihin ja kouluelämään perus-koulun ala-asteella. Kyselylomakkeessa oli erilaisia osioita. Ensimmäisessä osi-ossa oppilaiden tuli merkitä rasti sellaisen kasvokuvan alle, joka parhaiten ilmaisi heidän tyytyväisyyttään tai tyytymättömyyttään kysyttyyn asiaan. Vaihtoehtoja oli viisi. Asiat esitettiin sanoina, esimerkiksi jälki-istunto, koulumatka. Tutkimus oli kokonaan kvantitatiivinen. Tutkimuslomake sai osakseen kritiikkiä siitä, että lomakkeessa mielipiteen sai ilmaista rastilla, minkä ei koettu olevan aitoa mieli-piteen sanomista, eikä oppilaan kuulemista. (Uusikylä & Kansanen 1988, 25.)
Tämän tapaustutkimuksen ensimmäisissä oppilaskyselyissä 2007 (liite 3 ja 4) lainattiin Uusikylän ja Kansasen (1988) ideaa kasvokuvista, joista oppilaiden tuli valita mielipidettään parhaiten kuvaava. Lisäksi oppilaiden ääntä pyrittiin huomi-oimaan lisäämällä jokaisen kysymyksen jälkeen vastaustilaa perusteluille. Kysely oli erilainen koulun nuorimmille oppilaille. Heillä oli enemmän rastitettavia koh-tia. Oppilaat viidennestä vuosiluokasta ylöspäin vastasivat avoimiin kysymyksiin samoin kuin huoltajat ja opettajat. Viidesluokkalaisten kirjoitustaidon koettiin ole-van riittävän hyvä avoimiin kysymyksiin vastaamiseen.
Asteikko noudatti viisiportaista Likert-asteikkoa. Asteikkona oli sanallinen mittari. Suljettujen osioiden vastausvaihtoehdot olivat samat kaikissa kyselyissä:
1) olen erittäin tyytyväinen 2) olen tyytyväinen, kaikki ok, 3) en tiedä, en oikein osaa sanoa 4) en ole ihan tyytyväinen ja 5) en ole yhtään tyytyväinen. Yleensä Likert-asteikon keskellä käytetään vaihtoehtona neutraalia kantaa. Asteikon ke-hittäjän Rensis Likertin mielestä aidosti neutraalia kantaa ei ollut, ja siksi väittämä ei kuulunut hänen alkuperäiseen asteikkoonsa. (Lodigo, Spaulding & Voegtle 2006, 107–108).
Ongelmaksi on usein muodostunut mittarin keskelle asetettu neutraalin väittä-män tulkitseminen (Tähtinen, Laakkonen & Broberg 2011, 26). Tässä tutkimuk-sessa otettiin tietoinen riski keskimmäisen vaihtoehdon kohdalla. Ajateltiin, että oppilaat eivät ymmärtäisi mitä neutraali tarkoitti. Vaihtoehto muutettiin helpom-min ymmärrettäväksi: ”en tiedä, en oikein osaa sanoa”. Valinnan seurauksena sa-maan joukkoon kuuluivat vastaajissa ne, jotka eivät tienneet ja ne, jotka eivät osanneet sanoa kantaansa. Vaihtoehdon arveltiin antavan selitysvoimaa tutkimuk-sen tulosten kannalta enemmän kuin neutraalin kannan. Tietoisessa riskissä vas-taajat pakotettiin ilmaisemaan kantansa. (Hirsijärvi, Remes & Sajavaara 2010, 203).
86 Heli Sahlstedt
Likertin ajatusta seuraten koulun ajateltiin olevan asia, johon kukaan ei aidosti suhtautunut neutraalisti. ”En tiedä, en oikein osaa sanoa” -vastausvaihtoehto koo-dattiin analysointivaiheessa epäröivien ryhmäksi. Vastaajat epäröivät joko tietä-mättään tai siksi, etteivät osanneet muodostaa kantaansa.
Kyselytutkimuksen edellytys on, että tutkittavat ymmärtävät kysymykset. Ky-symysten tulee olla jokapäiväistä käyttökieltä (Kananen 2011, 30). Tässä tutki-muksessa käytettiin kyselylomakkeissa arkikäsitettä yhtenäiskoulu. Kuten teoria-osuudessa todettiin, yhtenäinen peruskoulu oli opetushallituksen käyttämä viral-linen termi. Se olisi ollut vastaajille oletettavasti vieras käsite opettajia ehkä lu-kuun ottamatta. Alan ammattikielen käyttöä kysymyksissä on pyrittävä välttä-mään (Hirsijärvi, Remes, Sajavaara, 2010, 203).
Yhtenäiskoulun käsitettä kysymyksissä täsmennettiin vielä koulun luokka-as-teilla. Alkuvaiheessa yhtenäiskouluun kuuluivat esiluokkalaiset yhdeksännen luo-kan oppilaisiin. Muutos johtui kaupungin vaihtuvista linjauksista, ei tutkijan päät-tämättömyydestä. Alkuvaiheessa myös esiopetus kuului koulun hallintoon, myö-hemmin se siirtyi takaisin varhaiskasvatuksen puolelle. Esiluokka sijaitsi silti yhä koulun luokkatiloissa.
Ensimmäisenä tutkimusvuotena oppilaat vastasivat kyselyyn paperilomak-keilla, sillä koululla ei ollut toimivaa tietokoneluokkaa. Aineiston syöttäminen tie-tokoneelle jälkikäteen oli työlästä. Sen seurauksena myöhempinä vuosina kaik-kien vastaajien vastaaminen tapahtui Internet-kyselyillä. Alkuvaiheesta asti huol-tajien ja opethuol-tajien vastaaminen tapahtui Internetissä Digium Enterpise -ohjelmaa käyttäen.
Piispanen (2008, 48) keräsi vanhempien ja opettajien aineiston myös Internetin välityksellä. Kotiin vanhemmille hän lähetti kirjeen, jossa pyysi vanhempia vas-taamaan. Samoin tehtiin myös tässä tutkimuksessa. Huoltajille lähetettiin oppilai-den mukana tiedote, jossa selvitettiin tutkimuksen tarkoitus. Samassa yhteydessä huoltajia pyydettiin ilmoittamaan, mikäli he eivät halunneet lapsensa osallistuvan kyselyyn. Lisäksi vanhemmille annettiin kyselyn osoite ja pyydettiin myös heitä vastaamaan.
Kyselylomakkeiden suurimmaksi eduksi on koettu aineiston käsittely. Esimer-kiksi haastatteluaineistoon verrattuna lomakkeet voidaan käsitellä verraten nope-asti ja toteuttaa tilastollisia analyysejä. (Hirsijärvi & Hurme 2008, 37.)
Internet-lomakkeiden luomisessa pyrittiin huomioimaan asioita, jotka vaikut-tivat vastaamiseen ja sen mukavuuteen (Esim. Balch 2010). Lomakkeet rakennet-tiin niin, että kysely aukesi mahdollisimman helposti koko ruudulle. Vastaajan ei tarvinnut käyttää vierityspalkkia. Vastaaja vastasi yhteen tai kahteen sivulla esi-tettyyn kysymykseen ja jatkoi sitten painamalla alareunan painiketta, edetäkseen eteenpäin. Samalla vastaaja näki, kuinka monta prosenttia hän oli kyselyssään edennyt ja paljonko oli vielä jäljellä. Avoimiin vastauksiin oli varattu iso tila.
Liian pieni tila saattoi Balchin (2010) mukaan ohjata vastaajaa liian lyhyeen ja niukkaan vastaukseen. Myös fontin kokoon ja selkeyteen kiinnitettiin huomiota.
Ennen kyselylomamakeiden julkaisemista, niitä testattiin jatko-opiskelija kolle-galla. Loppuun lisättiin ohje, jossa muistutettiin painamaan lopuksi lähetä-paini-ketta, jolloin ruutuun ilmestyi kiitosteksti vastaajalle. Kyselylomakkeessa vastaaja sai edetä eteen ja taaksepäin vapaasti. Hän halutessaan pystyi ensin selaamaan koko lomakkeen läpi. Liikkumista sivulta toiselle ei ollut estetty, mikä olisi saat-tanut turhauttaa vastaajia (Valli 2010, 113).