Kuulumisen tunne

Haastatellut olivat aiemmin pohtineet juuriaan ja alueellista kuulumistaan melko vähän. Niiden arvioiminen yhtäkkiä haastattelutilanteessa oli selvästi vaikeaa ja huomattavasti haastavampaa kuin omista matkailukokemuksista kertominen. Osa haastatelluista epäröi ja selvitti ajatuksiaan enemmän, toisille asiat olivat selviä ja varmoja. Iällä ei ollut merkitystä: myös vanhemmat ihmiset punnitsivat ajatuksiaan ja ryhtyivät pohtimaan kuulumistaan.

Selkeä esimerkki matkailijan alueelliseen identiteettiin liittyvistä merkittävistä paikoista on koti.

Jokainen haastatelluista kertoi kotiin palaamisen olevan mukavaa, koska ”koti on aina koti”. Useat toivat esille haikeuden siitä, että matkalta palatessa kauan odotettu matka on takanapäin.

Haikeudesta huolimatta tuttuun paikkaan ja arkeen on aina mukava palata, joskin se vaatii hieman totuttelua. Kotia paikkana tai alueena on hyvin vaikea määritellä: se tarkoittaa jokaiselle erilaisia asioita. Koti on raja julkisen ja yksityisen välillä – paikka, joka on oma ja jossa voi olla oma itsensä.

Se tarkoittaa myös perhettä ja elämäntapaa: turvallista arkielämää iloineen ja suruineen, yhdessä muiden kanssa. Useat haastatellut totesivatkin, että on ehdottoman tärkeää olla ensiksi paikka, jonne matkalta voi aina palata ja toiseksi ihmisiä, joiden luo palata.

Allosentrikko oli ainut, joka koki kotimaahan palaamisen myötä ulkopuolisuutta ja joukkoon kuulumattomuutta. Tämä johtui hänen mukaansa siitä, että matkalla vietetään pitkä aika hyvinkin erilaisissa oloissa kuin kotona. Samaa tunnetta ei välttämättä tule lyhyen matkan jälkeen.

Kuulumattomuuden tunne liittyi myös paikkoihin sitoutumattomuuteen: allosentrikko kertoi muuttaneensa useasti, jolloin mikään paikka ei ole tuntunut pysyvältä kodilta. Toisaalta hän totesi oppineensa rakentamaan kotinsa melkein mistä tahansa, minne tahansa.

Suuri osa haastatelluista kertoi kuuluvansa sinne, missä oli asunut ja viettänyt eniten aikaa. Moni sanoi: ”sinnehän sitä kuuluu missä on”. Muutama vanhemmista haastatelluista totesi kuulumisensa olevan häilyvää, vaikka olikin asunut samalla alueella suuren osan elämästään. He pystyivät kuvittelemaan itsensä asumaan muualle, mutta silti tunsivat kodista ja omasta paikasta luopumisen mahdottomaksi. Heidät paikkaan kiinnitti erityisesti perhe.

Nuorilla, jotka olivat muuttaneet opiskelun tai työn vuoksi, oli yleensä kaksi kuulumisen kohdetta:

lapsuudenkoti sekä opiskelupaikkakunta. Heistä monille lapsuudenkoti edusti kuulumista paikkana, kun taas opiskelupaikkakunnalla tärkeitä ja kuulumista vahvistavia olivat ystävät ja opiskelijayhteisö. Nuoret selkeästi halusivat tuntea olevansa osa ”jotakin”, arvostivat juuriaan ja kertoivat mielellään esimerkiksi lapsuudenkodistaan. Moni totesi, että kuulumisen tunne lapsuudenkotiin ja vanhempien asuinkuntaan oli selkeästi vahvistunut muutettaessa sieltä pois.

Moni nuori kertoi halunneensa nuorempana muuttaa mahdollisimman pian pois kotoa, mutta aika oli ”kullannut muistot” ja nyt suhde lapsuudenkotiin ja vanhempiin oli syventynyt.

Kotiin liittyy siis kuulumisen tunne. Se on vahvasti ihmistä määrittelevä paikka, joka voidaan nähdä osana minuutta ja sen muutosta. Koteja voi olla useita: kaikki haastateltavat olivat muuttaneet elämänsä aikana vähintään muutamia kertoja. Ajalla on suuri merkitys siihen, miten kotiin paikkana ja elämäntapana kiinnytään: siellä täytyy viettää aikaa ja luoda muistoja, että se tuntuu kodilta.

Muutama vanhemmista haastatelluista totesi asuneensa nykyisessä kodissaan niin kauan, että tuskin mikään muu paikka enää voisi tuntua omalta kodilta. Nuorille aika esiintyi hieman erilaisessa mittakaavassa. Koti saattoi näyttäytyä heille kotina, vaikka siellä olisi asunut viikon tai kaksi vuotta.

Kuulumisen tunne liittyi muihinkin alueellisiin tasoihin kuin kotiin kiinteänä, fyysisenä rakennuksena tai paikkana. Kuulumisen lähtökohtainen alue oli suurimmalla osalla asuinkunta.

Kaikki vanhemmat haastatellut olivat asuneet suurimman osan elämästään Itä-Suomessa. Nuoret olivat muuttaneet opiskelun vuoksi jopa toiselle puolelle Suomea. Moni haastateltava koki samaistumista ja kuulumista myös maakuntatasolla: esimerkiksi savolaisuus oli selkeä osa ihmisiä, jotka olivat pitkään asuneet Savossa. Savolaisuus heidän mukaansa näkyi etenkin heidän puhumassaan murteessa, mutta myös muissa ominaisuuksissa kuten huumorintajussa ja elämäntyylissä.

Yksi haastatelluista oli syntynyt Ruotsissa, muut Suomessa. Kaikki olivat Suomen kansalaisia, asuneet suurimman osan elämästään Suomessa ja selkeästi tunnistivat itsessään suomalaisuuden.

Vaikka haastateltava olisi kertonut kuvittelevansa pystyvänsä asumaan ja elämään missä tahansa maassa ja paikassa, suomalaisuus oli silti osa häntä jo pelkän kielen ja kulttuurin vuoksi. Toisin sanoen, vaikka kuulumisen tunne Suomea ja asuinpaikkaa kohtaan olisi häilyvä ja vähäinen, suomalaisuus tunnustetaan ja se käsitetään osaksi minuutta opittujen ja omaksuttujen asioiden välityksellä. Sitä, millainen osa suomalaisuus heitä on, oli vaikeaa määritellä. Etenkin nuoret toivat esille suomalaisuutta kuvailtaessa adjektiiveja rehellinen, suoraselkäinen ja rauhallinen. Nuoret myös totesivat vanhempia enemmän olevansa ylpeitä suomalaisuudestaan ja kertovansa mielellään matkoillaan tapaamille ihmisille olevansa kotoisin Suomesta. Ylpeys liitettiin useimmin Suomen historiaan ja saavutuksiin. Vanhemmat haastatellut eivät yleensä tunteneet samanlaista ylpeyttä, vaikka tunsivatkin olevansa vahvasti suomalaisia. Kuuluminen Suomeen oli useinkin selvää ja matkailun nähtiin olevan yksi syy siihen, että tuo tunne on vahvistunut.

Suomen kuuluminen Eurooppaan mainittiin, mutta monikaan ei tuntenut itseään erityisesti eurooppalaiseksi. Eurooppa ja eurooppalaisuus tuntuivat haastatelluista vierailta. He eivät tunteneet kuuluvuutta eurooppalaisten keskuuteen ja määrittelivät elämäntapansa ennen kaikkea suomalaiseksi. Toisaalta samaistumista tai yhtäläisyyksien kokemista muiden suomalaisten kanssa ei juurikaan koettu ja moni mainitsi ikään kuin ohimennen, ettei koe itseään ”tyypilliseksi suomalaiseksi”. Silti osana minuutta nähtiin esimerkiksi suomalaisia yhdistävä kieli, kulttuuri ja yhteiskunnalliset verrattain hyvät elinolot.

Yhä laajemmassa mittakaavassa maailmankansalaiseksi tunsi itsensä vain muutama haastateltu.

Maailmankansalaisuus oli vaikea määritellä ja ymmärtää. Moni haastateltu koki sen liian laajana tasona ja käsitteenä. Allosentrikko tunnisti itsessään monia kuulumisen tasoja: suomalaisuuden, eurooppalaisuuden sekä maailmankansalaisuuden. Moni midsentrikoista kertoi, että olisi hienoa tuntea olevansa maailmankansalainen, ilman rajoja ja ennakkoluuloja, mutta suomalaisuus vei siitä silti voiton. Haastatellut selkeästi tarvitsivat kansallisuuden tuomaa, tiettyä yhteisöllistä kuuluvuutta ja turvaa.