Kuulo- ja näköaistin avulla perusteleminen

Tähän kategoriaan sisältyvät käsitykset, joissa lapset selittävät valintojaan lähinnä oman kieli-korvansa ja aistiensa varassa. Valintoja perustellaan sillä, että jokin vaihtoehdoista kuulostaa tai näyttää paremmalta tai huonommalta kuin muut. Kuvioista 9.1 ja 9.2 voidaan nähdä, että tähän kategoriaan sijoittuu useita vastauksia sekä ylä- että alaluokkalaisilta.

Kuvio 9.1. Yläluokkalaisten vastausten sijoittuminen katego-riaan kuulo- ja näköaisti.

Kuvio 9.2. Alaluokkalaisten vastausten sijoittu-minen kategoriaan kuulo- ja näköaisti.

Oman kielikorvan avulla perustelemisen ja iän välillä vallitsee korkea negatiivinen korrelaatio (r= -0,738) tilastollisesti erittäin merkitsevällä tasolla (p= 0,000). Mitä nuorempi vastaaja on kyseessä, sitä todennäköisempää kuuloaistin varassa perusteleminen on. Vaikka nuoremmat vastaajat ovatkin kirjoitus- ja lukutaitoisia, heillä ei vielä ole käytössään perusteluja varten kaikkea sitä kielitietoa ja -taitoa, jota vanhemmat vastaajat ovat ehtineet koulu-uransa aikana omaksua.

Tyypillisessä vastauksessa esiintyy kuulostaa-verbi ja jokin adjektiivi. Lapset kuvailevat valitsematta jääneitä vaihtoehtoja muun muassa oudoiksi, kauheiksi, epämääräisiksi, tyhmiksi, huonoiksi, hassuiksi, erikoisiksi, omituisiksi tai ihmeellisiksi. Sen sijaan valittuja eli lasten mu-kaan oikeita vaihtoehtoja kuvaillaan paremmiksi, normaaleiksi, fiksummiksi, järkevämmiksi, hyviksi tai kivoiksi. Myös Millarin ja Cadiernon (2003) tanskalaisten lasten metalingvististä tietoutta käsittelevässä tutkimuksessa 6–10-vuotiaat koululaiset käyttivät oletettua omaperäi-sempiä ilmauksia arvioidessaan heille annettuja kieliesimerkkejä. Termejä virhe, oikea tai väärä ei juuri esiintynyt, vaan lapset käyttivät enemmänkin ilmaisuja tyhmä (stupid), epänor-maali (unnatural), mystinen (mysterious), kiva (nice), kunnollinen (proper) ja puhdas (pure).

Tutkijat arvelevat tämän johtuvan siitä, että lasten hoitajat, opettajat, sisarukset ja kaverit ovat sosiaalistaneet heidät käyttämään näitä ilmauksia. (Millar 2003: 288–289.)

Tämän tutkielman aineistossa neljäsluokkalainen poika kuvailee valintaansa kohdassa 13 omaperäisin ilmauksin:

Esim. 1.

Haastattelija: sitteh he oli- (.) he oli tavannut jo aiemmin taih he olivat /tavanneet jo/, Onni (lk 4): /he olivat/ (.) tavanneet jo.

Haastattelija: milläs perusteella se on?

Onni (lk 4): kun se he oli tavannut, niin se oli (.) ei tosiaankaan kuulus siihe.

Haastattelija: minkä takia se ei kuulu,

Onni (lk 4): se (.) se on semmone. (.) OUTO.

Haastattelija: joo,

Onni (lk 4): he oli.

Haastattelija: joo.

Onni (lk 4): TOSI outo.

Kyseisen lomakekohdan esimerkeissä esiintyy sekä kongruentti että inkongruentti muoto olla-verbistä. Vastaaja valitsee kirjakielen kannalta aivan oikean vaihtoehdon, mutta ei kuitenkaan perustele valintaansa kieliopillisen säännön ja kongruenssin kautta. Sen sijaan hän vetoaa sii-hen, että inkongruentti vaihtoehto kuulostaa hänestä hyvin oudolta. Kolmasluokkalainen poika kommentoi kohdan 21 variantteja:

Esim. 2.

Haastattelija: mikä sum mielestä noista (.) tai onks siellä useampi mikä susta sopis kir-jotuksessa,

Pekka (lk 3): no ehkä tuo toi:ne, (.) me möimme.

Haastattelija: joo, miks se oli paras?

Pekka (lk 3): noku se kuullosti hyvältä (.) sillee (xx).

Haastattelija: miltäs noi muut kuullosti?

Pekka (lk 3): no tuo myi:mmä nis se kuullosti yllättävä huonolta mut (.) ja toi myi:mme ((tauko)) tuo toine oli.

Vastaajan mielestä keskimmäinen vaihtoehto, möimme, on oikea. Omalla paikkakunnalla tyy-pillisesti käytetty variantti kuulostaa vastaajasta tutulta ja siten myös parhaalta vaihtoehdolta.

Mahdollisesti oman tutun möimme-variantin rinnalla yleiskielinen vaihtoehto vaikuttaakin nopeasti katsottuna vieraalta. Myimmä kuulostaa vastaajan mukaan yllättävä huonolta, eikä kukaan muukaan vastaajista kuvaillut tätä vierasta varianttia myönteisesti. Puhekielisten ja kirjakielisten varianttien erottamista käsitellään jäljempänä kategorian 6 kohdalla sekä luvussa 10 yksittäisten kielenilmiöiden yhteydessä.

Valittuja ja oikeiksi koettuja vaihtoehtoja perustellaan seuraavasti:

Esim. 3.

Haastattelija: entäs sitte (.) toine omenoista oli parempi tai toinen omenoista oli hy-vempi?

Juho (lk 4): toinen omenoista oli parempi (.) se.

Haastattelija: joo? (.) miksei hyvempi?

Juho (lk 4): no. ((naurahtaa)) no se ei kuullostan niij järkevältä.

Haastattelija: no entäs kun on hyvä niim miksei voi ollah hyvä hyvempi, Juho (lk 4): /hmm/.

Haastattelija: /hyvin/.

Juho (lk 4): ((huokaa)) no em mie tiijjäm minkä,

Haastattelija: nii. siusta kuullosti järkevämmältä se parempi, Juho (lk 4): yym.

Esimerkissä 3 viidesluokkalainen poika toteaa, että 1. kohdassa vain 1. esimerkissä sanat

”rimmaavat” hyvin. Mahdollisesti puhekielelle tyypillinen ilmaisutapa kuulostaa luontevim-malta. Neljännessä esimerkissä neljäsluokkalaisen vastaajan mielestä kohdan 7 norminmukai-nen komparatiivimuoto parempi kuulostaa järkevämmältä kuin virheellinen hyvempi. Kumpi-kaan vastaajista ei perustele valintaansa sen enempää. Molemmat luottavat kielikorvaansa, eivätkä tunnu löytävän valinnoilleen enempää perusteluja.

Auli Hakulisen (1993: 10–14) mukaan kouluikäisten kieltä koskeva tieto lisääntyy aina-kin kolmea kautta. Ensinnäaina-kin kytkennät suomalaiseen puheyhteisöön monipuolistuvat ja kar-tuttavat erilaisten rekisterien hallintaa. Kouluissa myös piilo-opetussuunitelman kautta välittyy oppilaille tietoa esimerkiksi valtasuhteista ja roolien, arvojärjestysten tai oppimistyylien omaksumisesta. Kolmas kanava oppimiseen on äidinkielenopetus, johon sisältyy sekä impli-siittistä piiloainesta että eksplisiittisiä lingvistisiä oppisisältöjä. (Mts. 10–12.) Aineiston nuo-rimmilla vastaajilla on käytössään vähemmän eksplisiittisesti omaksuttua lingvististä tietoutta, jonka avulla omia valintojaan voisi perustella. Puheyhteisössään he ovat kuitenkin omaksuneet tietoa esimerkiksi erilaisista kielimuodoista ja ovat samalla oppineet niihin liittyviä arvostuk-sia ja merkityksiä. Vaikkei kolmasluokkalainen vielä osaisikaan käyttää itsenäisesti termejä puhe- ja kirjakieli, niin hänellä on mahdollisesti kuitenkin mielessään puheyhteisössä ja eri-tyisesti koulussa omaksuttu käsitys puhekielen ”virheellisyydestä” ja vähempiarvoisuudesta kirjakieleen nähden. Tällöin puhekieliset variantit on melko helppo tuomita kuuloaistin perus-teella huonoiksi ja epämääräisiksi.

Kieliasenteita ja kielikäsityksiä tutkittaessa kansanligvistiikassa on käytetty hyväksi eri-laisia vastakohtaisia piirteitä, joiden ihmiset ovat arvelleet kuvaavan kielimuotoaan. Vastaajien on pitänyt arvioida Likertin asteikolla esimerkiksi sitä, kuinka kauniilta (beautiful) tai rumalta (ugly) tietty kielinäyte heistä kuulostaa. Muita yleisiä pareja puhetta arvioitaessa ovat olleet esimerkiksi normaali (normal) tai epänormaali (abnormal), järkevä (smart) tai tyhmä (dumb) sekä muodollinen (formal) tai epämuodollinen (casual). Näytteiden on voitu arvioida olevan myös hyvää tai huonoa kieltä (good English – bad English). (Preston 2002: 54–55.) Myös tässä tutkielmassa vastaajien arviot muodostavat samantyyppisiä vastakohtapareja kuin edellä.

Näitä ovat esimerkiksi hyvä–huono, järkevä–tyhmä ja normaali–omituinen. Kysyttäessä kirjoi-tukseen käyviä vaihtoehtoja vastaajat kuvailevat valitsemiensa muotojen olevan hyvää äidin-kieltä. Sen sijaan jäljelle jäävät muodot ovat useista vastaajista huonoa äidin-kieltä. Vaihtoehtojen kuvaileminen huonoiksi on tietysti odotuksenmukaistakin, koska lapsia pyydettiin

nimen-omaan arvioimaan sitä, mikä olisi oikein kirjoitetussa tekstissä. Voidaan siis ajatella, että nämä kuvaukset on tuotettu juuri kirjoitetun kielen näkökulmasta. Haastattelunauhoja kuunneltuani pidän kuitenkin mahdollisena myös sitä, että lapset arvottivat kirjoituksen kannalta huonot vaihtoehdot yleisemminkin huonoksi kieleksi. Tätä tukee myös jäljempänä esiteltävä kategoria 6, jonka mukaan vain osa vastaajista toi esille eron puhe- ja kirjakielen välillä ja toisaalta ka-tegoria 4, johon sisältyvät väitteet siitä, etteivät puhekieliset ja murteelliset muodot ole oikeas-taan edes suomen kieltä.