3.1.1 Arviointiin käytettävien resurssien rajaaminen
Projektin kustannusarviosta ei koskaan saada ehdottoman tarkkaa. Kärrin ja Uusi-Rauvan (2003, s. 33) mukaan kuitenkin arvion tarkkuus periaatteessa paranee tiet-tyyn rajaan asti, kun sen tekemiseen käytetään enemmän resursseja. Tästä syystä kustannusarvion tekemisessä on aina kyse kustannus-hyötynäkökulman mukaises-ta optimoinnismukaises-ta: pyritään minimoimaan kusmukaises-tannuksia, jotka syntyvät toisaalmukaises-ta tarkan arvion tekemisestä, toisaalta epätarkkuudesta. Kaplan ja Atkinson (1998, s.
42–43) huomauttavat lisäksi, ettei suureen tarkkuuteen pyrkivä, yksityiskohtainen kustannusjärjestelmä automaattisesti johda yksinkertaista järjestelmää parempiin tuloksiin, vaan inhimilliset virheet laskennan suunnittelussa ja toteutuksessa saat-tavat johtaa erittäinkin heikkotasoisiin laskentatuloksiin.
Eräs käyttökelpoinen tapa kohdistaa kustannusarvioinnissa käytettävät resurssit tuloksellisesti on Pareton laki, joka tunnetaan myös 20/80-sääntönä. Pareton lain mukaan 20 % kustannustekijöistä aiheuttaa 80 % projektin kustannuksista. Kus-tannusarvioinnissa tulisi siis määrittää, mitkä kustannustekijät kuuluvat merkityk-selliseen 20 %:n joukkoon, ja arvioida niiden aiheuttamat kustannukset riittävän tarkasti. Sen sijaan lukuisia merkityksettömämpiä kustannustekijöitä voidaan ni-puttaa ja niiden aiheuttamia kustannuksia arvioida selkeästi karkeammalla tasolla ilman että projektin kustannusarvion tarkkuus juurikaan kärsii. Laskentajärjestel-mästä voidaan näin saada huomattavasti kevyempi. Pareton lakia on havainnollis-tettu kuvassa 6. (Humphreys 1991, s. 512; Sundaram 2008, s. 28; Uusi-Rauva 1990, s. 78)
Kuva 6. Projektin kustannustekijöiden ryhmittyminen Pareton lain mukaises-ti (mukaillen Uusi-Rauva 1990, s. 78).
Mahdollisuus resurssien rajaamiseen Pareton lain avulla ei rajoitu projektin kus-tannusarviointiin, vaan ajattelutapaa voi hyödyntää läpi projektin elinkaaren.
Humphreys (1991, s. 512) esittää Pareton lain käyttämistä projektin toteutuksen aikana merkittävimpien kustannustekijöiden seuraamiseksi ja hallitsemiseksi.
Epäilemättä Pareton laista voisi olla hyötyä myös projektin jälkilaskennassa.
3.1.2 Kustannusten käsittely ja kohdistaminen
Projektin kustannusarvioita tekevät laskentamallit pyritään rakentamaan mahdolli-simman yksinkertaisiksi ja helppokäyttöisiksi. Liiallinen pelkistäminen saattaa kuitenkin tuhota tulosten käyttökelpoisuuden. Suurin laskentamalleihin ja niiden pelkistämiseen liittyvä ongelma on kustannusten kohdistaminen projekteille. (Fo-gelholm 1997, s. 27) Kaplan ja Atkinson (1998, s. 63) määrittelevät kustannusten kohdistamisen toimenpiteeksi, jossa kustannus osoitetaan projektille, joka sen on yksiselitteisesti aiheuttanut. Uusi-Rauva (1990, s. 8) kutsuu tällaista kustannusten käsittelyä aiheuttamisperiaatteen noudattamiseksi. Käytännössä aiheuttamisperi-aatteen noudattaminen on hyvin haastavaa, joissakin tapauksissa mahdotonta.
20 % 100 %
80 % 100 %
KUSTANNUSTEKIJÄT OSUUS KUSTANNUKSISTA
Mikäli kustannusta ei voida aiheuttamisperiaatteen mukaisesti kohdistaa projek-teille, se tulee jakaa. Kustannusten jakamista tulee kuitenkin mahdollisuuksien mukaan välttää, sillä jakamisperusteet eivät ole suorassa yhteydessä kustannusten syntymiseen (Kaplan & Atkinson 1998, s. 64). Esimerkki tällaisesta kustannusten jakamisesta on tapaus, jossa yrityksen hallintokustannukset jaetaan projekteille niiden keston mukaan. Tällöin pitkäkestoiset projektit kantavat suurimman osan hallintokustannuksista ja vaikuttavat todellista kannattamattomammilta.
Toisinaan joudutaan käyttämään arviointia kohdistusperustetta määritettäessä.
Esimerkkinä voidaan mainita tilanne, jossa työnjohtaja esittää arvion siitä, miten suuren osan ajastaan hän käyttää mihinkin projektiin. Työnjohtajan palkkakustan-nukset kohdistetaan sitten projekteille tämän arvion perusteella. Kaplan ja Atkin-son (1998, s. 102–103) painottavat, ettei tällaisen arvioinnin hyödyntäminen ole rinnastettavissa kustannusten jakamiseen, joka voi pahimmillaan olla lähes mieli-valtaista. Jos kustannuksen kohdistusperuste on oikea, arvioinnilla voidaan säästää paljon resursseja tarkkaan mittaamiseen verrattuna, eikä laskennan tarkkuus kärsi merkittävästi.
3.1.3 Arviointialgoritmien toiminta
Projektin kustannusarviointivaiheessa algoritmeja käytetään muuttamaan projekti-tieto kustannuksiksi. Algoritmeja voidaan muodostaa lukemattomia erilaisia ja ne voivat olla erittäin monimutkaisia, mutta niiden perusrakenne voidaan esittää kaa-van (1) mukaisesti (Kaplan & Atkinson 1998, s. 65–66; Milosevic 2003, s. 231;
Neilimo & Uusi-Rauva 2001, s. 78; Pietlock et al. 2001, s. 33–34).
nentti Määräkompo nentti
Hintakompo
Kustannus= × (1)
Jotta kustannusten kohdistaminen olisi mahdollisimman totuudenmukaista, sekä hinta- että määräkomponentti tulisi määrittää aiheuttamisperiaatetta noudattaen.
Kaplan ja Atkinson (1998, s. 65–66) kuitenkin toteavat, ettei arvioiminen hinta-komponentin määrittämisessä ole yleensä kovin merkittävä haitta laskentatark-kuudelle. Tärkeämpää on, onko projektikohtainen määräkomponentti laskettu kohdistus- vai jakoperustetta käyttäen. Mikäli määräkomponentissa ei ole virhettä, hinta-arvion tulisi olla merkittävästi virheellinen ennen kuin se vaikuttaisi oleelli-sesti laskentatuloksiin.
Projektin ennakkolaskennassa varsinkin määräkomponenttien riittävän tarkka määrittäminen on joskus hyvin haastavaa. Erityisesti aikaperusteisissa määräkom-ponenteissa esiintyy usein paljon vaihtelua. Algoritmeja hyödynnetään toki myös projektin jälkilaskennassa, jossa seurataan mahdollisuuksien mukaan toteutuneita hinta- ja määräkomponenttien arvoja. (Neilimo & Uusi-Rauva 2001, s. 78, 80–81)
3.1.4 Kustannusarvion tarkkuus ja arviovaraus
Projektin kustannusarvioon tulisi liittää tieto siitä, millä tarkkuudella arvio ennus-taa projektin tulevat kustannukset. Projektin edetessä kustannusarviota tulisi tar-kentaa useaan otteeseen. Kustannusarvion tarkkuuden tyypillistä kehittymistä ra-kennusprojekteissa on kuvattu taulukossa 2. Tulee kuitenkin huomata, että ura-kointiliiketoiminnan tarjouslaskennassa mahdollisuutta arvion asteittaiseen tar-kentamiseen ei yleensä ole: Ennen projektin toteuttamista määritetty tarjoushinta on urakoitsijan kannalta sitova, joten kustannusarvio tulee yhdellä arviointikerral-la määrittää vähintään ± 10 %:n, ennemmin ± 5 %:n tarkkuudella.
Taulukon 2 tiedot kuvaavat kokonaiskustannusarvioita. Tosiasiassa tarkkuus riip-puu siitä, miten yksityiskohtaisella tasolla arvioidaan yksittäisiä kustannustekijöi-tä. (Artto et al. 2006, s. 159–163) Kärrin ja Uusi-Rauvan (2003, s. 31–32) näke-myksen mukaan kokonaiskustannusarvion tarkkuus saattaa olla kohtuullinen, vaikka yksittäisten kustannustekijöiden arviot olisivatkin virheellisiä. Tämä nä-kemys perustuu siihen, että yhteenlaskussa virheet kompensoivat toisiaan.
Tällai-sen korjautuvuuden edellytykTällai-senä tietenkin on, ettei ole tehty systemaattisia vir-heitä, jotka kompensoitumisen sijaan kumuloituisivat kokonaiskustannusarvioon.
Taulukko 2. Tyypillisen rakennusprojektin kustannusarvion tarkkuuden kehitty-minen (Artto et al. 2006, s. 162–163).
PROJEKTIN VAIHE KUSTANNUSARVION TARKKUUS
Projektikuvaus ± 50 %
Aloittamis- tai hylkäämispäätös ± 20 %
Perussuunnittelu ja tärkeimmät sopimukset tehty
± 10 %
Projektin toteutus ja seuranta ± 5 %
Inhimillisten tekijöiden vuoksi kustannusarvio ei aina vastaa todennäköisintä vaihtoehtoa, vaan saattaa esimerkiksi ylivarovaisuuden takia olla todellisuutta pessimistisempi. Tämän vuoksi on kritisoitu kustannusarvion esittämistä yhden ainoan arvon avulla. Realistisempaan kuvaukseen päästäisiin käyttämällä toden-näköisyysjakaumaa. (Artto et al. 2006, s. 159–161) Käytännössä todennäköisyys-jakaumat vaativat kuitenkin melko monimutkaisten simulointitekniikoiden käyt-tämistä.
Realistisuutta saadaan hieman parannettua myös käyttämällä herkkyysanalyysiä.
(Akintoye & Fitzgerald 2000, s. 166) Herkkyysanalyysissä muuttujille annetaan erilaisia lähtöarvoja, ja selvitetään lähtöarvojen muutosten vaikutus laskelman lopputulokseen. Herkkyysanalyysit tehdään useimmiten sillä oletuksella, että kaikki muut tekijät pysyvät ennallaan yhden muuttujan lähtöarvoja muutettaessa.
(Neilimo & Uusi-Rauva 2001, s. 66) Todellisuudessa tällainen oletus ei yleensä päde, joten herkkyysanalyysien tuloksia tulee tarkastella kriittisesti, eikä niihin saa suhtautua sokean luottavaisesti.
Kustannusarvioon tulisi aina lisätä arviovaraus, jolla varaudutaan projektiin liitty-vien riskien epäsuotuisiin kustannusvaikutuksiin. Toisaalta varauksella pyritään kumoamaan kustannusarvion epätarkkuuden vaikutukset. (Artto et al. 2006, s.
159–161; Hamilton 2004, CSC.12.4; Milosevic 2003, s. 228) Yleisin tapa lisätä
varaus on laskea se kokonaiskustannusarvioon prosenttiosuutena. Tämä tapa on yksinkertainen, mutta täytyy huomata, että se on subjektiivinen ja riippuu hyvin paljon arvion tekijän luottamuksesta omaan arviointitarkkuuteensa. (Karlsen &
Lereim 2005, s. 25) Varauksen suuruudesta on esitetty monia näkemyksiä. Kettu-nen (2009, s. 117), samoin kuin Karlsen ja Lereim (2005, s. 25) esittävät sopivaksi prosenttiosuudeksi 5-10 %:a. Sen sijaan Leach (2003, s. 46) toteaa, ettei varaus saisi koskaan olla pienempi kuin 10 %, ja suosittelee jopa 25 %:n käyttämistä.
Cheung et al. (2008, s. 356) toteavat, että kustannusarvioinnissa pyritään usein ennemmin yli- kuin aliarvioimaan kustannuksia. Tulisikin huomata, että ylivaro-vaisuus arvioinnissa johtaa helposti siihen, että projektin riskit lasketaan arvioon kahteen kertaan. Hamilton (2004, CSC.12.1) painottaa, että varovaisuus tulisi nä-kyä ainoastaan arviovarauksen suuruudessa. Yksittäiset kustannustekijät tulisi pyrkiä arvioimaan mahdollisimman todenmukaisesti.
Ahcom et al. (2006, EST.26.2) korostavat kustannusarvioiden tarkkuuden merki-tystä rakennusalan urakoinnissa: Tarjouslaskennan myötä koko liiketoiminta ja sen kannattavuus perustuvat kustannusarvioiden tarkkuudelle. Rakennusalan kova kilpailu painaa tarjoushinnat niin alas, etteivät arviovaraukset aina mahdu asiak-kaille tarjottaviin hintoihin. Tarjoushintana toimii tällöin todennäköisimpänä pi-detty kustannusarvio ilman varausta, joskus hinta on jopa kustannusarvion alapuo-lella. Tästä seuraa merkittävä taloudellinen riski. Urakointi omakustannehinnan alapuolella voi joskus olla strategisesti perusteltua, mutta jatkuva toimintamalli se ei voi olla. (Karlsen & Lereim 2005, s. 25)
3.1.5 Historiatietojen käsittely kustannusarvioinnissa
Projektin kustannusarvioinnissa voidaan hyödyntää historiaan perustuvia kustan-nustietoja esimerkiksi tietokantojen muodossa (Alhola et al. 1994, s. 122). Usein historiatiedot tarjoavatkin parhaan mahdollisuuden riittävän tarkan kustannusarvi-on tekemiseen. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että historiaan perustuvat kustan-nustiedot sisältävät lähes aina sellaisia muuttujia, jotka eivät vastaa
arviointitilan-netta. Pietlock et al. (2001, s. 33–34) mainitsevat tällaisina muuttujina esimerkiksi inflaation, eskalaation ja työn tuottavuuden. Inflaatio määritellään nousuksi re-surssien yleisessä hintatasossa. Eskalaatiolla puolestaan tarkoitetaan sitä, että työ vaatii tulevaisuudessa enemmän resursseja kuin aiemmin. (Kärri & Uusi-Rauva 2003, s. 38–39) Koska inflaatio muodostaa merkittävän osan historiatietojen käyt-töä rajoittavista tekijöistä, voitaisiin ensisijaisesti suositella ei-rahamääräisten tie-tojen hyödyntämistä kustannusarvioinnissa.
Hamilton (2004, CSC.12.11) esittää historiatietojen sovellettavuuden parantamista normalisoimalla ja suhteuttamalla. Normalisoinnissa on kyse siitä, että datasta poistetaan sitä häiritsevät epätavalliset tekijät. Poikkeustilanteiden vaikutukset pyritään minimoimaan, jolloin tietoa voidaan hyödyntää yleisemmällä tasolla.
Toinen käyttökelpoinen keino on suhteuttaa kaikki käytettävä tieto johonkin kiin-teään vertailupisteeseen.