Koulutuksen toteuttaminen

Kehittämistyö alkoi marras-joulukuussa vuonna 1988 pidetyllä yhteisellä koulutuksella. Koulutustilaisuuksia oli neljä ja niihin osallistuivat fysiatrian osaston lääkintävoimistelijat ja kuntohoitaja. Koulutustilaisuuksien tavoitteena oli

• antaa tietoa kehittävästä työntutkimuksesta,

• keskustella, mitä kehittämistyö merkitsee työyhteisölle,

• keskustella fysioterapian ajankohtaisista ongelmista (esim. vaikuttavuus, perusteet) ja erilaisista fysioterapian toteutusta ohjaavista näkemyksistä,

• keskustella työyhteisön ongelmista: huonot työtilat, kiire, paljon poissaoloja, hoitoyh­

teisön toisten työntekijöiden taholta koettu arvostuksen puute, osastoilta ja potilailta tulevat paineet työn toteuttamiseen "hoitotoimenpiteet pitää suorittaa kuten aina ennenkin". Lisäksi fysioterapiayksikön osastonhoitaja koki "työn luisuvan käsistä, jos ei ole paikalla".

Keskustelujen aiheet liittyivät fysioterapiasta kirjoitettuihin ajankohtaisiin julkaisuihin ja työntekijöiden haastattelujen esiinnostamiin ajatuksiin.

Koulutuksen tuloksena työntekijöille ei selvinnyt kehittämisen tarkoitus, eikä minkälaista panostamista kehittämistyö edellytti.

Alkuun meni yli, että ei ymmärtänyt mitään. Sit kun tahon aiheeseen pääs kiinni ja sitten kun se alko muotoutua ...

Kun mietittiin koko aiheen sisälle pääsemistä alkuun, että pitkään me ei tajuttu koko kokonaisuutta... vaikka sä teit sen valmistavan jutun alkuun, niin ei se loksahtanut...

tiettyjen nimikkeiden alla nää asiat tuntu oudolta ja asiana kehittävä työntukimus, sitä ajatteli termiä, ettei sitä ymmärtänyt.

Vuoden 1988 lopussa työntekijöitä puhututti kaksi työorganisaation hallinnollis­

ta ratkaisua. Ensinnäkin sairaalan laajennushankkeesta syksyn aikana poistettiin fysioterapiatilojen laajennus- ja uudistushanke, mikä merkitsi sitä, että työtä jouduttiin edelleen tekemään ahtaissa ja epäkäytännöllisissä tiloissa. Toiseksi

fysioterapiahenkilökunta jätettiin alempaan palkkausluokkaan, perusteluissa luokiteltiin fysioterapia kevyeksi työksi. Lääkintävoimistelijat näkivät syynä olevan sairaalan hallintotehtävissä olevien henkilöiden huonon fysioterapian tuntemuk­

sen.

Seuraavan vuoden alussa muodostettiin pienryhmät. Alkuvaiheessa niiden työskentelyyn liittyi seuraavanlaisia vaikeuksia:

• yhteisen koulutuksen perusteella työntekijät eivät pystyneet ymmärtämään kehittämisen merkitystä, tavoitteita ja omaa osuuttaan siinä,

• työntekijät eivät olleet halukkaita sitoutumaan mihinkään suureen hankkeeseen, joka veisi heidän aikaansa potilastyöstä,

• alkuvaiheen kehittämistavoitteet olivat vaatimattomia ja suuntautuivat vain pienten parannusten tekemiseen.

Osastonhoitaja järjesti maaliskuun alussa työntekijöille keskustelutilaisuuden, jossa selvitti kehittävän työntutkimuksen mahdollisuuksia työn kehittämisessä.

Tämä tilaisuus osaltaan vaikutti siihen, että koko henkilökunta lähti mukaan kehittämistyöhön.

Työyhteisössä käytetyt koulutusstrategiat on esitetty kuviossa 3. Tavoitteena on ollut kehittää työntekijöiden oman työn reflektointia ja työstä oppimisen kykyä.

Alkuvaiheessa kouluttajan tehtävänä oli tuoda luettavaksi uusia tutkimuksia ja kirjallisuutta. Kouluttajan tehtävänä oli myös käynnistää keskustelu siitä, miten historiallisesti periytyneet näkemykset ja ajatukset näkyivät lääkintävoimistelijan työssä. Samanaikaisesti pohdittiin olemassa olevia hoitokäytäntöjä ja niiden perusteita sekä tutustuttiin kyseistä potilasryhmää käsittelevään uusimpaan kirjallisuuten ja tutkimuksiin. Kaikista kehittelyn kohteena olevista hoitokäytännöis­

tä on esitetty kuvaukset liitteissä. Kunkin liitteen loppuun on liitetty kirjallisuusluet­

telo niistä lähteistä, joita tässä kehittämistyössä on käytetty hyväksi.

Työntekijöiden oppimisprosessin eteneminen kokonaisvaltaisen oppimismallin mukaan edellytti siirtymistä kokemukseen perustuvasta käytännöstä työn tietoiseen hallintaan. Tiedostaminen tapahtui saman ryhmän jäsenillä eri aikaan.

Tyypillistä oli, että jostakin ryhmän jäsenestä tuli "avainhenkilö", joka alkoi vakuuttua kehittämisen tärkeydestä. Näiden henkilöiden toiminta oli myös ratkaisevaa määritettäessä lopullisesti lähikehityksen tavoitteet.

Työntekijöiden oman oppimistoiminnan viriäminen lähti käyntiin kokemuksen kriittisestä tarkastelusta. Oman työn reflektointi toteutettiin kussakin ryhmässä toisistaan poikkeavalla tavalla. Näillä tavoilla osoittautui olevan merkitystä lähikehityksen vyöhykkeessä koetun ristiriidan syntymiseen.

Lasten alueen lääkintävoimistelijat tarkastelivat työtään dokumentoidun

materiaalin (fysioterapialehdet, potilaspaperit) ja tutkimusten avulla. Dokumentoitu materiaali luokiteltiin tutkimuksista saatujen kriteerien mukaan, joten kirjallista materiaalia käytettiin tutkimusmateriaalina eikä oman työ kuvaajana. Missään vaiheessa ei esiintynyt tarvetta havainnoida työtilanteita, joten ei syntynyt myöskään jännitettä omari käytännön ja tutkimusten antaman tiedon välille.

Sisätautien ja kirurgian alueen työryhmissä oman työn havainnointi synnytti ristiriidan käytännön toteutuksen ja tutkimusten perusteella todetun uuden käytännön välillä. Kouluttaja seurasi sisätautiryhmän työtä fysiatrian osastolla.

Näin saatua kokemusta käytiin läpi yhteisissä keskusteluissa. Kirurgian alueen lääkintävoimistelijat olivat jo aikaisemmin selvittäneet muissa sairaaloissa käytössä olevia fysioterapiakäytäntöjä ja todenneet oman käytäntönsä puutteet.

Poliklinikkatyöryhmän kanssa tarkasteltiin työkäytäntöä keskustelemalla siitä ja arvioimalla kehittämismahdollisuuksia kirjallisuuden ja tutkimusten avulla.

Ryhmään kuuluvista lääkintävoimistelijoista toinen oli ollut poliklinikalla yhden vuoden. Virka oli uusi, joten työn kuva ei ollut vielä muotoutunut. Toinen lääkintävoimistelija aloitti keskussairaalan työterveysasemalla samaan aikaan, kun kehittämistyö käynnistyi. Kumpikin lääkintävoimistelija halusi luoda aikaisemmat kokemukset ylittävän käytännön, mutta tarvitsivat siihen tukea.

Tarkkaa rajaa aktuaaliempiirisen analyysin ja koulutuksen välillä ei ole mahdollista tehdä, vaan alkuvaiheessa koulutusvaihe oli työyhteisön käytäntöjen aktuaaliempiiristä analyysia. Uusien työvälineiden kehittämistä ja niiden käyttöönottamista ei myöskään voi erottaa selkeästi. Etenkin uudet toimintakyky­

testit ovat vaatineet runsaasti harjoittelua ja testausperiaatteiden opettelua. Koska uudet välineet edellyttävät harjoittelua, niiden kriittinen tarkastelu on mahdollista vasta sen jälkeen, kun osa teoista on siirtynyt operaatioiden tasolle ja automa­

tisoitunut.

Harjoitteluvaiheessa uusien työvälineiden käyttöä videonauhoitettiin.

Kuvamateriaalia analysoitiin yhteisissä koulutustilanteissa. Näin työntekijöillä oli mahdollisuus harjoitella ja saada palautetta uusien välineiden käytöstä. Mitä enemmän lääkintävoimistelijat saivat kokemuksia uusista välineistä, sitä vakuuttuneempia he olivat muutoksen välttämättömyydestä.