Ala, sen opetus ja valaistuksen välineet kehittyvät jatkuvasti. Teatterimuseossa vuonna 2008 järjestetyn Valovuosi-näyttelyn avajaispuheessa Markku Uimonen (2008) totesi: ”Valon käyttö taiteessa on edelleen kiinni inhimillisistä seikoista kuten näkemyksestä, taidosta, mausta, pyrkimyksestä, moraalista, motivoitunei-suudesta, sivistyksestä, koulutuksesta ja asenteesta. Mutta välineet, jolla tuota näkemystä toteutetaan, ovat muuttuneet yhtä dramaattisesti kuin viime vuosi-sadan alussa kun siirryttiin sähkövaloon, nyt tosin huomattavasti lyhyemmän ajanjakson kuluessa. Ja tietoteknisen kehityksen mukaisesti jyrkkää eksponen-tiaalista käyrää toteuttaen.”
Uimosen (Kilpeläinen 2011a) mukaan koulutus on monipuolistunut ja moni-mutkaistunut vuosi vuodelta. ”Tärkeässä roolissa ovat yhteiset opinnot muun muassa ohjaajien, lavastajien ja koreografien kanssa. Vaikuttaa siltä että yh-teistyö, joka on teatteritaiteelle tärkeämpää kuin muinaisen Gesamtkunstwerkin hengen ylläpito, toteutuu taideyliopistotasolla oikein hienosti.”
Uimosen (Kilpeläinen 2011a) mukaan valosuunnittelun opiskelijoista noin puolet toimii myös skenografeina. ”Suuri osa maisterin opinnäytetöistä sisältää valosuunnittelun ohella sekä lavastuksen että kuvasuunnittelun elementtejä. Ja toisaalta myös monet nuoret lavastajat puolestaan suhtautuvat valoon keskeisenä sisällöllisenä ja tilallisena elementtinä, joka on mukana teosten kokonaissuun-nittelussa jo alusta asti. Akateeminen ja taiteellinen vapaus monellakin tapaa vaikuttaa koulutuksen sisältöihin; ei ole olemassa tiettyä, täsmällistä suunnit-telijaprofiilia, johon kouluttaisimme lahjakkaita nuoria.”
Vuonna 2011 Valo- ja äänisuunnittelun laitoksen ja Teatterikorkeakoulun alumnit ry:n kanssa yhteistyössä järjestetyssä alumniklubi-illassa kokoonnuttiin juhlimaan VÄS-koulutuksen 25-vuotista taivalta sekä pohtimaan teemaa Yhä
muuttuva skenografia. Tuolloin paneelikeskusteluun osallistunut silloinen Aalto-yliopiston lavastustaiteen professori Laura Gröndahl (Kilpeläinen 2011b) luonneh-ti skenografiaa näyttämöluonneh-tilanteen rakentamiseksi ja totesi, että sen viipaloiminen keinojen mukaan tuntuu hullulta: ”Lavastajan ja valosuunnittelijan ammatit ovat selkeästi yhdistymässä. Mielestäni on välttämätöntä, että siihen kasvetaan ja koulutetaan samaan aikaan, että suunnittelun välineet ovat samat, että kieli on sama. Ymmärrys täytyy jakaa sekä koulutuksessa että suunnitteluprosessissa.”
Paitsi lavastukseen ja kokonaisvisualisointiin liittyvät haasteet, ovat myös kokoonkutsujan ja itsenäisen esitystaiteilijan roolit nykyisin valosuunnittelun opiskelijalle mahdollisia, monille tuttujakin. Nykyesityksen parissa työskennel-täessä jäsenyys työryhmässä ei välttämättä tarkoita vain oman koulutusohjelman osa-alueesta vastaamista.
Ajassamme puhututtavat muuttuvat työnkuvat ja yhteistoiminnalliset työta-vat otyöta-vat haaste myös muille kuin valosuunnittelun opiskelijoille ja tekijöille. Tomi Humalisto (2012, 285) kirjoittaa: ”Luoviin ammatteihin liittyy olennaisesti kyky ja motivaatio ajatella aikaisempien rajojen ohi ja yli. Nykyesitysten muotojen ja tavoit-teiden vilkkaampi liikehdintä asettaa selviä haasteita kaikille työryhmien jäsenille.”
Näyttämölavastuksen professori, skenografi Liisa Ikonen (7.4.2017) Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta sanoo, että TeaKin valosuun-nittelun koulutus näyttäytyy monipuolisena ja erilaisia erikoistumismahdolli-suuksia tarjoavana alustana: ”Minulla on ollut jo vuosien ajan sellainen käsitys, että valosuunnittelun ja äänen koulutusohjelmista valmistuneilla on sekä vahva tekninen että taiteellinen osaaminen ja he pystyvät toimimaan erilaisissa työsken-tely-ympäristöissä, eri teknologiaympäristöissä, erilaisissa teoksissa ja erilaisissa työryhmissä ja vielä lisäksi erilaisissa rooleissa. Toisin sanoen heillä on vahva ja kokonaisvaltainen taiteilijaidentiteetti, joka mahdollistaa siirtymisen roolista toi-seen ja samaan aikaan heillä on sellaisen teknologiaperustaisen ilmaisuvälineen hallinta, johon toisen alan tekijöiden ei ole noin vain mahdollista siirtyä.” Ikosen (ibid.) mukaan VÄS-koulutusohjelmissa seurataan aktiivisesti sekä teknologista kehitystä että kentän murroksia ja nämä muutokset huomioidaan opetuksessa, ja muun muassa tästä syystä valmistuvien opiskelijoiden potentiaalinen työkenttä laajenee koko ajan.
Millainen on valosuunnittelun koulutusohjelman asema Teatterikorkeakoulun sisällä? Ollaan kaukana turkkalaisen yleisvaloestetiikan ajoista ja olemassaolon puolustelusta. Alkuvuosien yhteistyö erityisesti ruotsinkielisen koulutuksen ja tanssitaiteen laitoksen kanssa on vuosien saatossa laventunut lävistämään koko koulun.
Digitaaliseen kuvasuunnitteluun voi syventyä DiViDe-opintokokonaisuudessa, joka on suunniteltu ja toteutettu yhdessä Aalto ARTSin näyttämölavastuksen pääaineen kanssa. Esittävä taide ja media -kurs-silla perehdyttiin muun muassa esiintyjän ja kontrolloitavan projisoidun kuvan vuorovaikutteisuuteen.
Kuvat: Niklas Nybom.
Suuren näyttämön mittakaavaan ja työskentelytapoihin pureutuvaa Big Stage -yhteiskurssia on järjes-tetty joka toinen vuosi vuodesta 2005 alkaen. Kurssi on järjesjärjes-tetty vuorovuosina Helsingin ja Lahden Kaupunginteattereiden, Tampereen Työväen Teatterin ja Suomen Kansallisoopperan kanssa. Kuvassa kurssin osanottajat ovat kokoontuneet oopperan päänäyttämölle keväällä 2017. Kuva: Kimmo Karjunen.
Kuva Big Stage -kurssin katselmuksesta keväältä 2017. Valosuunnittelijana tässä opiskelijaryhmän har-joituksessa Kansallisoopperan suurella näyttämöllä oli valosuunnittelun maisteriopiskelija Essi Santala.
Kuva: Kimmo Karjunen.
Tässä kevään 2017 Big Stage -kurssin katselmuksen demossa Kansallisoopperan suurella näyttämöllä valosuunnittelijana oli valosuunnittelun maisteriopiskelija Alexander Salvesen. Kuvat: Kimmo Karjunen.
Valosuunnittelun opiskelijat Riikka Karjalainen ja Alexander Salvesen osallistuivat vuonna 2014 Lux Helsinki -festivaalin ohjelmistoon liikkuvalla valoteoksella Lux Ratikka. Kuva: Alexander Salvesen.
VÄS-koulutuksen 30-vuotisjuhlinnan aikaan Suvilahdessa toteutettua, lapsille suunnattua Marsut ja Mummo -valotyöpajaa ohjasivat valosuunnittelun maisteriopiskelijat Essi Santala (kuvassa vasemmalla) ja Riikka Karjalainen. Kuva: Teatterikorkeakoulu / Petri Tuohimaa.
Valosuunnittelun maisteriopiskelija Luca Sirviön opinnäytteen taiteellinen osio oli valosuunnittelu esi-tykseen Celeste (2017) Teatterikorkeakoulussa. Kuva: Alisa Javits.
Anniina Veijalaisen teatteritaiteen maisterin opinnäytteen taiteellinen osio oli valosuunnittelu esitykseen Rakastaja Teatterikorkeakoulussa vuonna 2013. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko.
Valosuunnittelun maisteriopiskelija Alexander Salvesenin opinnäytteen taiteellinen osio, came-ra obscucame-raan pohjautuva Mindscapes Landscapes -teos (2017) pohti maisemaa ja ihmistä osana sitä.
Salvesenin kokoonkutsuma ryhmä kiersi esityksen kanssa kesällä 2017 Suomen kansallismaisemissa aina Kilpisjärveltä Suomenlinnaan. Kuva on esityksestä Aavasaksalta. Kuva: Alexander Salvesen.
Kristian Palmun teatteritaiteen maisterin opinnäytteen taiteellinen osio oli valosuunnittelu tanssite-okseen Mass Thing (2016) Mediakeskus Lumeen Studionäyttämöllä Helsingissä. Kuva: Sanna Käsmä.
Markku Uimonen (Kilpeläinen 2011a) piti professorina ollessaan tärkeänä muun muassa juuri ensemble-hengen mahdollistamista ja toteuttamista sekä vanhentuneiden asenteiden ja rakenteiden kyseenalaistamista ja haastamista.
Tomi Humalisto (16.10.2016) toteaakin, että Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun valosuunnittelun koulutusohjelma on noteerattu omaksi taiteellisen osa-alueen koulutusalakseen ja sen opiskelijat ovat hyvin haluttuja yhteistyökumppanei-ta yhteistuoyhteistyökumppanei-tannoissa ja -kursseilla. Humaliston (ibid.) mukaan opiskelijoiden taiteellinen ja sisällöllinen kyvykkyys on tunnustettu tosiasia, eikä heitä nähdä pelkästään teknisenä resurssina. ”Valosuunnittelun opiskelija nähdään henkilönä, joka osaa ajatella ja tarjota taiteellisia ratkaisuja eikä ole kiinnostunut pelkästään lampuista ja sähköpistokkeista.”
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun dekaani Maarit Ruikka ja varade-kaani Ari Tenhula (11.4.2017) toteavat, että VÄS-koulutusohjelmien muutto Tampereelta Helsinkiin integroi opetusta orgaanisesti yhteistyöhön Teakin koulutus- ja maisteriohjelmien kanssa. Heidän (ibid.) mukaansa valosuunnit-telun koulutus- ja maisteriohjelman uusimmat tutkintovaatimukset 2015–2020 integroivat ohjelman tiiviisti yhteistyöhön Teatterikorkeakoulun kaikkien muiden ohjelmien kanssa. Koulutusohjelma on myös osallistunut sitoutuneesti vuosittai-sen yhteisopetukvuosittai-sen järjestämiseen, kehittämiseen ja uudistamiseen.
Ruikka ja Tenhula (11.4.2017) mainitsevat uutena yhteistyön avauksena muun muassa digitaalisen kuvasuunnittelun englanninkielisen pilottiopintoko-konaisuuden DiViDen, joka on suunniteltu ja toteutettu yhdessä Aalto ARTSin näyttämölavastuksen pääaineen kanssa digitaalisen oppimisympäristön ja ku-vasuunnittelun kehittämiseksi. He (ibid.) nostavat esiin myös valosuunnittelun ja äänen koulutusohjelmien yhteisen Vuorovaikutteisuus esityssuunnittelussa -kehitysprojektin, joka tutkii uusien ajassamme ilmenevien teknologisten ilmiöi-den vaikutusta taiteellisiin sisältöihin sekä taidekoulutuksen oppimissisältöihin ja oppimisympäristöihin. Myös uudet avaukset valo- ja äänitaiteen suuntaan, esimerkiksi Lux Helsingin yhteydessä, Ruikka ja Tenhula (11.4.2017) näkevät rikastuttavina.
”VÄS 30 vuotta -juhlat Suvilahden Kattilahallissa todistivat yliopistotasoisen koulutuksen merkityksestä Suomessa ja edelläkävijyydestä kansainvälisessä kontekstissa. Valon ja äänen ammattilaisten toimenkuva on muuttunut teknisen työn suorittajasta taiteilijaksi ja taiteellisen työryhmän yhdenvertaiseksi jäse-neksi”, Ruikka ja Tenhula (11.4.2017) kommentoivat.
Tähän mennessä VÄS-koulutuksesta on valmistunut teatteritaiteen mais-teriksi liki sata valo- ja äänisuunnittelijaa (Taideyliopisto, 2017a). Jukka-Pekka
Hotinen (2002, 349) kirjoittaa: ” – – myös keskenään samantyyppisen koulutuksen saaneet ihmiset – esimerkiksi valosuunnittelijat – voivat ammatti-identiteettinsä, profiilinsa ja työhistoriansa puolesta erota toisistaan hyvin paljon; niin paljon, että heitä on vaikea mieltää saman ammatin harjoittajiksi.”
Vuosien saatossa on valosuunnittelun koulutuksen yhteydessä vitsailtu niin kivireen vetämisestä, pioneerityöstä kuin baskerista ja kaulaliinastakin. Tomi Humalisto kirjoittaa väitöskirjassaan (2012, 81–83) ”valosuunnittelun identiteetti-kehitykseen liittyvästä asennevammasta” ja ”alistettujen eetoksesta”. Hän viittaa muun muassa Elisa Joron (1998) tekemään tutkimukseen Valo- ja äänisuunnitte-lija, jossa dramaturgi-ohjaaja Juha-Pekka Hotinen ja Joro (119–124) tarkastelevat keskustelussa valo- ja äänisuunnittelijan taiteellista asemaa. Taiteilijaidentiteetin vahvistaminen ja VÄS-koulutuksen synty käyvät käsi kädessä. Myös alan arvos-tusta ja taloudellis-sosiaalista staarvos-tusta haluttiin nostaa koulutuksen perustamisen myötä. Alun tärkeät tavoitteet toivat esiin myös epäkohdan: ”Koulutus tavallaan epäonnistui psykologisen motivaation tasolla asettaessaan arvostuksen nostami-sen perustaksi alemmuuden tunteen. Tältä pohjalta haluttiin saavuttaa se, että alalle valmistuvat valo- ja äänisuunnittelijat pitäisivät itseään vähintään yhtä hyvänä taiteilijana kuin kuka muu tahansa teatterin taiteellisessa työryhmässä.
Käytetty retoriikka ’teidän pitää pystyä pitämään puolenne ohjaajien kanssa’
rakentui valmiiksi kamppailuasemiin. Tätä taustaa vasten luotu taiteilijaidenti-teetti oli erittäin vahva, mutta se perustui ikään kuin puolustustaistelun varaan.”
(Joro 1998, 123.)
Lisäksi Hotisen ja Joron keskustelussa (Joro 1998, 123) mainitaan myös kou-lutukseen liittyvät piilevät tunnelataukset ja asenteet: ”Jos kouluttajien asen-teet ovat avoimia, eikä kysymystä tilan raivaamisesta ennakkoluulojen läpi ole asetettu perusasetukseksi, tilanteet työelämässä ovat varmasti lähtökohtaisesti tasapainoisempia.”
Näin liki 20 vuotta tutkimuksen valmistumisen jälkeen on mielenkiintoista lukea Joron silloisia muistiinpanoja keskustelusta Hotisen kanssa. Moni asia alalla on muuttunut ja moni vuosien takainen huomio ennallaan. Vuorovaikutuksen merkitys, yhteiskurssit ja työparien löytyminen opiskeluaikana ovat edelleen kou-lutuksessa avainasioita. Edelleen kenttä muuttuu hitaasti, mutta jos luottamus ja ylirajainen ymmärrys mahdollistuu ja tapahtuu, kehitys voi olla nopeaakin.
Keskustelun (Joro 1998, 124) päättää kysymys, joka on edelleen ajankohtainen niin opiskelijalle kuin ammatissa toimivalle: ”Miten rakentaa sellainen taiteili-jaidentiteetti, joka on voimakas ja silti herkkä ympäristönsä kanssa?”
Kehitystä valosuunnittelijoiden ammatti-identiteetissä on tapahtunut.
Humalisto (2012, 82) kirjoittaa: ”Kokemukset heikommalle jäämisestä vaikut-tavat liioitelluilta, kun tarkastellaan valosuunnittelun asemaa suomalaisessa esittävien taiteiden kentässä.”