2 ALKALOINTITARVE POHJAVEDENOTTAMOILLA
2.3 Korroosio
Rakenneaineiden korroosio tarkoittaa niiden syöpymistä ympäristön kanssa tapahtuvien, kemiallisten tai sähköke
miallisten reaktioiden kautta. Tässä yhteydessä käsitellään ainoastaan vesijohtoputkiston sisäpuolista korroosiota.
Korroosio aiheuttaa terveydellisiä, esteettisiä, teknisiä ja taloudellisia haittoja. Näiden haittojen estämiseksi tarkastellaan korroosion syitä ja sekä eri korroosio- teorioiden pohjalta laadittuja vedenlaatukriteerejä.
2.3.1 Kalkkiruostesuoj akerros- ja puskurikapasiteettiteoria
Kalkkiruostesuoj akerros syntyy, kun raudan korroosion johdosta lisääntynyt OH" -ionien lisääntyminen häiritsee veden kalkkitasapainoa, mikä aiheuttaa kalsiumkarbonaatin sakkautumista (Orsa 1970, Vuorinen 1977):
Ca( HC03) = C02 + H20 + CaC03 (1) Kalkkiruostesuojakerroksen muodostumisen yleisinä edelly
tyksinä pidetään seuraavia ehtoja (Hyyryläinen 1960, Uusitalo ja Heinänen 1962):
vesi ei saa sisältää aggressiivista hiili
dioksidia
- veden happipitoisuuden tulee olla vähintään 6 mg 02/l
- veden virtausnopeuden pitää olla vähintään 0,5 m/s hapensaannin turvaamiseksi
- bikarbonaattikovuuden pitää olla vähintään 2°dH (Tillmansin mukaan) tai vähintään 2,8°dH (Lan- gelierin mukaan)
- vesi ei saa sisältää runsaasti klorideja ja sulfaatteja (Cl" < 50 mg/l, S042" < 250 mg/l)
Jotta vesi täyttäisi nämä vaatimukset, on se alkaloitava kalkki-hiilihappotasapainon edellyttämään pH-arvoon. Suoma
laisilla vesillä tasapainossa pH on yleensä 8..9 (Vuorinen 1977).
Hedberg (1984a) on koonnut yhteen eri tahojen laatimia vaatimuksia veden laadun suhteen korroosion välttämiseksi rauta- ja kupariputkissa (Taulukko 1. ja Taulukko 2.).
T au lu k k o 1 . V ed en la ad u n v aa ti m u k si a k o rr o o si o n v äl tt äm is ek si ra u ta p u tk is sa (t au lu k o n k o o n n u t H ed b er g (1 9 8 4 a) , al k u p er äi sl äh te et al la ).
jaZoeteman(1979).5.MerilljaSanks(1977a,8.Ryder(1978). 1977b,ja1978). ärry(1981). 6.Nielsen(1980).Taulukko2.Vedenlaadunvaatimuksiakorroosionvälttämiseksikuparijohdoissa(taulukonkoonnut Hedberg(1984a),alkuperäislähteetalla).
ElzengajaBoorsma(1974). 5.CambelljaTurner8.Ryder(1978). (1980). AnderssonjaBarry(1981).6.Ailor(1971). 9.LihljaKlamet(1969).
Kalkki-hiilihappotasapainoa voidaan tarkastella Tillmansin käyrän avulla. Langelierin indeksin avulla voidaan arvioi
da kalsiumkarbonaatin saostumista tai syöpymistä. Indeksin ollessa positiivinen vesi on kalkkia saostavaa eli suoja- kerroksen muodostumiselle on edellytykset. Jos taas indeksi on negatiivinen, on vesi kalkkia liuottavaa, jolloin suojakerroksen muodostuminen on epätodennäköistä. Lange
lierin indeksi (LI):
LI = pH - pHs (2)
jossa (Lind Johansson 1989):
pHs = pK2 - pKs + p[Ca2+] + p[H2C03 + HC03" + C032"]
K2 = 4.71CT11 Ke = 5. O IO'09
[Ca2+] , [H2C03] , [HC03-] ja [C032"] mol/l
pHs:n laskemiseksi on myös muita menetelmiä esim. Larson- Buswell-yhtälöllä (Vuorinen 1977). Muita tunnetuimpia mah
dollisen korroosion toteamiseksi luotuja indeksejä ovat mm.
Ryznarin indeksi (RI) ja asbestisementtiputkilie kehitet
ty aggressiivisuusindeksi (AI). Nämä ja muista indekseistä on Lind Johansson (1989) koonnut lyhyen esittelyn.
Jo lähes sadan vuoden ajan on veden kyllästysastetta kal
siumkarbonaatin suhteen pidetty tärkeimpänä tekijänä korroosiolta suojaavan kerroksen muodostumisessa. Parikym
mentä vuotta sitten esitettiin teoria, minkä mukaan vesi on putkistoa vähän syövyttävää, jos sen puskurikyky on suuri.
Puskurikapasi teet ti teorian mukaan veden puskurikapasi teetti vaikuttaa suojakerroksen syntyyn ja on veden syövyttävyyden tunnusmerkkinä. Puskurikapasiteetti on emäs- tai happo- lisäyksen ja sen aiheuttaman pH-muutoksen suhde. Kaavan muodossa (Kajosaari 1981):
B = lim Am , /\m —♦ 0 (3)
A pH jossa
B puskurikapasiteetti
Am emäs- tai happolisäys (mval/1)
AP» Am:n suuruisen emäs- tai happolisäyksen aiheuttama pH:n muutos
Puskurikapasiteetti verkostovedessä riippuu pääasiassa veden bikarbonaattipitoisuudesta ja pH-arvosta. Bikar- bonaattipitoisuuden noustessa se kasvaa, ja pH:n funktiona sillä on minimit pH-arvoissa n. 5 ja 8 - 8.5 ja maksimi pH- arvossa 6.5-7 (Weber ja Stumm 1963). Puskurikapasiteettia kuvaa myös veden titrauskäyrä (Kuva 1.).
LIPEÄN SYÖTTÖ JA pH hiilidioksidi 10 mg Z l alkaliteetti 0-(X6 mval /1
Itpefle
I 10 12 11 14 11 20 2? Jk 24 21 10
Kuva 1. Eräitä lipeän titrauskäyriä. Alkaliteetti O, 0.3 ja 0.6 mmol/1 (Savisalo 1982).
pH:n lasku korreloi hyvin monen putkimateriaalin korroosion lisääntymisen kanssa. Näin on kuparin, messingin, gal
vanoidun teräksen, teräksen, valuraudan, sementtipinnoi- tetun teräksen sekä asbestisementin kanssa.
Kuparilla alhainen pH johtaa korkeaan korroosionopeuteen (Kuva 2., Kuva 3., Kuva 4. ja Kuva 5.).
pH:11a on kuparin korroosioon suuri vaikutus. Kuparin korroosio on minimissään kun pH on yli 8.5 ja lisääntyy huomattavasti kun pH on alle 7 (Lind Johansson 1989).
Messingillä korroosio riippuu vahvasti pH:sta (Vik 1988).
Galvanoidulla eli kuumasinkityllä teräksellä sinkki korro- doituu, kun pH < 7 (Kuva 6.). Kauniston (1989) mukaan sinkki on hyvin stabiili pH-alueella 6-12.5. Tämän alueen ulkopuolella korroosio on nopeata. Kuumasinkittyjen teräs- putkille pH:n pitäisi olla yli 8.0. Tavallinen teräs syöpyy nopeasti happipitoisissa vesissä, joten sitä ei käytetä paljaana vesijohdoissa (Kaunisto 1989).
Valuraudan korroosionopeus on pH:sta riippuvainen. Alhai
nen pH lisää voimakkaasti raudan liukoisuutta (Kuva 7.).
Raudan korroosio lisääntyy sekä korkean että matalan pH:n alueella. Sen vuoksi raudan korroosion minimoimiseksi tarvittaisiin neutraali pH (Lind Johansson 1989).
Seisonut vesi
Juoksutettu ves
Kuva 2. Alhainen pH aiheuttaa nopean korroosionopeuden kuparilla, mikä voi johtaa talousveden korkeaan kuparipi
toisuuteen (Vik 1988).
1.0 n
mg/dm2 d
ox
co3
<D
&
O C
■HO
oCO
o
u M O K
05 ■ A x
o
+ 10 mg hco3"/i
o 60 mg HC03"/1
A 100 mg hco3"/i
A
Kuva 3. Korroosionopeus kuparilla pH:n funktiona eri
alkaliteetin arvoilla kun vedessä on 20 mg S042"/1 (Johans
son ja Hedberg 1988).
Kupari3Kupari mg/l
O
0
0
□
O 0
□
--1--1--1-- 1__ i__ i__ i 1 i i ■ 1 i n 0 o_i n it i __i__1__i__ E__i__B
7
pH
8 10
Kuva 4. Kuparikonsentraatio kokeista (Lind Johansson 1989).
Kuva 5. Kuparin konsentraatioita putkikokeista (Lind Johansson 1989).
mg/dm2 d
X 10 mg HC03"/1
$
o 60 mg HC03"/1 5 6 7 e
A 100 mg HC03"/1 PH
Kuva 6. Korroosionopeus sinkityillä putkilla pH:n funk
tiona eri alkaliteetin arvoilla kun vedessä on 20 mg S042'/1 (Johansson ja Hedberg 1988).
Asbestisementtiputkien ja sementtilaastilla vuorattujen putkien korroosio happamassa ja pehmeässä vedessä on huomattavaa (Kauppila 1988).
2.3.3 Alkaliteetti ja kovuus
Alkaliteetilla ja kovuussuolojen määrällä on tärkeä osuus korroosiotapahtumassa. Alkaliteetti muodostuu bikarbonaat- ti-, karbonaatti ja hydroksyyli-ioneista:
Alkaliteetti = ( [HC03"] +[C03"] + [OH"] ) (4) Alle pH 8,5:ssä karbonaatti- ja hydroksyyli-ionit puuttuvat käytännöllisesti katsoen kokonaan, joten silloin veden vapaan hiilidioksidin liuoksen (H2C03) ja
bikarbonaatti-10.
mg/dm2 d 6
-(fi2 0)a
X 10 mg HC03‘/1
o 60 mg hco3"/i
A 100 mg HCO3VI
Kuva 7. Korroosionopeus rautaputkilla pH:n funktiona eri alkaliteetin arvoilla kun vedessä on 20 mg S042*/1 (Johans
son ja Hedberg 1988).
ionien (HC03") välinen tasapainotila määrää pH:n (Vuorinen 1977).
Lind Johanssonin (1989) mukaan raudan korroosio on alhai
simmillaan kun pH on 7.5 ja bikarbonaattia (HC03") on 100 mg/l.
Kaikkien korroosionestoteorioiden mukaan veden alkaliteetin nostaminen vähentää veden syövyttävyyttä. Kovuuden merkitys ei kaikissa teorioissa ole esillä. Myös veden kovuudella on osoittautunut olevan merkitystä (Pääkkönen 1982b).
Betonille pehmeä vesi on erityisen aggressiivista kun kokonaiskovuus on pienempi kuin 3 °dH (0.54 mmol/1). Tämä aiheuttaa kalsiumhydroksidin liukenemista sementtipastasta huokosveden mukana (Vinka 1989).
Veden kokonaiskovuuden muodostavat: pääasiassa kalsium- ja magnesiumsuolat. Kokonaiskovuus jaetaan ohimenevään kovuu
teen ja pysyvään kovuuteen.
1) Ohimenevällä kovuudella tarkoitetaan veden alkali- teetin avulla laskettua bikarbonaatin ekvivalent
tia kalsiumin määrää ilmaistuna kovuusyksikkönä.
Bikarbonaatin määrää vastaava osuus veden kovuu
desta poistuu, kun hiilidioksidi poistetaan esimerkiksi keittämällä. Tällöin karbonaatti saostuu. Bikarbonaattikovuus lasketaan alkalitee- tista kun tulos mmol/1 kerrotaan luvulla 5.6 (mval/1 kerrotaan luvulla 2.8), jolloin saadaan bikarbonaattikovuus saksalaisina kovuusasteina
(°dH ) . l°dH = 0.18 mmol/1.
2) Pysyvällä kovuudella tarkoitetaan kalsiumin ja magnesiumin muiden suolojen kuin bikarbonaattien aiheuttamaa kovuutta. Näitä ovat mm. sulfaatit, kloridit ja nitraatit. Pysyvä kovuus ei poistu hiilidioksidia poistamalla.
Taulukko 3. Eri maissa käytetyt kovuudenyksiköt (Kajosaa- ri 1981, Kauppila 1988).
mmol/1 mval/1 astetta astetta astetta mg/l
saks.aste °dH 0.18 0.357 1 1.78 1.24 17.80 7.1 4.34
ransk.aste 0.10 0.2 0.56 1 0.7 10.0 4.0 2.43
engl. aste 0.14 0.286 0.8 1.44 1 14.3 5.70 3.47
mg/ CaC03 0.01 0.02 0.056 0.1 0.07 1 0.4 0.24
mg/ Ca 0.03 0.05 0.14 0.25 0.17 2.5 1 0.61
mg/l Mg 0.04 0.082 0.23 0.41 0.29 4.1 1.6 1
Liiallinen kovuus aiheuttaa mm. kattilakiven muodostumista kuumavesisäiliöihin, mikä saattaa lisätä korroosiota ja tuottaa lämpöhäviöitä. Myös tämä kuluttajille tärkeä näkökohta täytyisi vesilaitoksilla ottaa huomioon.
Kovuuden noston korroosion vähentämiseksi vesijohtoputkis- tossa ovat esitelleet Hedberg ja Nilsson (1983).
2.3.4 Hiilidioksidi
Hiilidioksidi on korroosiotekijä vaikuttaessaan veden ja kalkin tasapainoon (Vuorinen 1977).
Lind Johansson (1989) tutki kupariputkien korroosiota eri tekijöiden vaihdellessa ja huomasi ettei kupariputkien
korroosionopeuksissa ollut eroa eri hiilidioksidipi
toisuuksilla.
Hiilidioksidin lisäyksellä saadaan enemmän kalkkia liu
kenemaan veteen, jolloin alkaliteetti ja kovuus sekä puskurikapasiteetti lisääntyvät ja päästään tarkkaan pH- säätöön (Kiuru 1989). Veden puskurikyky kertoo veden kyvyn vastustaa pH-arvoa muuttavia tekijöitä, joita ovat mm.
biologinen toiminta, korroosio ja kalkkipitoisista putkista (betonoidut ja asbestisementtiputket) kalkin liukeneminen (Pääkkönen 1991).
2.3.5 Bikarbonaatin ja sulfaatin suhde
Useissa lähteissä (mm. Harju ja Huju 1982, Pääkkönen 1982b, Kauppila 1988, Skrökki 1991) esitetään bikarbonaatin ja sulfaatin suhteelle > 1 jotta vesi ei olisi korrodoivaa.
Oslossa v. 1990 pidetyn kansainvälisen korroosioseminaarin johtopäätöksenä oli ehdoton minimivaatimus bikarbonaatin suhteen kloridin ja sulfaatin summaan > 1.5 (Hedberg ym.
1990). Merrill ja Sanks (1977a, 1977b, 1978) ovat esittä
neet, että bikarbonaatin suhde kloridin ja sulfaatin summaan pitäisi olla > 5 (Taulukko 4.).
Taulukko 4. Eri lähteissä esitettyjä vaatimuksia bikar
bonaatin ja sulfaatin suhteelle korroosion estämiseksi.
Viite nro.
yksikkö suhde
1.
(mg/l) HC03"/S04* 1 2 3' > 12. (mval/1) [hco3-]/(
[cr]
+ [S042-]) > 1.5 3. (mg/l CaC03) HC03’/ (1.4C1" + S042") > 5 jossa viitteet:1. Harju ja Huju (1982), Pääkkönen (1982b), Kaup
pila (1988), Skrökki (1991).
2. Hedberg ym. (1990).
3. Merrill ja Sanks (1977a, 1977b ja 1978)
2.3.6 Alkalointimenetelmän vaikutus korroosioon
Alkalointimenetelmän on todettu vaikuttavan korroosioon.
Lehto ym. (1985) tutkivat 55:n Suomen kaupungin ja kunnan vesijohtoveden metallipitoisuuksia. He havaitsivat kohon
neita kupari- ja sinkkipitoisuuksia kuluttajilla niiden vesilaitosten alueella, joissa käytettiin soodaa tai lipeää alkalointimenetelmänä. Sen sijaan kalkkia käyttävien vesilaitosten vedessä metalleja oli vähemmän. Vesilaitos
ten, jotka eivät alkaloineet vettään, ja vesilaitosten, jotka alkaloivat soodalla tai lipeällä, ei havaittu metal
lipitoisuuksien perusteella merkittävää eroa (Hiisvirta ym.
1989).
Nämä erot johtunevat siitä, että korroosion estoon ei tarvita vain alkalointia vaan myöskin veden kovuuden nostoa. Toinen syy saattaa olla, ettei soodaa ja lipeää käyttävien laitosten veden pH aina ole optimialueella eikä pysy vakiona. Syy tähän on monasti se, että soodaa ja lipeää käytetään pienillä pohjavedenottamoilla, joissa erilaiset toimintahäiriöt ovat mahdollisia vähäisen valvon
nan vuoksi.
Hiisvirta ym. (1989) päätyvät Lehdon ym. (1985) tutkimuksen perusteella toteamaan, etteivät Suomessakin yleisesti käytetyt sooda- ja lipeä -alkalointimenetelmät anna riittä
vää suojaa korroosiota vastaan silloin kun ne ovat varuste
tut riittämättömällä säätölaitteilla, kuten nykyään usein ovat.
Alkaloinnin optimoinnille onkin olemassa mm. terveydellisiä paineita. Tästä voi seurata myös tarve yhdistää pieniä pohjavedenottamoita, jotta alkaloinnin kunnollinen toteut
taminen on mahdollista (Hiisvirta 1991). Tähän ei kuiten
kaan tarvitsisi mennä, jos pienille pohjavedenottamoille löydettäisiin yksinkertainen, luotettava ja edullinen alkalointimenetelmä.
2.3.7 Korroosion terveydelliset haittavaikutukset
Vesijohtoputkiston sisäpuolisesta korroosiosta johtuvat terveyshaitat voidaan jakaa korroosiotuotteista johtuviin ja mikrobitoiminnan lisääntymisestä aiheutuviin vaikutuk
siin.
2.3.7.1 Korroosiotuotteiden terveydelliset haittavaikutukset
Vesijohtoputkiston korroosiolla on tärkeä merkitys myös terveydelliseltä kannalta. Vesijohtovedessä esiintyvien metallipitoisuuksien on todettu olevan peräisin vesijohto- putkien ja vedenjakelujärjestelmän laitteiden materiaaleis
ta (Hiisvirta ym. 1989). Näitä metalleja ovat kupari, sinkki, lyijy, kadmium ja kromi. Suomessa lyijy ei ole ongelma, sillä meillä lyijyputkia on käytetty vain vesijoh
tojen liitos- ja kytkentäjohtoina (Suomen kaupunkiliitto 1988).
Putken seinämästä veteen irtoava korroosiotuote riippuu käytetystä putkimateriaalista. Tämän takia käytetty materi
aali määrää pitkälti terveydellisen haittavaikutuksen laadun. Materiaaleja joiden on todettu tai on epäilty aiheuttavan näitä haittavaikutuksia ovat:
1. Kuparin on epäilty aiheuttavan lapsille kroonista ripulia. Guzikowski (1984) mainitsee 3 ruotsalais
ta raporttia asiasta. Kuparin on epäilty lisäävän riskiä sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin (Salonen ym. 1991). Kuparin on myöskin epäilty olevan pikkulasten maksakirroosin syynä (Statens livsmedelsverk 1988, Suomen Kaupunkiliitto 1991).
2. Asbestisementtiputkista irtoavien asbestikuitujen on epäilty aiheuttavan esimerkiksi vatsasyöpää
(Vogt 1986).
3. Sinkkiputkissa epäpuhtautena oleva kadmium saattaa sinkin ohella lisääntyä vedessä korroosion myötä (Moberg ym. 1985). Kadmium on raskasmetalli, jonka on todettu aiheuttaneen suolisto- ja hengitystie
oireita. Pitkäaikaisaltistuksen vaikutukset kohdistuvat munuaisiin, keuhkoihin ja luustoon
(Lääkintöhallitus 1990).
4. Korkeiden alumiinipitoisuuksien on epäilty olevan yhteydessä dementiaan (Vogt 1986). On huomattava, ettei alumiini tule vain vesijohtoputkistosta vaan myöskin alumiinikattiloista, maaperästä ja kalois
ta (Seip 1987).
5. Vesijohtoveden raudan on epäilty lisäävän riskiä sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin (Pääkkö
nen 1991).
Edellä olevien todettujen ja epäiltyjen terveydellisten haittavaikutusten tutkiminen on keskittynyt suun kautta tapahtuvan altistuksen tutkimiseen. Tämä johtuu talousve
den laatuvaatimusten johtamisesta elintarvikkeiden laatu
vaatimuksista. Kuitenkin useimmissa kehittyneen vesihuollon maissa samaa vesijohtovettä käytetään juomiseen, ruoanval
mistukseen sekä henkilökohtaiseen hygieniaan. Veden sisäl
tämien aineosien vaikutuksista hengitysteitse tai ihon kautta saatuina ei ole tietoa. Onkin oletettavaa, että myös nämä vaikutukset tullaan ottamaan huomioon, mikä edelleen tiukentanee laatuvaatimuksia (Hiisvirta 1991).
2.3.7.2 Korroosion aiheuttaman mikrobien esiintymisen terveydelli
set haittavaikutukset
Korroosio voi edesauttaa mikrobien esiintymistä vesijohto
vedessä. Vesijohtoputkien saostumista on todettu bakteere
ja, jotka osallistuvat välittömästi tai välillisesti
saostumien syntyyn. Saostumien syntyyn osallistuvat mikro
bit ovat rautabakteerej a, sulfaattia pelkistäviä bakteere
ja, rikkibakteereja sekä nitraatti- ja nitriittibakteereja (Salmelainen 1989). Veden laatua voivat heikentää bakteeri
en lisäksi mm. levät, sädesienet ja homeet.
Vesijohtoputkeen päässeen viemäriveden patogeeniset mikro- organismit voivat aiheuttaa laajojakin epidemioita. Näin voi käydä esimerkiksi putkiston paineen laskun aikana kor
roosion aiheuttamien reikien kautta tai vesij ohtoputken korjauksen aikana, kun putkeen pääsee likaista vettä, joka on peräisin vuotavasta viemäristä.
Yleisimpiä mikrobien aiheuttamia haittavaikutuksia ovat erilaiset vatsasairaudet.
2.3.8 Korroosion esteettiset haittavaikutukset
Korroosio johtaa metallien syöpymiseen putkimateriaalista.
Metalleista ainakin kupari ja rauta aiheuttavat veteen tai vettä käytettäessä esteettisiä haittoja. Rautainen vesi näyttää ruskealta ja epämiellyttävältä. Vaatteisiin jää pestäessä ruskeita ruosteläikkiä. Keraamiset kalusteet värjäytyvät ruskeiksi. Kupari aiheuttaa korkeina pitoisuuk
sina sinisen värin veteen. Vaaleat hiukset värjäytyvät kuparipitoiseila vedellä pestäessä vihreiksi. Keraamiset kalusteet värjäytyvät vihreiksi. Korroosio aiheuttaa myöskin hajuja ja makuja veteen.
2.3.9 Korroosion tekniset haittavaikutukset
Teknisiä haittavaikutuksia aiheutuu vesilaitoksille joko vedenkäsittelylaitoksen sisäisestä korroosiosta tai vesi- johtoputkiston korroosion kautta. Vedenkäyttäjille kor
roosio aiheuttaa huoneistojen sisäisten vesijohtojen korroosiona ja vesikalusteiden korroosiona.
Vedenkäsittelylaitoksella korroosion kohteeksi joutuvat syövyttävän veden kanssa kosketuksiin joutuvat rakenteet, kuten betonialtaat ja metalliset putket, venttiilit jne.
Korroosio aiheuttaa vuotoja ja mahdollisesti kemikaa- lisyötön lisäystä tai käsittelymenetelmän uusimistarvetta.
Vesijohtoputkiston korroosio lisää vuotoja. Korroosiotuot- teet tukkeuttavat putkistoa. Nämä laskevat putkiston painetta ja lisäävät pumppaustarvetta. Vuodot ja tukkeumat aiheuttavat myöskin veden virtausolosuhteiden muutoksia putkistossa sekä vähentävät vedenvälityskykyä.
Vedenkäyttäjille huoneistojen sisäisten putkien ja vesika- lusteiden korroosio aiheuttaa näiden uusimistarvetta sekä teknisen toimivuuden huonontumista.
2.3.10 Korroosion taloudelliset haittavaikutukset
Korroosion terveydellisiä ja esteettisiä haittavaikutuksia on vaikeaa, ellei mahdotonta mitata rahassa. Teknisiä haittavaikutuksia on huomattavasti helpompi mitata rahassa.
Korroosion huoneistojen sisäisille vesij ohtoputkille aiheuttamat vahingot arvioitiin Ruotsissa v. 1982 olevan 330 Mkr (Leviin 1985).
Suomessa vuonna 1987 vakuutusyhtiöt maksoivat korvauksia vuotovahingoista lähes 300 Mmk. Vuotovahinkoihin kuuluvat vuodot vesi-, viemäri- tai kaukolämpöverkosta (Sjögren 1989).
Vesivahingoista arviolta 26 % johtuu vesijohtojen vauriois
ta, jotka kaikki ovat korroosiosta johtuvia (Mäkinen ja Sipilä 1989). Vakuutusyhtiöiden VTT:ssa teettämässä vuotovahinkotutkimuksessa todettiin kylmävesijohto pahim
maksi vahinkojen aiheuttajaksi (39 %) (Kaunisto 1989).
2.3.11 Korroosion esto
Vedenj akeluverkoston korroosiota voidaan estää seuraavilla tavoilla (Pääkkönen 1982a):
1. Tehdään verkosto syöpymättömästä materiaalista (esim. muovista)
2. Pinnoitetaan putket
3. Käsitellään verkostovesi siten, että vesi putkima-teriaalin korroosiotuotteiden kanssa muodostaa suojaavan kerroksen
4. Katodinen suojaus
5. Käsitellään vesi siten, ettei se syövytä (hapen täydellinen poisto)
Vesilaitosten osalta pyritään nykyään keskittymään kohtien 1 ja 3 toimenpiteisiin. Kuitenkin vieläkin on suhteellisen paljon pohjavedenottamolta, joilla kohdan 3 toimenpiteitä eli alkalointia, ei suoriteta (Taulukko 5.).
3 ALKALOINTIMENETELMÄT