Kontekstuaalisuus viittaa ilmiöiden kiinnittymiseen johonkin erityiseen yhteyteen: instituutioon, tilanteeseen, paikkaan tai ajanjaksoon. Se tekee tietyt diskurssit tietyssä ajassa ja paikassa mahdollisiksi, toisinaan jopa
41
pakollisiksi, ja etäännyttää samalla tiettyjä diskursseja ulottumattomiin.
Lisäksi se nostaa olennaiseksi kysymyksen diskurssien suhteesta käyttä-jiinsä: miten puhujapositiot tietyn diskurssin sisässä ovat avoimia eri toi-mijoille. (Ronkainen 1999, 33.) Alueelliset identiteetit, menestyksen ja marginaalin määritelmät, tulevaisuuskuvat, mielikuvat yleensäkin, mer-kityksellistyvät sosiaalisessa maailmassa, teksteissä. Ne ovat sosiaalisesti tuotettuja, mutta kiinnittyvät materiaalisiin mahdollisuuksiin ja rajoihin.
Paikka kontekstoi ne fyysisesti, teksti antaa niille sosiaalisen sisällön. (Ks.
Gordon, Lahelma & Holland 2004, 172.) Tässä tutkimuksessa on kyse tietyissä paikoissa ja tiettyjä paikkoja elävistä nuorista, tytöistä ja pojista.
Tutkimukseni alueet – Kittilä, Kemijärvi ja Itä-Helsinki – tuovat tar-kasteluun erilaisia diskursseja. Diskurssit kiinnittyvät materiaalisiin suh-teisiinsa: ne eivät synny eivätkä säily esimerkiksi fyysisestä ja taloudelli-sesta todellisuudesta tyystin irrallaan. Diskurssien ja ei-diskurssien suhde on dialektinen. Alueellinen eriytymisproblematiikka onkin saanut paljon ansaittua huomiota juuri vertailevien, esimerkiksi paikallista elintasoa, hyvinvointia, työllisyyttä, koulutustasoa, muuttoliikettä ja niin edelleen mittaavien tilastojen ansiosta. Paikkojen fyysisistä, materiaalisista ja ta-loudellisista tilanteista ja suhteista on saatavilla runsaasti jatkuvasti päi-vitettävää ja usein myös hyvin näkyvästi uutisoitavaa tilastotietoa. Tutki-mukseni tarkoituksena on avata alueellisen polarisaation problematiikkaa diskursiivisesta tulokulmasta ja tällä tavoin tuoda keskusteluun uutta sisältöä ja keskusteluja monipuolistavia näkökulmia. Tavoitteenani on antaa nuorille tilaa sanoittaa kotipaikkaansa ja asuinaluettaan mahdolli-simman pitkälle itse. Tästä syystä vältän paikkojen lähtökohtaista jäädyt-tämistä materiaalisiin puitteisiinsa. Taulukon a lisäksi tuon tilastotietoa alueista esiin vain alaviitteissä ja ainoastaan niiden seikkojen osalta, jotka tulevat nuorten puheessa mukaan kutsutuksi.
42
Taulukko a. Väkiluku- ja työttömyystilastot alueittain.
Kittilä Kemijärvi Lappi Koko maa Helsinki Itäinen suurpiiri Väkiluku 20071 5 967 8 882 184 390 5 300 484 568 531 100 5892 Väkiluku 19933 6 256 12 053 202 895 5 077 912 501 5181 80 0502
Muutos % -4,6 -26,3 -9,1 4,4 13,4 25,7
Työttömyys %
20074 11,7 15,9 13,4 8,2 6,8 10,75
Kittilällä ja Kemijärvellä on sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Molempia lei-maa syrjäseutu-ulottuvuus, ovathan ne osa lappilaista (lei-maalais-) maise-maa. Kittilä, Leville suuntautuvan kasvavan matkailun mahdollistama-na, pärjää varsin hyvin Lapin kuntien välisissä tilastollisissa vertailuissa.
Kemijärvi sen sijaan näyttäytyy uutisoinneissa toistuvasti alueellisten ongelmien kautta. Kemijärvellä muuttotappiot ovat (Lapin sisäisiä lu-kujakin vertailtaessa) suuria, työttömyysluvut korkeita ja psykososiaali-set ongelmat näkyviä. Institutionaalisia rakenteita puretaan taloudellis-ten pakkojen sanelemana, samalla kun vanhan teollisuuspaikkakunnan tehdas työpaikat katoavat yksi toisensa jälkeen Kiinaan tai muihin halvan tuotannon maihin. Lähin yöjunakin oli vuonna 2006 vaarassa pysähtyä päätepysäkilleen jo naapurikaupunkiin Rovaniemelle.
Kemijärven tapaan, joskin täysin erilaisiin keskusteluyhteyksiin kyt-kettynä, myös Itä-Helsinki saa mediassa (sekä tilastoissa) toistuvasti osak-seen negatiivista julkisuutta. Esimerkiksi muutamien rap-muusikoiden teksteissä Itä-Helsinki näyttäytyy suorastaan epätoivoisena lähiöslummi-alueena (ks. Liesaho 2004). Uutisoinneissa Itä-Helsinkiä leimaavat huu-meongelmat ja sosioekonomisilla mittareilla arvioituina heikompiosais-1 Väestörekisterikeskus
2 Vuonna 2006 (Helsingin kaupungin tietokeskus b) 3 Tilastokeskus
4 Työ- ja elinkeinoministeriö
5 Helsingin kaupungin tietokeskus
43
ten sijoittaminen samalle asuinalueelle. Tutkimukseni alueita yhdistää siis Kittilän ja Kemijärven osalta jaettu perifeerisyys, sekä Kemijärven ja Itä-Helsingin osalta jaettu negatiivinen diskursiivinen tila osana kansallista ja alueellista kuvastoa ja sanastoa.
Alueiden ohella tutkimukseni keskeisiä konteksteja ovat ikä ja suku-puoli. Ikä kontekstoi tutkimusaineistoani (ainakin) kolmella tapaa.
Ensinnäkin tutkimukseen osallistuneet nuoret ovat tietyn ikäisiä (15–
16-vuotiaita) ja institutionaalisen elämänkulkunsa tietyssä vaiheessa (peruskoulun päättyminen, ammatinvalinta), mikä edellyttää heiltä tu-levaisuusorientoituneen (rationaalisuuteen ja vastuullisuuteen sidotun) diskurssikäytännön hallintaa. Toiseksi, kirjoitelmissaan nämä tietyn ikäiset nuoret kuvaavat elämäänsä nuorina (28–29-vuotiaina) naisina ja miehinä, joihin liitetään taas toisentyyppiset ikä- ja sukupuolisidonnaiset kriteerit. Kolmannen ikätematiikan rakentaa ikäero itseni ja nuorten vä-lillä ryhmäkeskustelutilanteissa.
Ikää ajattelen Anne Sankarin ja Jyrki Jyrkämän (2001) tavoin kult-tuurisena konstruktiona, välineenä ihmisten merkitsemiseen. Vaikka iän ajattelussa psykologinen ja lääketieteellinen tieto on perinteisesti ol-lut vahvaa, ymmärretään ikä muunakin: ikä on kulttuurisia merkityksiä sääntöineen ja käsityksineen. (Mt., 7–8.) Tavanomainen iän ja sukupuo-len biologinen luonnollistaminen on johtanut niiden epäproblemaat-tiseen käyttöön tutkimuksessa. Tällöin jää helposti huomaamatta, että iän merkitykset ovat historiallisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia (esim.
Aapola 1999; Nikander 2002; Rantamaa 2001). Ikää voidaan lähestyä ja jaotella monenlaisista lähtökohdista riippuen siitä, onko tarkastelussa oleva ikä kronologista, biologista, kehityksellistä, psykologista, juridista, sosiaalista, institutionaalista, toiminnallista, persoonallista, subjektiivista, ruumiillista, symbolista vai rituaalista (ks. Aapola 1999).
Kronologinen ikä, elinajan mittana, kertoo kuinka paljon aikaa (kuin-ka monta vuotta) on kulunut syntymästä tähän hetkeen. Kronologinen ikä nähdään ongelmattomana, objektiivisena totuutena, jonka mukaan yhteiskunnalliset instituutiot (kuten koulu ja perhe) on organisoitu.
Myös vapaammissa kohtaamisissa ihmiset tapaavat määritellä toistensa ikää, eikä ikään suhtautuminen ole alkuunkaan neutraalia. Siihen liittyy mahdollisuuksia, velvollisuuksia, arvoja ja odotuksia, joiden perusteella ihmisiä luokitellaan. Kykyjä ja taitoja arvioidaan suhteessa ikään. Ikä
kyt-44
keytyy valtaan ja hierarkioihin: nuoremman ikää on sopivampaa kysyä kuin vanhemman ja viranomaisen kysyessä ikä on ilmoitettava (Ranta-maa 2001, 53–54).
Tutkimuksessani kiinnostavan tarkastelupohjan muodostavat iän sosiaa-liset normitukset. Paula Rantamaa (2001) toteaa kronologisen iän olevan hallitseva iän määrittelyn tapa: sen perusteella luokitellaan ihmisiä, sijoi-tutaan tiettyyn historialliseen aikaan ja organisoidaan yhteiskunnallisia instituutioita ja palveluja (mt., 65). Elämäntapahtumilla on usein tietty yksilöllisiä ja yhteisöllisiä odotuksia synnyttävä ajoituksensa elämänku-lussa. Tapahtumilla on oma ”oikea aikansa”. Oikea-aikaisuutta säätelevät ihmiseen sosiaalisesti ja kulttuurisesti iskostetut elämänkulun aikataulut aikamääreineen: ei vielä, nyt, liian myöhään. Ikänormitettujen tapah-tumien väärästä ajoituksesta seuraa usein vaikeuksia tai epämukavuutta (Marin 2001, 35–37). Sama pätee sukupuolinormitettujen valintojen tai tekojen väärin toistamiseen. Nuorten kirjoitelmat ja keskustelut asettu-vatkin omalla tavallaan suhteeseen sovinnaisten aikuistumisen polkujen ja normitettujen valintojen kanssa: ne tuovat näkyviin nuorille aikuisille, miehille ja naisille, mahdollisia ”hyväksyttäviä”, ”oikeita”, ”uskottavia” tai
”moraalittomia” valintoja.
Tässä keskusteluyhteydessä tarkastelen sukupuolta, kuten ikää ja paik-kaa, paitsi konkreettisesti elämänkulkuun ja toiminnan ehtoihin kiinnit-tyvänä vaikuttajana, myös sosiokulttuurisena konstruktiona ja semioot-tisena apparaattina: representaatiojärjestelmänä, joka kytkee yksilöihin tietynlaisia merkityksiä ja jonka sisältämiä merkityksiä yksilö käyttää ja uusintaa sukupuolirepresentaatioissaan. Näin ajateltuna sukupuolen konstruointi on sekä representaatioprosessi että sen tulos. (de Lauretis 1987, 5.) Asiaa voi lähestyä myös Butlerin (1997) performatiivisuuden teorian kautta: kieli on sekä toimintaa, että toiminnan seurauksia (mt., 7–8). Sukupuoli muotoutuu teoissa ja kielessä yhteiskunnan ja kulttuu-rin muovaamana. Toisin sanoen, sukupuolen ilmausten takana ei ole (es-sentialistista) identiteettiä. Sen sijaan sukupuoli-identiteetti muodostuu performatiivisesti juuri niillä ilmauksilla, joiden sanotaan olevan seura-usta siitä. (Butler 2006, 80.) Analyysissä olenkin kiinnittänyt huomiota kerronnan sukupuolittuneisuuksiin eli siihen, kuinka ja millaisissa kes-kusteluyhteyksissä nuorten elämästä tulee elämää sukupuolena.
45