Tässä luvussa esitellään Ranskalainen kyrassieeri –maalauksen konservointi- ja res-taurointisuunnitelma, joka laadittiin teoksen kuntokartoituksen ja materiaalitutkimuksen perusteella. Konservointiosuuden tavoitteena on stabiloida maalauksen rakenne, tukea teoksen alkuperäinen hauras kangas ja palauttaa maalaukselle esteettinen ja ehjä ul-konäkö. Luvussa kerrotaan teokselle tarpeellisista konservointi- ja restaurointitoimen-piteistä, perustellaan menetelmien ja materiaalien valintoja sekä pohditaan niiden mahdollisia vaikutuksia maalauksen rakenteeseen.
5.1 Pintapuhdistus
Ensin maalaus puhdistetaan pintaliasta ja pölystä, jotka vaikeuttavat maalauksen visu-aalista hahmottamista ja voivat vaikeuttaa myöhempiä toimenpiteitä. Ennen puhdistuk-sen aloittamista maalaukpuhdistuk-sen pinnan eri värialueille tehdään liukoisuustesti ja tarkiste-taan, miten alueet reagoivat kosteuteen ja fyysiseen vaikutukseen pumpulipuikolla.
Tarkistetaan vielä, kuinka hyvin pintalikaa lähtee maalauksen pinnalta. Liukoisuustesti tehdään deionisoidulla vedellä ja salivalla. Materiaalitutkimuksen perusteella voidaan olettaa, että maalipinta kestää hyvin kosteutta, ja pintapuhdistus voidaan tehdä vedellä pumpulipuikon avulla.
5.2 Maalinkiinnitys
Jos maali- ja pohjustuskerroksissa on hilseilyä tai irtoamassa olevia alueita, niin aina ennen pintasuojausta pitää tehdä pohjustuksen ja maalin kiinnitys. Muuten pintasuoja-uksen poiston aikana kaikki irtoamassa olevat ja pohjassa huonosti kiinni pysyvät alu-eet saattavat irrota paperin kanssa, mikä voi aiheuttaa pahoja peruuttamattomia vauri-oita. (Горин и Черкасова 1977, 75; Chittenden, Levis & Persival-Prescott 2003, 40.)
Maalinkiinnitystä varten valittiin sampiliima, koska se vastaa parhaiten kaikkia maala-uksen materiaaleja ja sitä voi helposti elvyttää, jos se maalinkiinnityksen aikana imey-tyy alkuperäisen kankaan läpi ja tarttuu vuorauskankaaseen.
5.3 Kittauksien ja retusointien poisto
FTIR- analyysin mukaan on mahdollista, että retusointimaali sisältää luonnon hartsia, todennäköisesti sellakkaa. Sellakka liukenee hyvin etanoliin, ja sellakkaa sisältävän retusointimaalin pitäisi hyvin reagoida etanolia sisältäviin liuottimiin, esimerkiksi etanoli-Ligroin–seokseen. Ennen retusointien poistoa tehdään liukoisuustesti. Testaukset aloi-tettaan heikoimmasta liuottimesta/liotinseoksesta, eli pienestä polaarisuudesta (korkea Fd-arvo), ja jatketaan, kunnes sopiva liuotinseoksen vahvuus löytyy. Sopivan liuotti-men/sekoituksen polaarisuuden pitäisi olla mahdollisimman pieni, mutta samaan ai-kaan toimiva, jotta poistettava retusointi (tai muu materiaali) lähtisi helposti ja liuotin ei vaurioittaisi alkuperäistä maalipintaa.
FTIR -tutkimuksella selvitettiin, että kittaukset koostuvat mehiläisvaha-dammarhartsi–
sekoituksesta. Vanhat kittaukset ovat hyvin hauraita, ne murenevat ja irtoavat helposti maalauksen pinnalta fyysisestä vaikutuksesta skalpellilla. Näin kittauksien poistoa voi-daan tehdä pääasiassa mekaanisesti skalpellilla, ja jos kaikkia kittauksia ei onnistuta poistamaan mekaanisesti, niiden jäämät voidaan poistaa liuottimella. Sekin
luonnon-hartsia sisältävä kitti todennäköisesti liukenee hyvin etanoli-Ligroin sekoitukseen, ja kittauksia poistaessa voidaan käyttää samaa liuotinta, kuten retusointia poistaessa.
Lakkakerroksen tutkimuksen aikana selvitettiin, että maalauksen lakkakerros on toden-näköisesti alkuperäinen. Sen lisäksi se on hyväkuntoinen ja ei häiritse ollenkaan maa-lauksen visuaalista hahmottamista. Sen perusteella päätettiin, että lakanpoistoa ei teh-dä.
5.4 Pintasuojaus ja maalauksen poisto kiilakehyksestään
Ennen vuorauskankaan poistoa maalauksen kuvapuolelle pitää aina tehdä pintasuoja-us. Pintasuojaus suoritetaan liimaamalla ohutta paperia maalauksen kuvapinnalle.
Koska vuorauskankaan poisto on aika radikaali toimenpide, ja rasittaa maalauksen rakennetta ja pintaa kovasti, se voi aiheuttaa pohjustus- ja maalikerrosten vaurioitumis-ta ja irtoamisvaurioitumis-ta pohjakankaasvaurioitumis-ta. Pinvaurioitumis-tasuojauksen vaurioitumis-tarkoitus on estää tällaisia mahdolli-sia ongelmia ja pohjustus- ja maalikerroksien puutokmahdolli-sia. (Горин и Черкасова 1977, 115.) Aina pitää ottaa huomioon maalauksen rakenteen materiaalit, ja niiden perustella valita teokselle sopiva ja turvallinen suojausmenetelmä ja liima. Jokaiselle maalauksel-le ei välttämättä sovi nestemäiset liimat pintasuojausta varten. (Chittenden, Levis &
Persival-Prescott 2003, 40.)
On tärkeää että pintasuojauksen kerros on hyvin joustava kuivumisen jälkeen ja on hyvin kiinni maalauksen pinnassa. Toiseksi sen on oltava helposti ja turvallisesti pois-tettava maalipinnalta. (Горин и Черкасова 1977, 76.) Siksi kannattaa valita liimat, jotka vastaavat näihin vaatimuksiin. Eli liiman pitäisi olla riittävän vahva, että se kiinnittäisi hyvin suojapaperit maalauksen pinnalle, ja samaan aikaan sen pitäisi nopeasti reagoi-da kosteuteen suojauksen poistamisen aikana ja irrota helposti pinnalta.
Pintasuojaukseen käytetään hygroskooppisia papereita, joiden kutistuminen kuivumi-sen aikana on minimaalista ja jotka ovat hyvin ohuita, jotta olisi mahdollista nähdä maalikerroksen ominaisuudet niiden läpi, ja. Sen lisäksi paperin pitää olla niin joustava, että se voisi tasaisesti tarttua kaikkiin maalikerroksen epätasaisuuksiin ja impastoon.
(Горин и Черкасова 1977, 76; Chittenden, Levis & Persival-Prescott 2003, 40.) Kaik-kein sopivimmat ja useimmin käytetyt paperit tätä varten ovat japaninpaperi, silkkipa-peri ja mikalenttipasilkkipa-peri.
Koska jokainen paperi kutistuu jonkin verran kuivumisen aikana, paperin palat liima-taan vähän päällekkäin, jotta paperipalojen väliin ei jäisi suojamatonta maalipintaa. On otettava huomioon myös se, että paperinpalojen liitoskohdissa pinnalle muodostuu tuplajännitys. Sen takia maalauksen pintaan voi jäädä paperien liitoksien jälkiä, jotka on sitten vaikea poistaa. Tämä ongelma ilmenee yleisemmin maalauksissa, joilla on ohuet ja sileät pohjustus- ja maalikerrokset. Siksi konservaattorin pitäisi liimata paperin palat niin, että niiden liitoskohdat eivät tulisi sellaisiin tärkeisiin kohtiin kuten hahmojen kasvot ja kädet. Nämä alueet kannata liimata yhdellä isolla paperipalalla. On myös toi-vottavaa, että liitoskohdat eivät muodosta maalauksen pinnalle yhtä suoraa linjaa. Sa-masta syystä pitää välttää ryppyjä paperin pinnassa. Paperinpalojen koot valitaan riip-puen maalauksen koosta. Tavallisesti papereiden koot vaihtelevat 20 x 20 cm:sta 30 x 40 cm:iin. Paperinpaloja jotka ovat tätä isompaa kokoa on vaikeampi kontrolloida liima-uksen aikana. On olemassa tapauksia, kun koko maalaliima-uksen pinta liimataan yhdellä isolla paperin palalla. Yleisesti näissä tapauksissa käytetään mikalenttipaperia ja pin-tasuojaus suoritetaan parityöskentelynä tai ryhmässä. Tällainen menetelmä estää pa-perien liitoskohtien painaumista maalauksen pinnassa. (Горин и Черкасова 1977, 80-81; Art-conservation, Тихомирова, Иванов, Петрунин, Титов 1976 mukaan)
Koska pintasuojauksessa usein käytetään nestemäisiä liimoja, kosteus voi vaikuttaa maalauksen pohjaan ja sen päällä oleviin kerroksiin merkittävästi. Teoksen pitää olla hyvin pingotettuna kiilakehyksessään, tai jos sillä ei ole omaa kiilakehystä, teos pingo-tetaan työkehykseen. Se estää maalauksen kankaan kutistumista (Chittenden, Levis &
Persival-Prescott 2003, 40). Kosteus liimasta voi myös vaikuttaa pohjustus- ja lakka-kerroksiin. Jos pohjustus on hygroskooppinen, se voi pehmetä kosteuden vaikutukses-ta. Kosteuden vaikutuksen vähentämiseksi maalaukseen rakenteeseen liimatut paperit kuivataan hiustenkuivaajalla tai silittämällä pienellä silitysraudalla imupaperin tai sano-malehden läpi. Kosteuden ja lämmön vaikutuksesta lakkakerrokseen voi ilmestyä blooming-ilmiö, eli maitomaisia vaaleita alueita. Se on tavallinen ilmiö lakkakerroksissa, jonka voi poistaa elvyttämällä lakkakerroksen paikallisesti orgaanisten luottimien, esi-merkiksi etanolin, höyryllä. (Алешин 2013, 105-106.) Näissä tapauksissa on hyvin tunnettu Pettenkoferin menetelmä, kun matalan laatikon pohjalle kiinnitetään paksu kangas, tiputetaan siihen vähän liuotinta ja laitetaan laatikko ylösalaisin maalauksen pinnalle hetkeksi aikaa, kunnes liuottimen höyry vaikuttaa lakkapintaan.
Kyrassieeri–maalauksen pintasuojausta varten valittiin japaninpaperi (13 g/m2) ja 4-prosenttisen sampiliiman ja 3-4-prosenttisen metyyliselluloosan (M 3000) sekoitus 1:2
suhteessa. 3-prosenttinen metyyliselluloosa on geelimäinen ja se antaa liimasekoituk-selle geelimäistä struktuuria, mikä estää nesteen liiallista tunkeutumista maalauksen rakenteeseen ja vähentää kosteuden vaikutusta. Sen lisäksi metyyliselluloosa on hyvin hygroskooppinen ja reagoi kostuttamiseen aika nopeasti. Tämä ominaisuus helpottaa ja nopeuttaa pintasuojauksen poistoa, mikä taas vähentää kosteuden vaikutusta. Sam-piliima antaa sekoitukselle parempaa liimauskykyä, jotta liimattu paperi pysyisi hyvin kiinni maalauspinnassa. Jokainen liimattu paperinpala kuivataan hiustenkuivaajalla kosteuden vaikutuksen vähentämiseksi maalauksen rakenteeseen. Pintasuojauksen jälkeen maalaus irrotetaan kiilakehyksestään.
5.5 Vuorauskankaan ja vuorausliiman poisto maalauksen taustapuolelta
Koska vuorausliima vaikuttaa hyvin hauraalta ja vuorauksen rakenne ei toimi enää luo-tettavana tukena Kyrassieeri–maalaukselle, päätettiin poistaa vuorauskangas ja haa liimaa ja vuorata teos uudestaan uudelle vuorauskankaalle. Sen lisäksi ilman van-han vuorauskankaan poistoa maalaukselle ei ole mahdollista tehdä reikien ja repeämi-en paikkausta ja maalauskankaan deformaatioidrepeämi-en suoristusta.
Koska maalauskangas pysyy kiinni vuorauskankaalla heikosti, vuorauskangas poiste-taan ilman liiman elvyttämistä, vain vetämällä se varovasti pois mahdollisimman mata-lassa kulmassa pitkin maalauksen pintaa. Sen jälkeen vuorausliimaa poistetaan maa-lauksen taustapuolelta mekaanisesti skalpellilla. Kosteutta liiman elvyttämiseksi ei ole tarvetta käyttää, koska sen rakenne on riittävän hauras kuivaa poistoa varten. Sen li-säksi kosteus voi negatiivisesti vaikuttaa maalauskankaaseen ja on paljon turvallisempi poistaa liimaa kuivana. Vuorausliimaa poistaessa kosteutta käytetään harvoin, vain silloin kun liimaa ei ole mahdollista poista ilman pehmentämistä. (Chittenden, Levis &
Persival-Prescott 2003, 41)
5.6 Pienien maalauskankaan deformaatioiden suoristaminen, repeämien ja reikien paikkaus
Kankaan ryppyjä oikean reunan yläosassa ja pieni kankaan taitos oikeassa yläreunas-sa suoristetaan paikallisesti maalauksen taustapuolelta vuorauskankaan poiston jäl-keen. Kovettunutta maalauskangasta voidaan pehmentää kosteuden avulla. Niille pai-koille tehdään kosteuskompressia, eli kevyesti vedellä kostutettua imupaperia laitetaan
deformaatioiden päälle, peitetään Melinex –kalvolla ja kosteuden annetaan vaikuttaa kankaaseen jonkun aikaa. Kun kankaan rypyt ja taitos muuttuvat pehmeäksi, niitä yrite-tään suoristaa silittämällä lämpölusikalla.
Reikien paikkaus päätettiin tehdä intarsiapaikkoja käyttämällä. Intarsiapaikkoja varten on tarkoitus käyttää mahdollisimman hyvin alkuperäistä kangasta vastaavaa materiaa-lia, eli paikkakankaan paksuuden, kudoksen ja materiaalien on oltava samanlaisia kuin maalauksen kankaalla. Kangas esiliimataan sen jäykistämiseksi. Näin se muistuttaa paremmin alkuperäistä, perinteisesti myöskin esiliimattua maalauskangasta ja ei reagoi olosuhteiden muutoksiin niin herkästi. Sitten esiliimatusta kankaasta leikataan reikien muotoisia paloja ja asetetaan niitä reikiin. Intarsiapaikat liimataan reikien reunoille syn-teettisellä akryyliliimalla, esimerkiksi Lascaux® 498 HV –liimalla. Tämä liima on pitävä, eli sen vetolujuus on hyvä, ja se on hyvin joustava kuivumisen jälkeen (Lascaux). Re-peämät liimataan toisiinsa puskusaumaan. Koska näissä liimausalueissa liimauspinta on hyvin pieni ja niissä muodostuu vähän vahvempi kankaan jännitys, kuin reikien alu-eilla, liiman tulisi olla hyvin pitävä ja muodostaa vahvan sidoksen. Tätä varten valittiin Mowilith DMC2 –liima. Se on vahvempi kuin Lascaux® 498 HV ja muodostaa riittävän pitävän sidoksen (Lascaux). Sitten kaikki paikatut kohdat tuetaan Beva® 371 -liimakalvolla ja Stabiltex®-harsokankaalla. Päätettiin, että intarsian ja repeämien kohtia ei tueta lankojen silloilla, koska ne voivat jättää painaumat ohuen maalauksen kuva-puolelle alipainepöydän imun vaikutuksesta pintasuoristuksen aikana.
5.7 Kosteuskäsittely ja pintasuoristus
Reikien ja repeämien paikkauksen jälkeen maalauskankaan deformaatiot suoristetaan käyttämällä kosteuskäsittelyä alipainepöydällä. Toimenpiteen aikana ensin maalaus-kankaaseen vaikutetaan nostamalla ilmankosteutta kosteusteltan avulla. Kun kangas ja maalauksen rakenne on rentoutunut ja muuttunut joustavammaksi kosteuden vaikutuk-sesta, kiristetään pingotusreunojen avulla työkehykseen kiinnitettyä maalausta avaa-malla työkehyksen kulmia sopivasti. Sitten käytetään pöydän alipainetta suoristamaan maalauksen deformaatiot ja poistamaan rakenteesta sinne jäänyt kosteus.
Ennen kosteuskäsittelyä maalaus tulee aina pingottaa työkehykseen. Se estää maala-uskankaan mahdollisen kutistumisen ja deformaation kosteuden vaikutuksesta.( Bjarn-hof & Scharff 1991, 13.) Jos maalaukselle on tarkoitus tehdä vuoraus, sille liimataan väliaikaiset pingotusreunat työkehykseen pingottamiseksi, jotka poistetaan kankaan
suoristuksen jälkeen. Usein väliaikaisia pingotusreunoja varten käytetään synteettisiä kankaita, esimerkiksi polyesterikangasta, koska ne eivät reagoi kosteuteen niin herkästi kuin pellavakangas. Ne liimataan maalauskankaan reunoille Beva® 371 –liimakalvolla tai Lascaux 498 HV-20X –liimalla.
Koska opinnäytetyön kohteena olevan teoksen rakenne on hyvin ohut, on vaarana että kosteuskäsittelyn jälkeisen pintasuoristuksen aikana imun vaikutuksesta jopa pieni paksunnos taustapuolella voi jättää kuvapuolelle jäljen (painauma), jota voi olla vaikea tai jopa mahdoton poistaa. Sen takia väliaikaisia pingotusreunoja varten valittiin Tergal-Voile -polyesterikangas, joka liimataan maalauksen reunoille taustapuolelta Beva®371 –liimakalvolla. Tergal-Voile on hyvin ohut ja vahva (kestävä) kangas. Liimattuna Beva-kalvon avulla taustapuolelle se muodostaa niin ohuen kerroksen, että painauman mah-dollisuus maalipinnalle on todella pieni. Väliaikaisten pingotusreunojen poistossa Beva-liimakalvo elvytetään asetonilla, minkä jälkeen sen voi irrottaa kankaan pinnalta hyvin helposti.
5.8 Maalauskankaan vuoraus ja pingotus alkuperäiseen kehykseen
Koska Kyrassieeri–maalauksen tapaus ei ollut tyypillinen vuorauksen kannalta teoksen rakenteen ja alkuperäisien pingotusreunojen puutoksen takia, ennen vuorauksen me-netelmän valitsemista käytiin läpi kaikki mahdolliset vuorauksen ja liimojen vaihtoehdot.
Seuraavissa alaluvuissa esitellään erilaisia vuorausmenetelmiä (alaluku 5.8.1) ja niihin tarkoitettuja liimoja (alaluku 5.8.2), ja pohditaan sopivinta vaihtoehtoa (alaluku 5.8.4).
5.8.1 Vuorausmenetelmät
Nykyaikana maalaustaiteen konservoinnissa käytettään synteettisiä materiaaleja yhä enemmän. Ne tulevat orgaanisten materiaalien tilalle monissa toimenpiteissä, kuten maalinkiinnityksessä, restauroinnissa ja vuorauksessa. Niitä materiaaleja pidetään sta-biilimpina (vakaampina), ja pääasiassa niiden poistettavuus on hyvä. Synteettisillä ma-teriaaleilla on hyvin suuri merkitys varsinkin teoksien vuorauksessa.
Maalauksien vuorauksessa synteettisiä liimoja, pääasiassa akryyliliimoja ja synteettisiä vahoja, alettiin käyttää vuodesta 1930 (Nicolaus 1999, 127). Siihen aikaan perinteisten vuorausmenetelmien negatiiviset vaikutukset maalauksiin tulivat selkeämmäksi
kon-servaattoreille. Vuonna 1974 järjestettiin The Greenwich Conference, joka johti synteet-tisten materiaalien laajempaan käyttöön ja perinteisten vuorausmenetelmien ongelmi-en syvempiin tutkimuksiin.( Costantini 2013.)
Perinteiset vuorausmenetelmät ovat vaha-hartsi vuoraus, pasta vuoraus ja eläinliima-vuoraus. Laajojen tutkimuksien ja konservaattoreiden kokemuksen mukaan näiden menetelmien negatiivinen vaikutus teosten struktuuriin on hyvin huomattava monissa tapauksissa. Vuorausprosessissa korkean lämpötilan käyttö ja fyysinen vaikutus, esi-merkiksi silitys tai painaminen, aiheuttavat merkittäviä muutoksia maalauksen raken-teeseen, esim. kankaan ”imprinting”, impaston ja sivellinvetojen litistymistä. Vaha-hartsi -menetelmä voi aiheuttaa maalaukseen värimuutosta. Perinteisissä vuorausme-netelmissä käytetyt orgaaniset liimat voivat toimia hyvänä pohjana homeen kasvulle.
Sen lisäksi näissä menetelmissä liima tunkeutuu maalauksen kankaaseen ja monissa tapauksissa jopa pohjustus- ja maalikerroksiin, minkä takia liiman poistettavuus on to-della huono.(Costantini 2013.)
Kaikki edellä mainitut perinteisten menetelmien ongelmat innoittivat Vishva Ray Mer-han kehittämään uusia vuorausmenetelmiä, joiden vaikutus ja liimojen tunkeutuminen maalauksen rakenteeseen olisi minimaalinen. Monien vuosien työskentelyn jälkeen Merha esitteli The Greenwich Conference -konferenssissa Cold Lining –menetelmän (kylmävuoraus). Tässä menetelmässä lämpöä ei käytetä. Maalauskangas vuorataan vuorauskankaalle levitetylle märälle liimalle tai liimakerros aktivoidaan orgaanisten liu-ottimien avulla. Uuden menetelmän tärkein saavutus oli se, että liima ei impregnoidu maalauskankaaseen, ja kosteuden määrä, joka voi vaikuttaa maalaukseen, sekä käyte-tyn liiman määrä pienenivät merkittävästi perinteisiin vuorausmenetelmiin verrattuna.
Tuolloin Merha käytti Plextol B 500 –liimaa. Nykyaikana synteettisten akryyliliimojen valikoima on paljon laajempi, ja Plextol B 500 -liimaa käytetään harvoin maalauksien vuorauksessa. Aikaa myöten Merhan menetelmä kehittyi ja sellaiset menetelmät kuten nap-bond ja mist lining (sumutusvuoraus) ilmestyivät. (Costantini 2013; Nicolaus 1999, 128.)
Merha kehitti myös Nap-bond –menetelmän. Hän esitteli sen vuonna 1975, ja tuolloin hän kehitti myös kylmäalipainepöydän (Low Pressure Cold Lining Table) (Carmen 1986). Tässä menetelmässä liima levitetään lastalla vuorauskankaalle perforoidun muovilevyn läpi. Kun perforoitu levy otetaan pois, kankaan pinnalle jäävät liimapisteet.
Ne aktivoidaan liuottimella tai lämmöllä, ja niiden päälle liimataan maalauskangas.
Vuorauksen voi tehdä myös märälle liimalle. Menetelmän tarkoituksena on vähentää käytetyn liiman määrää ja liiman kontaktipintaa maalauskankaan kanssa, mikä paran-taa vuorauksen poistettavuutta ja vähentää vuoratun maalauksen rakenteen painoa.
Tässä menetelmässä yleensä käytetään Plextol B 500:aa ja Beva© 371:ä. Nykyisin nap-bond –menetelmää käytetään vähän, koska sen on korvannut ominaisuuksiltaan parempi mist-lining –menetelmä (sumutusvuoraus). (Carmen 1986; Costantini 2013;
Nicolaus 1999, 128; Ravnikar 2013.)
Mist-lining, eli sumutusvuoraus, on René Hoppenbrouwersin ja Jos van Ochin kehittä-mä menetelkehittä-mä, joka esiteltiin yleisölle vuonna 2003. Tässä menetelkehittä-mässä liimaa su-mutetaan vuorauskankaan pinnalle maaliruiskulla. Ennen liiman sumutusta vuoraus-kankaan pinta käsitellään hiekkapaperilla vuoraus-kankaan mikrokuitujen nostamiseksi. Mene-telmän tärkein ominaisuus ja etu on se, että käytetyn liiman määrä on minimaalinen ja se ei impregnoidu vuorauskankaaseen. Sumutettu liima pysyy nostetuissa kuiduissa muodostaen hyvin joustavan välikerroksen maalauskankaan ja vuorauskankaan väliin.
Liimakerros aktivoidaan yleensä liuottimen höyryllä. (Costantini 2013; Ravnikar 2013;
Seymour ja van Och 2012.) Monien kokeilujen perusteella alun perin sopivin lii-masekoitus määriteltiin seuraavasti (Seymour ja van Och 2012):
1- Plextol® D 360: 70% (on valittu, koska huoneenlämmössä se pysyy hyvin joustavana ja tahmeana)
2- Plextol® D 540: 30% (on valittu, koska sen molekyylipaino on korkeampi) 3- Rohagit® SD 15: 1-2% (lisätään, jotta saadaan liimasekoitusta paksummaksi)
4- Kasviväriaine ( väriaineella värjätään liimasekoitusta, jotta olisi helpompi tarkastella liiman sumutusta, varsinkin kun liimaa sumutetaan valkoiselle polyesterikankaalle).
Nykyään Plextol® D 360:tä ei ole enää saatavilla, ja sen sijaan käytetään Dispersion K 360 –liimaa. Huolimatta siitä, että Dispersion K 360:n kemiallinen koostumus on erilai-nen kuin Plextol® D 360:lla, niiden ominaisuudet ovat hyvin samanlaiset. Dispersion K 360 –liiman pH-arvo on vain 2 - 3,5, ja siksi valmiin liimasekoituksen pH-arvo on myös hyvin alhainen. (Lascaux b.; Kremer Pigmente a.) Sitä nostetaan lisäämällä liimasekoi-tukseen ammoniakkia. Tällaisen liimasekoituksen (ammoniakin kanssa) pH-arvon sta-biiliutta ei ole vielä testattu ikääntymistestien kautta, mutta mittaamalla viisi vuotta van-han jääkaapissa pidetyn nestemäisen liimasekoituksen (valmistettu v. 2011) pH:ta sel-vitettiin, että se on hieman laskenut arvosta 7 arvojen 5-6 väliin. Tämä tulos ei ole kriit-tinen ja todennäköisesti johtuu siitä, että pieni määrä ammoniakkia on haihtunut pois
liimasekoituksesta viiden vuoden kuluessa. Kuivan liiman happamuutta ei ollut mahdol-lista mitata, mutta voidaan olettaa, että sen kemiallinen rakenne ja pH-arvo on jopa stabiilimpi.
Toinen vuorausmenetelmä, joka kehitettiin niihin aikoihin, on hot-seal eli lämpöaktivoin-timenetelmä. Arthur Ketnath ja Bent Hacke ovat kehittäneet tämän menetelmän vuon-na 1976. Bent Hacke on myös kehittänyt lämpöalipainepöydän (Low Pressure Heat Seal Table) työskennellessään uuden vuorausmenetelmän kanssa. (Carmen 1986.) Tällä menetelmällä vuorausta varten käytetään termoplastisia liimavalmisteita, jotka sisältävät polyakryyliasetaattia ja polyvinyyliasetaattia, ja myös sekoituksia, jotka sisäl-tävät mikrokristallivahaa (Beva 371). Vuorauskankaalle levitetty liima aktivoidaan läm-möllä, ja maalauskangas vuorataan käyttäen alipainetta.(Nicolaus 1999, 128.)
Kaikkien nykyaikaisten vuorausmenetelmien tärkein ominaisuus on se, että liimaa levi-tetään vain vuorauskankaalle, eikä se tunkeudu alkuperäiseen maalauskankaaseen (varsinkin jos käytetään aktivointimenetelmiä) ja liiman kerros toimii adheesioväliker-roksena vuorauskankaan ja alkuperäisen kankaan välissä. Tämän ansiosta vuoraus-kangasta poistaessa liima ei jää maalauskankaan taustapuolelle tai jos jää niin sen määrä on todella pieni. Sen lisäksi synteettisten liimojen vuorausta varten tarvittava määrä on hyvin pieni perinteisiin liimoihin verrattuna, mikä auttaa säilyttämään teoksen luonnollista joustavuutta ja keveyttä. Esimerkiksi perinteisellä menetelmällä vuoratun maalauksen neliömetri painaa 4-9 kertaa enemmän kuin Merhan menetelmällä vuora-tun maalauksen neliömetri (Costantini 2013). Se helpottaa myös erityisesti suurikokois-ten maalaussuurikokois-ten pingotusta ja näin vähentää maalauskankaan jännitteitä ja rasitusta.
(Costantini 2013; Nicolaus 1999, 127; Seymour ja van Och 2012.)
Monissa perinteisten vuorausmenetelmien käyttötapauksissa vuorausprosessiin kuulu-vat myös maalauskankaan deformaatioiden suoristaminen, pohjustus- ja maalikerrok-sien kiinnittäminen ja maalikerroksen cupping-ilmiön poistaminen. Kaikki nämä toimen-piteet suoritetaan samanaikaisesti maalauksen rakenteeseen impregnoituneen liiman, lämmön ja painon avulla. Nykyaikaisten vuorausmenetelmien tapauksissa vuoraus toimii vain maalauskankaan tukena ja kaikki edellä mainitut toimenpiteet, kuten maala-uskankaan deformaatioiden suoristaminen tai cupping-ilmiön poisto, on tehtävä etukä-teen ennen vuorausta. Myös kaikki paikatut repeämät ja reiät tulee vahvistaa erikseen maalauksen taustapuolelta. (Seymour ja van Och 2012; Thompson 2012, 280.) Liiman impregnoituminen vuorauskankaaseen ja maalauksen rakenteeseen tuottaa paljon
vahvempaa kiinnitystä (tarttuvuutta) kuin synteettisen liiman välikerros maalauksen ja vuorauskankaan välissä, mutta kuitenkin nykyaikaisia vuorausmenetelmiä pidettiin riit-tävän luotettavina teoksien vahvistamista varten (Costantini 2013).
Nykyaikaisetkin vuorausmenetelmät voivat vaikuttaa negatiivisesti maalauksiin. Riippu-en mRiippu-enetelmästä maalaukseRiippu-en vaikuttavat lämpö, liuottimRiippu-en höyry tai liiman kosteus, ja kaikissa tapauksissa vaikuttaa paine (alipaine). Maalaukset eivät kaikki ole niin herk-kiä niille vaikutuksille, mutta kuitenkin riski negatiiviseen vaikutukseen on olemassa, varsinkin jos kyseessä on ”nuori” teos (1900-luvulta), joka voi reagoida huonosti esi-merkiksi lämpöön tai alipaineeseen. Myös liiman aktivoinnissa liuottimen höyry voi vai-kuttaa teoksiin, jotka on maalattu akryyliväreillä tai joiden pinnalla on lakkakerros. Siksi on erittäin tärkeää tietää teoksen maalaustekniikasta, materiaaleista ja iästä, ja enna-koida, miten maalauksen rakenne reagoi tiettyyn menetelmään. (Bjarnhof & Scharff 1991, 5; Phenix 1948, 42; Ravnikar 2013.)
5.8.2 Vuorausliimat ja niiden ominaisuudet
Nykyaikaisissa vuorausmenetelmissä (sekä myös konservointi- ja restaurointitoimenpi-teissä) käytetään vain termoplastisia liimamateriaaleja, jotka pehmenevät lämmön vai-kutuksesta ja liukenevat tiettyihin orgaanisiin liuottimiin. Nämä synteettiset liimat kestä-vät hyvin olosuhteiden muutoksia. Koska synteettiset liimat ovat olleet käytössä kon-servointialalla hyvin vähän aikaa verrattuna perinteisiin vuorausliimoihin ja jatkuvasti kehitetään uusia synteettisiä materiaaleja, niiden ikääntymisominaisuuksia ei ole kai-kissa tapauksissa tutkittu ja testattu riittävän tarkasti. Aiemmin suoritettujen testausten perusteella voidaan sanoa, että synteettisillä liimoilla on hyvät ikääntymisominaisuudet ja stabiili kemiallinen koostumus. Synteettiset liimat ovat herkkiä lähinnä valolle, jonka vaikutus voi aiheuttaa liiman kellastumista ja polymerisaatiota, eli termoplastinen liima voi muuttua elastomeeriksi. (Ackroyd 2002; Nicolaus 1999, 127.) Muutamien synteet-tisien liimojen ominaisuuksien ja ikääntymisominaisuuksien testaukset ja niiden tulok-set on esitelty Alan Phenixin ja Gerry Hedleyin artikkelissa Lining Without Heat and Moisture, Michael C. Duffyin artikkelissa A Study of Acrylic Dispersions Used in The Treatment of Paintings sekä Carole Dignardin ja Jane Downin artikkesissa Farewell BEVA 371 Original Formula and Lascaux 360 HV, Hello BEVA 371b and Lascaux 303 HV.
Tärkeät kriteerit (ominaisuudet) liimojen valitsemisessa vuorausta varten ovat poistet-tavuus, tarttuvuus, veto- ja kuorintalujuus, liiman pH-arvo, stabiilius, lasitransitio (glass transition temperature Tg), alin kalvonmuodostuslämpötila (MFT), minimi sulamisläm-pötila tai liuottimet, joilla liima aktivoidaan.
On suositeltava valita liima, jonka Tg on lähellä ympäristön lämpötilaa (Horie 2010, 23). Esimerkiksi Daniele Constantini kirjoittaa artikkelissaan, että Plextol D360 –liiman, jonka Tg on hyvin alhainen, käyttäminen Italian kuumassa ilmastossa on vaarallista jopa liimojen sekoituksissa. Hän varoittaa, että ilmaston korkean lämpötilan vaikutus liimaan voi olla negatiivinen ja aiheuttaa sen tunkeutumista maalaukseen struktuuriin ja sen vahvuuden ja poistettavuuden huonontumista. Myös kaikilla liimoilla pitää olla mel-ko neutraali pH-arvo (4,5-10). Jos pH-arvo hyvin alhainen, sitä nostetaan lisäämällä
On suositeltava valita liima, jonka Tg on lähellä ympäristön lämpötilaa (Horie 2010, 23). Esimerkiksi Daniele Constantini kirjoittaa artikkelissaan, että Plextol D360 –liiman, jonka Tg on hyvin alhainen, käyttäminen Italian kuumassa ilmastossa on vaarallista jopa liimojen sekoituksissa. Hän varoittaa, että ilmaston korkean lämpötilan vaikutus liimaan voi olla negatiivinen ja aiheuttaa sen tunkeutumista maalaukseen struktuuriin ja sen vahvuuden ja poistettavuuden huonontumista. Myös kaikilla liimoilla pitää olla mel-ko neutraali pH-arvo (4,5-10). Jos pH-arvo hyvin alhainen, sitä nostetaan lisäämällä