Klubitalomalli syntyi 1940-luvun puolessa välissä New Yorkin Rocklandissa, psykiatrisessa sairaalassa olleiden ja sieltä kotiutuneiden potilaiden aloitteesta. Sytykkeenä uudenlaisen
toimintamallin syntymiselle oli heidän kokemansa yksinäisyys sairaalasta kotiutumisen jälkeen.
8
Sairaalassa potilaina olleet olivat tulleet läheistensä hylkäämiksi, olivat vailla työtä ja osittain myös ilman vakinaista asuntoa, mikä johti aina vain uusiin sairaalahoitojaksoihin. Syrjäytymisen uhka oli todellinen. Sairaalasta kotiutuneet potilaat ymmärsivät tarvitsevansa tukea sekä arvostusta tarjoavan paikan, johon kuulua. Tällaisen yhteisön kautta myös yhteiskuntaan palaaminen olisi heille
paremmin mahdollista. Klubitalotoiminnan käynnistämisen yhtenä keskeisenä henkilönä toimi samaisessa Rocklandin psykiatrisessa sairaalassa toiminut mielenterveyshoitaja Elisabeth Schermerhorn, joka oli kiinnostunut psykiatristen sairauksien tarkastelusta yhteiskunnallisesta näkökulmasta käsin. Sveitsissä olleessaan Schermerhorn oli tutustunut psykiatri Carl Jungiin.
(Isojoki 2010, 27; Karlsson 2007, 38.)
Schermerhorn perusti WANA-ryhmän (We Are Not Alone), joka kokoontui viikoittain. Ryhmä kokoontui alkuun sairaalassa työskennelleen vapaaehtoisen tarjoamassa asunnossa. Asunnon sisäpihalla oli suihkulähde, jonka inspiroimana liike sai nimensä ”Fountain House.” Alkujaan ryhmä toimi oma-apuryhmänä, jossa ei ollut mukana henkilökuntaa. Palkattu henkilökunta tuli mukaan toimintaan 1950-luvulta lähtien. Yksi merkittävimmistä palkatuista työntekijöistä oli sosiaalityöntekijä John Beard, joka uskoi vapaaehtoisuuteen sekä oman yhteisön ja elinikäisen jäsenyyden periaatteisiin. Beard kehitti ajatuksen työpainotteisesta päivästä ja hän luotti siihen, että jokainen yhteisön jäsen antaisi oman panoksensa yhteisön hyväksi. Beard ymmärsi, että sairaalat, lääkehoito ja terapiamuodot saattoivat auttaa vain mielenterveysongelmien akuuteissa vaiheissa, mutta niillä ei ollut juurikaan vaikutusta niihin haittoihin, joita mielenterveysongelmat tuottivat niistä kärsiville ihmisille, kuten köyhyys, toimettomuus, työttömyys, yksinäisyys ja eristäytyminen.
Beard olikin sitä mieltä, että myös kroonisesti mielenterveysongelmista kärsineillä on oikeus saada päiviinsä mielekästä toimintaa sekä mahdollisuus tehdä mielekästä työtä. Hän uskoi myös
mielenterveysongelmista kärsivien oikeuteen saada kunnioitusta sekä itseltään että muilta.
Klubitalon arjessa ja sen toimissa jäsenet suorittivat työtehtäviä yhdessä palkatun henkilökunnan kanssa osoittaen näin lahjakkuutensa ja kyvykkyytensä toimia ja oppia uusia taitoja. Myös
uudenlainen siirtymätyön idea oli Beardin kehittämä. Siirtymätyön kautta jäsenillä on mahdollisuus palata työelämään ilman työhakemusta, työtodistuksia tai työhistoriaa. Siirtymätyö helpotti jäsenten työllistymistä, mahdollistihan se jäsenille osa-aikaisen työkokeilun erilaisissa työpaikoissa ilman, että työhön olisi tarvinnut sitoutua kokopäiväisesti. Beardin kehitystyötä ohjasikin usko siihen, että mielenterveysongelmista kärsivät pystyvät kuntoutumaan ja palaamaan yhteiskunnan toimiviksi jäseniksi ja palaamaan lopulta tuettuina työelämään. Klubitalotoiminta on nykyisellään sellaista, jollaiseksi John Beard sen aikoinaan kehitti. Beardin ajatuksia mukaillen Klubitalosta luotiin paikka, jossa ihmisiä kutsutaan jäseniksi, ei potilaiksi tai asiakkaiksi. Klubitaloihin palkattiin alusta
9
lähtien tarkoituksella vain vähän henkilökuntaa, jolloin palkatun henkilökunnan on turvauduttava enemmän siihen työpanokseen, jota Klubitalon jäsenet omalta osaltaan pystyvät tarjoamaan. (Propst 2003, 29 –31; http://www.suomenklubitalot.fi/ 10.5.2017.)
Klubitalomalli alkoi levitä 1970-luvun lopulla myös muiden mielenterveystyötä tekevien keskuuteen ”Fountain Housen” saatua rahallista avustusta klubitalomallin levittämiseen. Tästä seurasi Klubitalojen määrän voimakas kasvu ympäri Yhdysvaltoja ja muuta maailmaa. Ennen vuosituhannen vaihdetta liike oli levinnyt ympäri maailmaa aina Australiaa, Aasiaa ja Itä-Eurooppaa myöden, joten klubitaloliikkeen aate ylitti kulttuuriset rajat. Koska uusia Klubitaloja perustettiin laajasti ympäri maailmaa, lisääntyi myös koulutuksen tarve. Tätä tarvetta täyttämään perustettiin koulutuskeskuksia etenkin vahvojen Klubitalojen yhteyteen. Aloittelevia Klubitaloja tuettiin joka toinen vuosi pidettävillä seminaareilla. Uudenlaista vertaiskonsultaatiota alettiin kehittää 1980-luvulta lähtien avustusten turvin ja lopulta luotiin Klubitalojen laadunvalvontaelin
”Faculty for Clubhouse Development.” 1990-luvun alussa klubitalotoiminnan laadun takaamiseksi Faculty otti käyttöönsä sertifiointiprosessin, jossa sertifiointi toteutuu säännöllisillä konsultaatioilla, joita Klubitaloissa tehdään. Konsultaatioissa määritellään kulloinkin vuorossa olevan Klubitalon heikkoudet ja vahvuudet sekä esitetään parantamisehdotuksia, jotta heikkoja osa-alueita saadaan kehitettyä. Vertaiskonsultaatio sekä virallinen sertifionti ovatkin tehokas keino klubitaloliikkeelle kehittää jatkuvasti yhteisöllistä mielenterveystyötä. Luotaessa Klubitalojen yhteisiä
laatustandardeja, pyritään kaikkien Klubitalojen jäsenet, henkilökunta sekä hallitukset kiinnittämään mukaan tähän luomisprosessiin. Laatustandardiprosessiin ja sen kehittämiseen osallistuvista
henkilöistä puolet muodostuu Klubitalon jäsenistä, mikä tekee prosessista ainutlaatuisen maailmassa (ks. liite Klubitalotoiminnassa noudatettavista kansainvälisistä laatusuosituksista).
Ensimmäiset Klubitalojen laatustandardit hyväksyttiin vuonna 1989, ja ne nähtiin erittäin tärkeänä klubitalotoiminnalle. Tästä tosin seurasi myös se, että tutustuttuaan tarkemmin laatustandardeihin, useat klubitaloyksiköt halusivat irrottautua klubitaloluettelosta. (Propst 2003, 31-32.) Tavoitteeksi tuli halu virallistaa klubitaloliike ja siihen liittyvät konsultaatio- ja sertifiointiprosessit, laadun standardit, sen koulutuskeskukset sekä hallinnon kansainvälisyys. Kansainvälinen Klubitalojen kehittämiskeskus eli International Center for Clubhouse Development (ICCD) perustettiin vuonna 1993. Klubitalon hallitus sekä muut toimielimet kuvastavat kehittämiskeskuksen kansainvälisyyttä ja jäsenten osallisuutta klubitalotoiminnassa. Vuosituhannen alussa kansainvälisiä
koulutuskeskuksia oli olemassa yhdeksän. (Propst 2003, 32.)
Euroopan ensimmäinen klubitalotoiminta alkoi Tukholmassa vuonna 1980. Tällä hetkellä
Klubitaloja, jotka toimivat ”Fountain House”-mallin mukaisesti, on perustettu ympäri maailmaa yli
10
400. Suomen ensimmäinen Klubitalo perustetiin Tampereelle vuonna 1995. Suomen ”Fountain House”- Klubitalojen verkostoyhdistys perustetiin viralliseksi elimeksi Naantalissa vuonna 1998 järjestetyssä ensimmäisessä Euroopan Klubitalojen konferenssissa. Suomen Klubitalojen
verkostoyhdistykseen liittyivät tuolloin kaikki Suomen kuusi Klubitaloa. Verkostoyhdistyksen tehtävänä oli toimia ”Fountain House”-mallin mukaisen klubitalotoiminnan puolestapuhujana, se vastasi myös mallin laadun kehittämisestä ja valvomisesta. Verkostoyhdistyksen tehtävänä oli myös Fountain House-mallia koskevan tiedotuksen hoitaminen sekä toimiminen asiantuntijana ja
yhteistyökumppanina niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Suomen Fountain House- Klubitalojen verkostoyhdistys ry. nimi vaihtui Suomen Klubitalot ry:ksi vuonna 2014. Suomessa on tällä hetkellä 26 Klubitaloa. (http://www.suomenklubitalot.fi> 10.5.2017.)