Terminologien käsitys käsitteistä on perustunut klassiseen luokitteluun, jonka lähtökoh-tana puolestaan pidetään yleisesti Aristoteleen ajattelua. Aristoteles esitti, että ajattelu perustuu assosiaatioihin, joita ovat erityisesti yhteenkuuluvuuden ja samankaltaisuuden periaatteet. Klassista luokittelua (classical theory of classification) on käsitelty useissa teoksissa (ks. esim. Lakoff 1987: 157; myös Bowker 1996a: 781–782). Teorian pääkoh-tina pidetään näissä lähteissä seuraavia periaatteita:
• Käsitteet määritellään välttämättömien (necessary) ja riittävien (sufficient) piir-teiden avulla.
• Käsitteellä joko on tietty käsitepiirre tai sitä ei ole.
• Käsitteillä on selvät ja kiinteät rajat.
• Kaikki saman luokan jäsenet ovat samanarvoisia.
• Käsitteet ovat olemassa ihmisestä riippumatta.
• Käsitteillä on yksi oikea luokittelu.
Klassinen luokitteluteoria oli vallitseva 1950-luvulle saakka ja terminologiassa jopa pitempään. Kun terminologien kiinnostus laajeni tekniikan alojen ulkopuolelle, teoria osoittautui jäykäksi eikä se toiminut kaikissa tilanteissa, sillä osa käsitteistä ei sopinut perinteiseen käsitteen malliin. Edellä esitettyjä periaatteita ovat kritisoineet muun muas-sa Wittgenstein (1953) (perheyhtäläisyys ja peliteoria), Rosch (1978) (prototyyppiteo-ria), Lakoff (1987) (kognitiiviset mallit) ja Barsalou (1983). Joitakin käsitteitä ei voi-nutkaan määritellä välttämättömien ja riittävien piirteiden avulla. Käsitepiirteiden kak-sinapaisuuskaan ei ole aivan niin yksioikoista, kuin näyttää. Esimerkiksi Barsaloun (1983: 213) mukaan käsitteillä voi olla kontekstista riippumattomia tai kontekstista riip-puvia piirteitä ja vain osa niistä on kerrallaan aktiivisia. Käsiteluokat voivat olla joko-tai -luokkia (tarkoite joko kuuluu luokkaan tai ei) tai liukuvarajaisia (graded), jolloin käsi-teluokan rajat voivat olla selkeät tai sumeat (vrt. Koivisto-Alanko 2000: 58). Klassisen teorian mukaan on vain yksi ”oikea” tapa luokitella, mutta käytännössä ihmiset luokitte-levat käsitteitä hyvin eri tavoin näkökulmasta riippuen. Yhdessä luokittelussa pitäyty-miseen ei olekaan mitään syytä, sillä kuten Lakoff (1987: 287) toteaa, klassiset luokitte-lut ja taksonomiat ovat ihmismielen keksintöä.
Käsiteluokittelun ongelmia on yritetty ratkaista ottamalla käyttöön luokkia, joiden alaan sopivat sellaisetkin käsitteet, jotka eivät sovi perinteisen käsitteen alaan. Käsite (concept) voi olla yläkäsite, jonka alakäsitteitä ovat ajatusyksikkö (unit of thought), tie-tämysyksikkö (unit of knowledge) ja kognitioyksikkö (unit of cognition), kuten Picht (2002) ehdottaa. Temmermanilla (2000: 43, 65) yläkäsite on ymmärrysyksikkö (unit of understanding), jonka alakäsitteitä ovat käsite (concept; perinteisen terminologian mu-kainen ymmärrysyksikkö) ja käsiteluokka (category; prototyyppirakenteinen ymmär-rysyksikkö). Temmermanin luokittelun mukainen käsite voidaan määritellä perinteisesti sisällön ja alan avulla. Käsiteluokka sen sijaan rakentuu prototyyppisen ytimen ympäril-le. Temmerman soveltaa luokitteluunsa prototyyppiteoriaa, jonka mukaan osa
tarkoit-teista on luokan keskellä ja osa reunoilla. Käsite on sitä keskemmällä käsiteluokassa mitä enemmän sillä on yhteisiä käsitepiirteitä luokan prototyyppikäsitteen kanssa (Ma-nerko 2000: 38). Prototyyppikin voi vaihdella eri aikoina tai eri kulttuureissa, sillä ih-misten käsitys maailmasta muuttuu ja vaihtelee kulttuurista riippuen.
Pichtin luokittelu perustuu käsitteiden elinkaareen, jonka ensimmäinen vaihe on eh-kä vain yhden ihmisen ajattelun synnyttämä ajatusyksikkö, toinen vaihe on perinteisen käsitteen tavoin erikoisalalla käytettävä tietämysyksikkö ja kolmas vaihe on muutok-seen kypsynyt kognitioyksikkö. (Picht 2002: 4–10). Kaikki käsitteet ovat Pichtin luokit-telun mukaan aluksi ajatusyksiköitä, koska käsite syntyy ensin yhden asiantuntijan aja-tusprosessin tuloksena ja saa ehkä pian myös sanallisen määritelmän. Ajatusyksikkö ei voi Pichtin mukaan olla sanastotyön lähtökohta subjektiivisuutensa vuoksi. (Picht 2002:
3–4.) Kaikki varsinaiset käsitteet perinteisessä mielessä ovat tämän luokittelun mukaan tietämysyksiköitä, joiden määritelmät ovat erikoisalan toimijoiden hyväksymiä, vaikka määritelmien muotoilu ei välttämättä ole tapahtunutkaan kollektiivisesti. Tietämysyksi-kön sisältö on kaikki se tietämys, mikä ihmisillä tiettynä aikana tästä tietämysyksiköstä on maailmanlaajuisesti, vaikka kaikki tieto ei kaikissa viestintätilanteissa olekaan aktii-vista. Kognitioyksikön elinkaari on käsitteen elinkaarta pitempi ajanjakso. Siinä otetaan huomioon myös käsitteen muuttuminen tiedon lisääntyessä sekä se, ettei käsite ole vain ajatusmaailman irrallinen yksikkö, vaan se reaalistuu aina, kun siitä viestitään jossakin viestintätilanteessa. Tällöin käsite on koko ajan alttiina muutoksille. Pichtin mukaan kognitioyksikkö on jo saavuttanut elinkaarensa pään ja muuttuu uudeksi käsitteeksi.
(Picht 2002: 8–10.)
Myös Lejčikilla ja Šelovilla (1990: 33) on Pichtin luokittelua vastaava luokittelu, jo-ta he nimittävät sosiologiseksi luokitteluksi. Niin ikään Ozeki (1987 lähteessä Pilke 2000: 50) on samoilla linjoilla Pichtin kanssa, kun hän sanoo, että käsitteellä on aina kolme ulottuvuutta: yksilöllinen, kansallinen (sidottu äidinkieleen) ja inhimillinen. Hä-nen mukaansa käsite on sekä ajattelun että tiedon yksikkö, joka sisältää kaiken senhetki-sen tiedon käsitteestä. (Ks. myös Ivina 2003: 41.)
ajatusyksikkö tietämysyksikkö kognitioyksikkö
KUVIO 3. Käsiteluokkien sijainti aikajanalla elinkaariajattelun mukaan
Pichtin malliin sisältyy implisiittisesti myös sellainen käsitteen ominaisuus, jota siihen ei perinteisesti ole totuttu liittämään: käsitteet eivät pelkästään synny ja kuole, vaan tä-män lisäksi ne voivat muuttua. Tätä-män ajatuksen kanssa Picht ei ole yksin, sillä esimer-kiksi Lotte (1982: 17) on sanonut, että käsite voi muuttua joko vähitellen tai yhtäkkises-ti. Samoilla linjoilla ovat Kvitko, Lejčik ja Kabancev (1986: 20), joiden mukaan vaati-mus termin sisällön pysyvyydestä tarkoittaa termin merkityksen pysyvyyttä tietyssä käsitejärjestelmässä ja erikoisalan kehityskaaren tietyssä vaiheessa. Käsitteiden muut-tumattomuus on siis myytti, joka syntyi, koska perinteinen terminologia keskittyi tar-kasteluhetkeen ja kielenohjailun avulla tulevaisuuteen, josta ei voi tehdä havaintoja.
Käsitteiden muuttumista ei juuri ole tutkittu ennen viime vuosikymmentä. Perintei-sesti tutkimuksen lähtökohta on ollut, että käsite ei muutu eikä terminkään tarvitse muuttua, vaan hyvä termi on käyttökelpoinen määräämättömän ajan. Termivariaation
terminpoiminnalle aiheuttamat ongelmat on pyritty ratkaisemaan standardisoinnin kei-noin opastamalla kielenkäyttäjiä käyttämään vain tiettyjä termimuotoja ja hylkäämään kilpailevat muodot. Samoin synonymiaa on pidetty ei-toivottuna ilmiönä, koska mah-dollisia erilaisia näkökulmia ja niiden mukaisia erilaisia luokitteluja ei ole otettu huomi-oon. Uuden käsitekäsityksen mukaan termivariaatio ja termien synonymia ovat luonnol-lisia ilmiöitä erikoiskielessä (ks. esim. Jacquemin 2001: 313; Temmerman 2000: 133).
Kun ne pystytään selittämään käsitteiden muutoksesta ja näkökulmaeroista johtuviksi, niiden terminpoiminnalle aiheuttamat ongelmat voidaan ehkä ratkaista muutenkin kuin kielenohjailun avulla. Nykyisin kehitys on monella alalla niin nopeaa, että käsitteet saat-tavat muuttua jo muutaman vuoden aikana, minkä vuoksi termistöäkin on pakko korjata ja järjestää uudelleen.
Pichtin ja Temmermanin lisäksi käsitteiden luokittelua ovat kehittäneet muun muas-sa Lakoff (1987) ja Manerko (2000). Tutkijoiden ajatukset on otettu huomioon uusim-missa standardeissakin. Esimerkiksi kansainvälisessä standardissa (ISO 1087-1: 2) käsi-te määrikäsi-tellään tietyn, vain tälle käsitkäsi-teelle kuuluvan piirrejoukon muodostamaksi tietä-mysyksiköksi.
Pichtin elinkaariajatteluun ja Temmermanin prototyyppiteoriaan perustuva käsite-luokittelu on mielenkiintoinen ja avaa uusia näkökulmia terminologiseen tutkimukseen.
Käsitteiden elinkaaren tai prototyyppisyyden tarkastelu jää kuitenkin tämän tutkimuk-sen ulkopuolelle. Eräiden merenkulun turvallisuuskäsitteiden nimitysten muutosta elin-kaaren eri vaiheissa olen selostanut artikkelissani Changing Terms in the Finnish VTS Terminology (Pasanen 2003).
Prototyyppiteoriaa soveltavat terminologit, kuten esimerkiksi Temmerman (2000), lähestyvät psykolingvistiikan edustajia (esimerkiksi Rosch), jotka luokittelevat käsitteitä abstraktiotason mukaan. Heidän luokittelussaan kaikkein alhaisin abstraktiotaso on eris-nimien nimeämillä yksilökäsitteillä. Terminologia on perinteisesti rajoittunut abstraktio-tason keskivaiheille eli käsitteisiin, joilla on selkeät tarkoitteet mutta jotka eivät ole yk-silökäsitteitä.
Käsitteiden abstraktiotasoja on tutkittu varsinkin yleiskielessä, mutta periaate on so-vellettavissa myös erikoiskieliin. Manerkon (2000: 41) mukaan Rosch ja muutama muu tutkija pitävät perustason käsitteiden nimityksiä prototyyppikategorioiden perustana.
Perustason käsitteiden nimitykset kuuluvat yleiskieleen ja elämänkokemukseen, ne ovat lyhyitä, helppoja muistaa ja niiden käsittely vaatii vain vähän ajattelutyötä. Lakoffin (1987: 46, 270–271) mukaan perustason käsiteluokat (basic-level categories) on olioi-den (objects) lisäksi toiminnoilla (actions) ja ominaisuuksilla (properties). Esimerkiksi liikkuminen on ylätason käsite, kun taas juokseminen ja käveleminen ovat perustason käsitteitä. Erilaiset tavat kävellä ovat perustason käsitteiden alakäsitteitä.
Jos yleiskielestä havaitut abstraktitasot pätevät erikoiskieliin, niin perustason käsit-teiden nimitykset ovat lyhyitä, käyttöön vakiintuneita ja suurifrekvenssisiä, mutta yleis-kieleen kuuluvina ne eivät välttämättä ole termejä. Maallikon käsitemaailma on perusta-solla, ja tarkempi luokittelu on tarpeen vain asiantuntijoille. Maallikolle esimerkiksi kaikki lastia kuljettavat alukset ovat laivoja, kun taas merenkulun asiantuntijalle tämä ei riitä, vaan lastauksen suunnittelun kannalta on tärkeä tietää, onko alus ro-ro-alus vai konventionaalinen kuivarahtialus. Saman oletuksen mukaan käsitteiden nimitykset ovat sitä pitempiä ja pienifrekvenssisempiä mitä alemmas käsitehierarkiassa edetään. Oletet-tavasti myös variaation yleisyys riippuu abstraktiotasosta, sillä pitemmät nimitykset antavat enemmän variaatiovaihtoehtoja kuin lyhyet.
Olen edellä kuvaillut lyhyesti erilaisia terminologisessa kirjallisuudessa esitettyjä käsiteluokitteluja. Elinkaaren vaihe, abstraktiotaso ja prototyyppisyys ovat luokittelupe-rusteita, jotka on otettu käyttöön, koska klassinen käsitteiden luokittelu on osoittautunut
riittämättömäksi. Nykyisin onkin vahvistunut näkemys, että käsitteillä ei ole yhtä oikeaa kaikissa tilanteissa pätevää luokittelua. Sen sijaan käsitteitä luokiteltaessa niiden ajatel-laan kuuluvan tietylle erikoisalalle, niitä tarkastelajatel-laan tietystä näkökulmasta ja niillä on tietty kiinteä piirteiden joukko. Tästä syystä miltei kaikki luokittelut ovat kompromisse-ja, sanoo Hirs (1993: 225), joka on tutkinut lääketieteen erikoiskieltä:
”Objects have to be considered within a specific field, a given point of view and a fixed sequence of subdividing characteristics. This is why the ICD (International Classification of Diseases), like (al-most) every classification, is a compromise between conflicting interests.” (Hirs 1993: 225)
Käsite voidaan aina luokitella tarpeen mukaan uudelleen riippumatta siitä, miten se on aiemmin luokiteltu (Barsalou 1983: 226). Esimerkiksi alukset voidaan luokitella hyvin monella tavalla tarkoituksesta riippuen, eikä kaikkia luokitteluja ole varmasti vielä teh-ty. Tarkoitus määrää, mikä luokittelupiirre kulloinkin on määräävä, onko se lastinanta-jalle tärkeä lastityyppi vai ympäristöviranomaisille tärkeä luokittelu mahdollisen ympä-ristöonnettomuuden varalta. Näkökulma vaikuttaa myös määrittelyyn, jolloin käsitteellä voi teksteissä olla monta määritelmää ja käsitejärjestelmässä käsitteet voidaan järjestää eri piirrelajin mukaan. Erilaisissa luokitteluissa yläkäsitekin saattaa vaihtua, mutta käsi-te pysyy silti samana.
Uusien käsiteluokittelujen ansiosta on mahdollista soveltaa elinkaariajattelua, jota esimerkiksi Picht (2002) on tehnyt tunnetuksi. Elinkaariajattelun avulla voidaan selittää monia termien ja käsitetiedon poimintaan liittyviä ongelmia. Käsitteiden syntymän, elämän ja kuoleman kysymysten tunteminen auttaa ymmärtämään termivariaatiota ja synonymiaa, jotka vaikuttavat terminpoimintaan. Käsitteen elinkaaren vaihe vaikuttaa myös siihen, mitä käsitetietoa käsitteestä annetaan teksteissä. Näihin ilmiöihin palaan työni empiirisessä osassa termien ja käsitetiedon poiminnan yhteydessä luvuissa 6 ja 7.
Tässä luvussa jatkan terminologian teoreettisten kysymysten pohdintaa ja esittelen seu-raavaksi termin käsitteen terminologian teorian näkökulmasta.